Natsi-Saksa - Elämä kolmannessa valtakunnassa
Hitlerin filosofit
Yvonne Sherratt käsittelee saksalaisten akateemikkojen taipumista natsien ideologialle.
Mikään Saksan yhteiskunnan alue ei Hitlerin kuolemaa bunkkerissaan seuranneina vuosikymmeninä ole jäänyt tahrattomaksi: niin liikemiesten, tutkijoiden kuin lääkäreiden on osoitettu tukeneen Führerin valtaa. Kaikista näistä ihmisistä yhden ryhmän olisi kuvitellut omaavan sekä älyllistä ymmärrystä että moraalista selkärankaa pitää pintansa Hitlerille – filosofeilla. Polveutuuhan filosofia moraalitieteistä.
Saksassa oli ennen vuotta 1933 ollut satoja juutalaisia akateemikkoja, myös filosofeja. Sinä vuonna, jolloin Hitleristä tuli kansleri, yli 1 600 oppinutta erotettiin viroistaan; enemmistö heistä oli juutalaisia. Heidän joukossaan oli vaikutusvaltaisia filosofeja, kuten Edmund Husserl ja lopulta myös Karl Jaspers (jonka vaimo oli juutalainen). Tämän puhdistuksen jälkimainingeilta ”arjalaisten” filosofien vastustuksesta ei löydy lähes lainkaan todisteita – ei kirjeitä, kampanjoita tai vastalauseita. Kuten eräs kommentaattori totesi: ”Heidän hiljaisuutensa oli vahva.”
Niin monen juutalaisen karkotus jätti suuren määrän virkoja vapaiksi, ja niitä täytettäessä vaatimustasoa alennettiin huomattavasti. Jäljellä olevat filosofit huomasivat nopeasti avautuvat tilaisuudet.
Alfred Bäumler oli 1800-luvun saksalaisen filosofi Friedrich Nietzschen kultin karkea tulkitsija. Hän kohosi dramaattisesti täydellisestä tuntemattomuudesta maineeseen kansallissosialistisen omistautumisensa ansiosta. Hän sai vuonna 1933 ylennyksen professoriksi arvostetussa Berliinin yliopistossa ja kävi läpi natsipuolueen koko ideologisen koulutuksen. Bäumlerin kollega Ernst Krieck, kansallissosialistisen puolueen jäsen, halveksi pasifistisia ja demokraattisia ajatuksia. Hän keskittyi juutalaisen vaikutuksen hävittämiseen, ja hänelle myönnettiin oppituoli Heidelbergin yliopistosta, jossa hän vakoili kollegojaan, työskenteli salaiselle palvelulle ja auttoi pyörittämään useita näkyviä natsi-instituutioita.
Urakehitystä
Monia muita natsimyönteisiä ylennettiin pian professoreiksi ja rehtoreiksi yliopistoihin. Heidän joukossaan olivat Ernst Bergmann, Leipzigin yliopisto; Max Hildebert Boehme, Jenan yliopisto; Hans Alfred Grunsky ja Otto Höfler, Münchenin yliopisto; Walter Schulze-sölde, Innsbruckin yliopisto; ja Hans Heyse, Königsbergin yliopiston rehtori.
Nämä miehet olivat vain pieni osa YLLÄ: Kurt Huber, filosofi ja Valkoisen ruusun vastarintaryhmän jäsen (vas.) kollegan kanssa. OIKEALLA: Kurt Huberin pidätysmääräys. Münchenin yliopiston akateemikko teloitettiin vuonna 1943 Saksan kansaa Hitleriä vastaan kiihottavien lehtisten kirjoittamisesta.
natsi-saksan filosofiapureista, eivätkä he varsinaisesti edustaneet kansakunnan ajattelijoiden kermaa. Mutta jos ajattelit, että lahjakkaammat olisivat tarjonneet enemmän vastarintaa, erehdyit.
Yksi Saksan johtotähdistä oli professori Martin Heidegger, teoksen Oleminen ja aika tekijä. Kun Heideggeriltä kysyttiin 1933, miten niin karkea mies kuin Hitler saattoi johtaa Saksaa, hän vastasi silmät innosta loistaen: ”Kulttuuri ei ole tärkeää. Katsokaa hänen suurenmoisia käsiään!”
Kun Heideggerille myönnettiin Feiburgin yliopiston rehtorin virka vuonna 1933, hänen vihkiseremoniansa ohjelmalehtiseen oli painettu ”Horst Wessel Liedin”, kansallissosialistisen puolueen hymnin, sanat. Hän julisti: ”Führer itse ja vain hän on Saksan todellisuus, nykyisyys ja tulevaisuus, ja sen laki... Heil Hitler.”
Carl Schmitt, vuonna 1888 syntynyt loistava oikeusfilosofi, liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen toukokuussa 1933 ja alkoi korjata yhteistyön hedelmiä melkein heti. Hänet nimitettiin Preussin valtioneuvoston jäseneksi, ja hän sai professuurin Berliinin yliopistosta.
