Natsiajan sarjamurhaaja

Roger Moorhouse kertoo sarjamurhaajasta, joka vainosi Berliiniä sodan alussa.

Berliini oli syksyllä 1940 rauhaton kaupunki. Saksan alkuvuoden näyttävät voitot Ranskasta ja Iso-britanniasta eivät olleet tuoneet sodan ”voittoa”, ja natsien hallinto puhui nyt synkkään sävyyn ”tyvenestä kahden taistelun välissä”. Pimennys- ja säännöstelymääräykset ja ensimmäisten ilmapommitusten kauhut saivat berliiniläiset suhtautumaan pahoin aavistuksin tulevaan talveen.

Tilannetta pahensi entisestään Saksan pääkaupungin kaduilla väijyvä uusi vaara. Kolme naista oli puukotettu viimeisten kuukausien aikana, ja kahden muun kimppuun oli hyökätty Rummelsburgin ja Karlshorstin kaupunginosissa ja niiden liepeillä. Ja sitten, lokakuun alussa, Friedrichsfelden esikaupungista löytyi nuoren naisen ruumis. Uhri, 20-vuotias kahden lapsen äiti, Gerda Ditter, oli kuristettu, ja häntä oli puukotettu niskaan.

Uusia uhreja tuli pian. Marraskuussa 30-vuotias nainen hakattiin tajuttomaksi ja heitettiin liikkuvasta junasta KaakkoisBerliinissä edellisten hyökkäysten lähistöllä. Hän selviytyi, mutta aamulla 4. joulukuuta löydettiin kaksi ruumista. Ensimmäinen, 19-vuotias Irmgard Frese, löytyi tienvarresta Karlshorstista läheltä junarataa. Hänen kallonsa oli murtunut, ja hänet oli raiskattu. Toinen, Elfriede Franke, 26-vuotias sairaanhoitaja, löydettiin kuolemaan johtava vamma kallossaan vain 500 metrin päästä. Hänetkin oli heitetty junasta.

Verta kiskoilla

Uusia ruumiita ilmaantui. 31-vuotias Elisabeth Büngener löydettiin 22. joulukuuta kallo murtuneena junaradan läheltä Rahnsdorfissa. Viikko myöhemmin Karlshorstista löytyi 46-vuotiaan Gertrud Siewertin ruumis. Hänen kallonsa oli muiden tavoin murtunut, ja näytti siltä, että hänet oli heitetty junasta. Viikko sen jälkeen, tammikuun 1941 alussa, löydettiin 28-vuotiaan Hedwig Ebauerin ruumis vastaavanlaisissa olosuhteissa Wuhlheiden läheltä.

Poliisi päätteli, että kaikki kolme tapausta sopivat aiempien hyökkäysten ja kolmen aiemman murhan profiiliin. Niiden oletettiin olevan tuntemattoman hyökkääjän tekoja – jonka Berliini jo tunsi S-bahn-murhaajana.

Jännityksen kiristyessä Saksan pääkaupungissa murhaajan hyökkäyksistä tuli hajanaisempia. Kesti viisi viikkoa, ennen kuin hän iski jälleen. Helmikuun 11. päivän iltana ratakiskoilta Rummelsburgin läheltä löytyinaisen ruumis. Johanna Voigtilla oli Berliinin S-bahnin (kaupunkirautatie) laituri vuonna 1936. Viisi vuotta myöhemmin S-bahnista tulisi apulaisopastinmies Paul Ogorzowin karmeiden murhien näyttämö. hirvittäviä päävammoja, ja hänet oli, jälleen, heitetty junasta.

Seuraava – ja viimeinen – uhri tuli viisi kuukautta myöhemmin. 35-vuotiaan Frieda Koziolin ruumis löytyi kallo murtuneena samalta kujien ja viljelypalstojen alueelta, jossa ensimmäinen uhri oli surmattu 10 kuukautta aikaisemmin.

Mutta vielä samalla viikolla poliisia onnesti. 5 000 rautatietyöläisen seulonnasta ponnahti jatkuvasti näkyviin yksi nimi. Paul Ogorzow oli 28-vuotias S-bahnin (kaupunkirautatien) apulaisopastinmies, joka oli herättänyt työtovereidensa epäilykset avoimella naisvihallaan ja tavallaan loikata ratapihan aidan yli ja marssia matkoihinsa työaikana. Ogorzow, jota oli kuulusteltu aikaisemmin, pidätettiin, ja häntä kuulusteltiin uudelleen. Kuusi päivää myöhemmin, tiiviiden kuulustelujen jälkeen, hän myönsi vihdoin kahdeksan murhaa, kuusi murhayritystä ja 31 päällekarkausta. S-bahn-murhaaja oli saatu kiinni.

