Hellelomat Hitlerin tapaan

Roger Moorhouse kertoo, miten natsit kosiskelivat työväenluo kan suosiota halvoilla lomamatkoilla.

Jos natsien risteilyalus Wilhelm Gustloffin nimi kuulostaa lukijoista tutulta, se johtuu todennäköisesti karuista olosuhteista, joissa alus tuhoutui toisen maailmansodan aikana. Neuvostoliiton sukellusveneen torpedoima laiva upposi tunnissa itäisen Itämeren hyisiin vesiin 30 tammikuuta 1945. Noin 10 000 laivalle ahdetusta saksalaisesta pakolaisesta ja haavoittuneesta vain 1 200 selviytyi yöstä hengissä.

Wilhelm Gustloffin tarina muistetaan – jos sitä ylipäätään tunnetaan – tästä tragediasta: se oli modernin historian tuhoisin merikatastrofi. Sen upotuksesta on muutaman historiankirjan lisäksi tehty elokuva ja muutama saksalainen televisiodraama. Se on myös näkyvästi mukana yhdessä Günter Grassin viimeisistä romaaneista, Ravunkäyntiä, (2002). Wilhelm Gustloffin tarinassa on kuitenkin paljon muutakin kiinnostavaa, kuten sen alkutaival kolmannen valtakunnan kuuluisimpana risteilyaluksena.

Vesille toukokuussa 1937 Blohm+vossin telakalla Hampurissa laskettu Wilhelm Gustloff (nimetty Sveitsin natsipuolueen 1936 murhatun perustajan mukaan) oli risteilyalusten viimeistä huutoa. Yli 25 000 tonnin painoisena ja keulasta perään yli 200 metriä pitkänä se oli suurempi ja paljon painavampi kuin Hitlerin ns. taskutaistelulaivat Deutschland, Admiral Scheer ja Admiral Graf Spee.

Gustloffia kuvattiin hallinnon kansallissosialistisen eetoksen mukaisesti ” luokattomaksi” alukseksi. Sen 616 hyttiä – yli 1 400 matkustajalle neljällä kannella – oli kaikki rakennettu kahden peruspohjan mukaisesti: kaksi tai neljä punkkaa, jokaisessa merinäköala ja yhteiset wc-tilat. Matkustajien käytössä oli lisäksi seitsemän baaria, kaksi tanssisalia, konserttisali, kirjasto, kampaaja ja uima-allas. Kuten natsien ministeri Robert Ley kerskui vesillelaskutilaisuudessa: ”Me saksalaiset emme tarjoa työmiehillemme ja -naisillemme mitään vanhoja pakkilaatikoita. Vain paras on kyllin hyvää.” Miksi natsi-saksa siis oikein rakensi risteilyaluksia työmiehilleen ja –naisilleen? Tavanomainen oletus on, että kolmas valtakunta perustui pääasiassa

pelolle: Gestapon pelolle, keskitysleirille joutumisen pelolle, joukosta erottumisen pelolle. Se ei ole kokonaan väärä käsitys, mutta se kätkee alleen sen tosiasian, että natsi-saksaa rakennettiin sekä houkutuksen että uhkien varaan.

Olennaisen osan houkutuksesta tarjosi Wilhelm Gustloffin tilauksesta vastannut natsien vapaa-ajan järjestö – Kraft durch Freude, tai Voimaa ilosta, KDF. Vuonna 1933 Saksan työväenjärjestön alaosastoksi perustetulla Kdf:llä oli yksinkertainen lähtökohta: valtiollisesti ohjattu virkistystoiminta. Kuten natsismi houkutteli saksalaista rivityöläistä pois sosialismista kohti ”kansallissosialismia”, myös KDF lupasi lomia, kulttuurivirikkeitä ja urheilutilaisuuksia vetovoiman osana. Pohjimmiltaan se tarjosi risteilyjä ja konsertteja kollektiivisen kaupanteon ja luokkataistelun tilalle.

Työväenluokkaa kosiskelemassa

Pyrkimys ei ollut täysin kyyninen. Se juonsi juurensa natsien eetokseen puolueen perustamisesta asti kuuluneista sosialistisista vaikutteista, jotka eivät koskaan olleet kokonaan kadonneet, vaikka olivatkin vuosien varrella haalistuneet. Se ilmaistiin Volksgemeinschaftin käsitteen kautta, ajatuksen että kaikki saksalaiset kuuluivat luokka- ja aluejaot ylittävään ”kansankokonaisuuteen”. Kuten Kdf:n virkailijat julistivat 1933, järjestön tehtävä oli toimia ”kulttuurin tutorina”, opettaa kaikkia saksalaisia – olivatpa nämä baijerilaisia, itäpreussilaisia tai württembergiläisiä – tulemaan osaksi kansakuntaa, ”tuntemaan oman verensä sykkeen”.