Etninen kunnia
Älyllisesti huomattavan lahjakas Schmitt oli mukana laatimassa ihannekuvaa lakijärjestelmästä, joka loi pohjan täydellisen autoritääriselle hallinnolle. Sitten hän natsijohtajien kutsumusta ”terveeseen eksorsismiin” ylistäen toivotti tervetulleeksi ”aidon periaatteiden taistelun juutalaisten julmuuden ja röyhkeyden ja saksalaisten etnisen kunnian välillä”. Schmitt tuomitsi pelkän ”emotionaalisen antisemitismin, joka ei täytä tehtäväänsä poistaa juutalainen vaikutus”. Hän lainasi Mein Kampfia: ”Puolustautuessani juutalaisia vastaan [...] teen Jumalan työtä.”
Ylennyksistään nauttivat Hitlerin filosofit jatkoivat olemalla mukana natsien ”filosofian” luomisessa. Heideggerin tavoin hekin palvelivat Führeriä.
Esimerkiksi Hanse Heyse puhui täydellisen kuuliaisuuden puolesta: ”Uudessa saksalaisessa yliopistossa on vain yksi laki [...] palvella Saksan kansan johtajan pyrkimyksiä ja tavoitteita.”
Monet ottivat myös Schmittin tavoin juutalaiset kohteekseen. Tohtori Hans Alfred Grunskystä ja Max Wundtista, Tübingenin yliopiston filosofian professorista, tuli tuotteliaita juutalaisvastaisten teorioiden tuottajia, ja Alfred Bäumler johti lähinnä juutalaisen kirjallisuuden polttorovioita toukokuussa 1933. Kolmekymmentäluvulla vaikuttaa itse asiassa siltä, ettei yksikään filosofi saksalaisissa yliopistoissa – keskinkertainen tai loistava – tehnyt muuta kuin hyväksyi Hitlerin.
Münchenin yliopiston filosofian
Filosofit olivat kuuluisuuksia. Heidän yhteistyönsä antoi yhteiskunnalle voimakkaan viestin oikeutuksesta, syvällisestä tuesta moraalittomalle hallinnolle.
professori Kurt Huber päätti kuitenkin 1940-luvun alussa potkia trendiä vastaan. Nuorten saksalaisten elämien haaskaus Stalingradin taistelussa ja kolmannen valtakunnan alati kasvava raakuus suututtivat Huberia, joka oli konservatiivi nationalisti. Hänestä tuli maanalaisen Valkoinen ruusu -vastarintaryhmän jäsen. Huber kirjoitti lehtisiä, joissa kehotettiin Saksan kansaa tulemaan järkiinsä ja vastustamaan Hitleriä. Hänen elämänsä päättyi traagisesti, kun hänet vangittiin 1943 ja teloitettiin.
Huberin kohtalo kertoo, että Hitleriä oli vaarallista vastustaa 1940-luvulla. Mutta miksi filosofien suuri enemmistö teki yhteistyötä natsien kanssa 1930-luvulla, ennen kuin kostotoimet alkoivat?
Heidän motiivejaan tarkasteltaessa näyttää siltä, että jotkut vain mukautuivat vallitsevaan normiin. Toiset olivat opportunistisia, ehkä jopa kateellisia oppineille juutalaisille kollegoilleen, ja tarttuivat innokkaasti jokaiseen saamaansa tilaisuuteen. Toiset olivat kuitenkin ideologisia – esimerkiksi Bäumler ja Krieck olivat natseja, jotka vain odottivat Hitlerin valtaannousua.
Mitkä heidän motiivinsa olivatkin, yksi asia on varma: filosofien teoilla oli valtava kaikupohja. Filosofialla oli Saksassa ikoninen asema – sillä oli korkea asema kansakunnan perinnössä, hieman samaan tapaan kuin kuninkaallisella perheellä on Britanniassa. Filosofit olivat kuuluisuuksia. Se, mitä he tekivät, kuinka he käyttäytyivät ja mitä ajatuksia he edistivät vaikutti suuresti saksalaiseen mielikuvitukseen. Heidän yhteistyönsä antoi yhteiskunnalle voimakkaan viestin oikeutuksesta, syvällisestä tuesta moraalittomalle hallinnolle.
Liittoutuneet yrittivät vuonna 1945, kolmannen valtakunnan kukistuttua, puhdistaa Saksan yliopistot natsismista. Yritykset jäivät kuitenkin tehottomiksi, ja entiset natsit jatkoivat useiden tiedekuntien johdossa.
Carl Schmitt, joka ei koskaan perunut näkemyksiään, ja Martin Heidegger, joka ei koskaan pyytänyt anteeksi rooliaan Hitlerin tukijana, kohosivat päin vastoin kansainvälisiksi tähdiksi. Heideggeriä itse asiassa ylistettäisiin 1900-luvun suurimpana filosofina, ja Carl Schmittiä sanottiin ”1900-luvun kuuluisaksi, ehkä keskustelluimmaksi saksalaiseksi juristiksi”.
Nykyään, kun Kurt Huber on unohdettu, Heideggerin ja Schmittin ajatuksia kunnioitetaan joissakin läntisen maailman arvostetuimmista instituutioista.
Yvonne Sherratt on Bristolin yliopiston lehtori.
AIHEESTA LISÄÄ KIRJAT
Hitler’s Philosophers, Yvonne Sherratt ( Yale, 2014).