Paniikin lietsomisen pelkoa

Paul Ogorzow on yksi historian vähiten tunnetuista sarjamurhaajista. Yhtä saksalaista, puoliksi fiktiivistä kuvausta lukuun ottamatta hänen rikoksensa eivät ole koskaan herättäneet kriminologien, elokuvaväen, toimittajien tai historioitsijoiden huomiota. Hänen mielijohteensa vaikuttavat puhtaasti seksuaalisilta. Mutta hänen rikoksensa tarjoavat kuitenkin tärkeitä vihjeitä paitsi ajan ideologisista ennakkoluuloista, myös siitä, millaista tavallinen elämä Hitlerin pääkaupungissa oli.

Kun Berliinin vakavien rikosten yksikön – Kriminalpolizein, tai ”Kripon” – poliisit kuitenkin loppujen lopuksi nappasivat miehensä, voi tuntua moukkamaiselta arvostella heidän tutkimustaan. Mutta kun ajatellaan, että Ogorzow oli töissä rautateillä ja poliisin tuttu ja neljä hänen uhreistaan löytyi puolentoista kilometrin säteellä hänen kotoaan, tuntuu ällistyttävältä, että tarvittiin kymmenen kuukautta ja kahdeksan murhaa, ennen kuin hänet saatiin kiinni.

Kripo kylläkin törmäsi useisiin huomattaviin esteisiin Ogorzowin rikoksia tutkiessaan. Ensimmäinen niistä oli, etteivät Berliinin poliittiset johtajat halunneet julkistaa murhia paniikin lietsomisen ja kielteisten otsikoiden pelosta, joten vain kunkin tapauksen pääkohdat pääsivät julkisuuteen. Näin uhrattiin ensiarvoisen tärkeä tietojen lähde.

Vakavampi häiriötekijä olivat pimennysmääräykset, jotka tiesivät kukoistusaikaa Berliinin rikollisille ja painajaista sen poliisvoimille. Pimennyksen aikana tehtyjen rikosten määrän kasvu oli niin hälyttävä, että sitä torjumaan perustettiin poliisin erikoisyksikkö. Myös Ogorzow hyödynsi pimeyttä, vaani uhrejaan ja pakeni helposti yön suojissa. Kun Kripo kerran todella ajoi häntä takaa, hänen onnistui kadota varjoihin.

Kripoa hidasti myös sen käsittelemien ruumiiden silkka lukumäärä. Kuolemat rautatieonnettomuuksissa pimennysten aikana olivat järkyttävän yleinen ilmiö. Esimerkiksi joulukuussa 1940 Kripon aloittaessa Ogorzowin rikosten tutkimukset, pääkaupungin rautateillä rekisteröitiin 28 kuolemantapausta – lähes yksi uhri kuukauden jokaista päivää kohti. Suurin osa oli suoraa seurausta pimennyksistä: ihmiset astuivat pimeässä huomaamattaan laiturin reunan yli, tai he jäivät junan alle ylittäessään valaisemattomia ratoja ja pistoraiteita. Kripon oli tutkittava jokainen tapaus; pimennykset tuntuivat haittaavan heitä joka käänteessä.

Tällaisten esteiden lisäksi Kripoa rasitti myös joukko ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Ensimmäinen oli liiallinen luottamus kaikkiin univormua käyttäviin, joilla oli virallinen tai edes puolivirallinen asema.

Pimennykset tiesivät kukoistusta Berliinin rikollisille ja painajaista sen poliiseille. Myös Ogorzow hyödynsi pimeyttä.

Se osoittautui ratkaisevaksi. Vaikka yksi Ogorzowin ensimmäisten hyökkäysten uhreista muisti, että päällekarkaajalla oli S-bahnin takki, Kripo näyttää tulleen ajatelleeksi vasta paljon myöhemmin, että murhaaja voisikin olla rautateiden työntekijä.