KDF ja Volksgemeinschaft eivät olleet sivulauseita tai sumuverho herkkäuskoisten harhauttamiseksi; ne olivat olennainen osa natsi-saksan visiota uudesta yhteiskunnastaan. Jokaista saksalaista työläistä rohkaistiin liittymään jäseneksi, ja vuonna 1939 heitä oli jo 25 miljoonaa. Kukin maksoi 50 pfenningin kuukausimaksun, joka oikeutti heidät saamaan lippuja valtion tukemiin urheilu- ja kulttuuritapahtumiin, kuten teatteriesityksiin, konsertteihin, šakkiturnauksiin, viikonloppuvaelluksille tai uimakouluun. Se ei ollut mikään sivujuoni. Vuonna 1937, jolloin Wilhelm Gustloff laskettiin vesille, KDF järjesti yli 600 000 kulttuuri- ja urheilutapahtumaa eri puolilla Saksaa, ja niihin osallistui yli 50 miljoonaa kävijää. Nämä luvut lähes kaksinkertaistuivat vuoteen 1939 mennessä; viimeiseen vuoteen, jolloin järjestö toimi täydellä teholla.

Viikonloppu- ja ilta-aktiviteeteista KDF laajensi saksalaisille työläisille tarkoitettuihin lomiin. Yksi sen tärkeimmistä sitoumuksista oli ollut tarjota vuosiloma jokaiselle saksalaiselle työläiselle, ja lupaus oli annettu tositarkoituksella: lomien rahoitus nieli pian viidenneksen järjestön kaikista menoista. Yhdellä ensimmäisistä tällaisista matkoista 1 000 berliiniläistä työläistä lähetettiin tilausjunalla Baijeriin helmikuussa 1934.

Viiden vuoden aikana vuoteen 1939 asti KDF järjesti yli 7 miljoonaa lomaa; laskennallisesti kymmenesosalle Saksan väestöstä. Tällaiset matkat, pääasiassa Saksassa, olivat ensimmäistä kertaa kohtuuhintaisia tavallisille työväenluokan saksalaisille, joista monet eivät olleet koskaan aikaisemmin olleet ”lomalla”. Ne voitiin maksaa osamaksuna ostamalla säästökirjaan leimamerkkejä, ja ne saivat tuntuvaa valtiontukea.

Tässä hengessä perustettiin Proran valtava lomakeskus Rügenin saarelle Itämeressä – paikaksi, jossa kaikki saksalaiset lomailisivat yhdessä ja nauttisivat raikkaasta meri-ilmasta – ja kaikki edulliseen 18 Reichsmarkin viikkohintaan (RM oli Saksan valuutta 1924–48).

Vaikka sodan puhkeaminen merkitsi, ettei sinne koskaan saapuisi yhtään lomanviettäjää, Proran valtava 4,5 km pitkä rakennus tehtiin majoittamaan 20 000 ihmistä kerrallaan, ja se palveli ”uuden Saksan” näyteikkunana. Tällaisia lomakeskuksia oli suunniteltu rakennettavaksi kaikkiaan neljä.

Samaa logiikkaa sovellettiin myös rakennettaessa Kdf:n laivastoa, johon Wilhelm Gustloff kuului: tarkoitus oli tarjota tavalliselle saksalaiselle työläiselle tilaisuus nauttia meriristeilystä, jollaiset olivat aiemmin olleet mahdollisia vain hyvin varakkaille. Vuonna 1937, samana, jolloin Gustloffilla vielä tehtiin asennuksia eikä sitä ollut vielä otettu käyttöön, Kdf:n yhdeksän aluksen laivasto teki 146 risteilyä ja kuljetti yli 130 000 matkustajaa eri kohteisiin Itämereltä Madeiralle.

Valtion (luonnollisesti) tukemat hinnat olivat edullisia; 59 markan viiden päivän risteilystä Norjan vuonoihin ja 63 markan viikosta Välimerellä 150 markan 12-päiväiseen risteilyyn Italiassa ja 155 markan kahden viikon matkaan Lissaboniin ja Madeiralle. Kun keskimääräinen viikkopalkka oli noin 30 Reichsmarkia, on helppo ymmärtää, millaisen suosion tällaiset matkat saivat.

Houkutukseen liittyi tietysti koukku. Mielipiteenmuokkausta ja propagandaa löytyi Kdf:n risteilyiltä aina heti pintaa hieman raaputtamalla. Matkanjohtaja toteutti kaksoistehtäväänsä liittämällä poliittisia viestejä päivittäisiin informaatiotilaisuuksiinsa. Myös matkakohteet oli valittu huolella; niihin kuului joko ”ystävällisiä” maita, kuten Espanja tai Italia, tai sellaisia kuin Libya ja Marokko, jotka eivät kolhineet Saksan kuvaa arjalaisesta ylemmyydestä. Laivan keskusradiokin oli valjastettu lähettämään isänmaallista musiikkia tai puolueen johtohahmojen puheita. Niitä varten, jotka vastustivat tällaista piiloviestintää, oli kullakin risteilyllä mukana pieni ryhmä siviiliasuisia Gestapon miehiä raportoimassa tällaisista ”rikkomuksista”.