Sen sijaan Kripon tutkijat antoivat Natsi-saksan rotu- ja poliittisten ennakkoluulojen ohjata arviotaan siitä, kuka voisi tai ei voisi olla epäilty. Eräs tutkija esimerkiksi ehdotti, että hyökkääjä voisi olla juutalainen sen harhaanjohtavan väitteen nojalla, että Saksan rautateillä työskenteli siihen aikaan paljon juutalaisia. Toinen arveli, että murhaaja voisi olla brittiläinen agentti.

Toiset päättelivät – hivenen uskottavammin – että epäilty voisi olla ulkomainen työntekijä. Berliinissä oli syksyllä 1940 tulvimalla ulkomaalaisia työntekijöitä, joita kuljetettiin – yleensä vasten tahtoaan – täyttämään kaupungin teollisuuden ja kaupan työvoimantarvetta. Italialaiset, ranskalaiset ja puolalaiset työntekijät olivat siksi yleinen näky tehtaissa läheisen Wuhlheiden alueella – mistä yksi Ogorzowin uhreista oli löydetty. Kripolta ei tarvittu kovin mittavaa mielikuvituksen harppausta päätelmään, että joku siirtotyöläisistä olisi syyllinen. Tämän seurauksena ulkomaisten työntekijöiden leirit asetettiin öiseen ulkonaliikkumiskieltoon, ja rautateillä työskentelevälle ulkomaiselle henkilökunnalle tehtiin laajoja ja aikaa vieviä tarkastuksia.

Kripon ideologinen ja rodullinen likinäköisyys oli todella sitä luokkaa, että kun Ogorzow tarttui heidän haaviinsa, heistä näyttää tuntuneen mahdottomalta pitää häntä epäiltynä. Hän näyttää pikemminkin tehneen tutkijoihin vaikutuksen. Itsevarma ja selkeä mies kuvattiin ”uutteraksi ja aikaansaavaksi, joka oli onnellisesti naimisissa ja kahden lapsen isä”. Natsien puolueen ja SA:N jäsenenä hän täytti kaikin puolin edellytykset, jotka Saksan yhteiskunnan salskeanjylhälle jäsenelle asetettiin. Tämän seurauksena hänen tutkintansa aluksi pysäytettiin.

Jopa Ogorzowin tunnustus kantaa sävyjä kieroutuneesta ajasta, jossa hän eli. Ensiksikin hän näyttää uskoneen, että häntä suojaisi syytteeltä lapsuudenystävä, joka oli nyt Ss-upseeri. Hän jopa väitti, että hän oli alkanut murhata vasta juutalaisen lääkärin epäsovinnaisen tippurihoidon jälkeen. Karkeat yritykset myötäillä ajan henkeä eivät saaneet Kripoa tai natsien oikeuden syyttäjiä heltymään. Ogorzowia kuvattiin oikeudenkäynnissään ”kylmäksi ja laskelmoivaksi murhaajaksi, joka käytti pimennyksiä häikäilemättä hyväkseen tyydyttääkseen kieroutuneita seksuaalisia halujaan”. Kripon sekavaa tutkintaa ei kommentoitu.

Ennen kuin kuukausi, jolloin Paul Ogorzow oli tehnyt viimeisen murhansa, oli päättynyt, häntä vastaan oli nostettu syyte, hänet oli tuomittu ja teloitettu giljotiinilla Plötzenseen vankilassa. Oikeus näytti toteutuneen. Jälkikäteen on kuitenkin helppo päätellä, että oikeus olisi voinut toteutua paljon nopeammin, jos sodan kiireet eivät olisi hidastaneet Hitlerin poliiseja ja he olisivat saaneet toimia ilman natsien maailmankuvan ennakkoluulojen silmälappuja.

Roger Moorhouse on kirjoittanut useita teoksia, kuten Berlin at War (Bodley Head, 2010): Life and Death in Hitler’s Capital, 1939– 45 (Bodley Head, 2010).

Eräs tutkija ehdotti, että tekijä olisi juutalainen. Toinen arveli, että hän oli brittien agentti.

Paul Ogorzow (vas.) on ehkä historian vähiten tunnettuja sarjamurhaajia, mutta hän terrorisoi Berliiniä 1940–1941. Hänen tavaramerkkinsä oli hävittää uhrien ruumiit pudottamalla ne kaupungin junaradoille.