Heidän ei olisi tarvinnut olla huolissaan. Lukuun ottamatta jokavuotista huolta saksalaiselle työväestölle tarkoitettujen risteilyjen keskiluokkaistumisesta KDF oli huikea menestys. Kysyntä ylitti nopeasti tarjonnan, ja Gustloffin sisaralus, Robert Ley otettiin käyttöön vuonna 1939 hieman ennen kuin sodan pilvet vyöryivät Euroopan ylle.

Kuninkaallisen laivaston hävittäjä takavarikoi Wilhelm Gustloffin lyhytaikaisesti vuoden 1939 elokuussa sen ollessa paluumatkalla Norjan vuonoista; tämä oli merkki kiristyvistä jännitteistä. Se osoitettiin muutama päivä myöhemmin sairaalalaivakäyttöön ja sijoitettiin satamaan. Sen päivät risteilyaluksena olivat ohi. Kdf:n omien tilastojen mukaan sillä oli risteillyt yli 75 000 matkustajaa, yksi kymmenesosa järjestön koko jäsenmäärästä. Saksan kansaa oli mitä ilmeisemmin kosiskeltu menestyksellä.

Indoktrinoitua lomailua

Johtoajatus Kdf:n toiminnan takana – maalla tai merellä – ei tietenkään ollut pyyteetön. Se oli tylyn poliittinen. Paitsi totalitaarista halua

”Marxismi vain puhuu siitä, mutta kansallissosialismi toteuttaa työläisen hartaimman toiveen: huolettoman loman, jolla lekotella sydämen kyllyydestä.”

soluttautua yksilön elämän jokaiselle alueelle ja hallita sitä, Kdf:n tarjoamat edut olivat myös karkea yritys kalastella työväestön uskollisuutta ja heikentää heidän perinteistä lojaalisuuttaan sosialismille. Propagandajuliste vuodelta 1938 tiivistää tämän lähestymistavan. Kuvan esittää lippalakkisia työläisiä rentoutumassa auringonpaisteessa Gustloffin kannella, ja sen alla on otsikko: ”Marxismi vain puhuu siitä, mutta kansallissosialismi toteuttaa jokaisen työläisen hartaimman toiveen: huolettoman vuosiloman, jolla lekotella sydämen kyllyydestä.”

Tämän lisäksi lomien takana oli myös tärkeä taloudellinen peruste – tuotannon tehostaminen kasvattamalla tyytyväistä ja ennen kaikkea motivoitunutta työvoimaa. ”Emme lähetä työntekijöitämme risteilylomille tai rakenna heille valtavia rantalomakeskuksia vain niiden itsensä vuoksi”, erässä KDFraportissa todettiin. ”Teemme sen vain ylläpitääksemme ja vahvistaaksemme yksilön työpotentiaalia ja päästääksemme hänet palaamaan työpaikalleen työtarmo elpyneenä.”

Hitlerin asenne Kdf:ään oli vieläkin kyynisempi. Kuten hän teki selväksi yhdelle ministerilleen vuonna 1934, tärkeä motiivi ohjelman takana oli varmistaa, että saksalaiset työntekijät olivat myötämielisiä, militarisoituja, valmiita mihin hyvänsä – jopa sotaan. ”Varmistathan”, hän sanoi, ”että ihmisten hermot pitävät, sillä voimme harjoittaa politiikkaa vain lujahermoisten ihmisten kanssa.” ”Politiikan harjoittaminen” oli yksi Hitlerin lempieufemismeista.

Wilhelm Gustloff ei koskaan ollut pelkkä risteilyalus muiden joukossa; se oli aina symboli. Ehkä selkeimmin sen upotus 1945 – samana päivänä, jolloin Hitler oli noussut valtaan 12 vuotta aiemmin – oli erittäin symbolinen tapahtuma, kuin koko Saksan pian nielevän tuhon pienoiskuva. Vaikka se oli uhrimäärältään modernin historian suurin merikatastrofi, sen 9 000 uhria tuskin huomattiin toisen maailmansodan viimeisten kuukausien teurastuksessa.

Mutta siihen liittyy myös toisenlaista, syvällisempää symbolismia. Keskittyessämme natsien vainojen ja kansanmurhien suureen kertomukseen unohdamme, että Wilhelm Gustloff oli kokonaiselle sukupolvelle saksalaisia symboli kirkkaasta tulevaisuudesta, jota kolmas valtakunta näytti tarjoavan heille – maailmasta täynnä mahdollisuuksia, yhteisyyttä ja uudenaikaisuutta. Se oli olennainen osa natsien vetovoimaa ja jälkipolville tärkeä muistutus, ettei natsi-saksa elänyt vain uhkauksista.

Roger Moorhouse on kirjoittanut useita teoksia Saksan nykyhistoriasta, kuten Berlin at War( Bodley Head, 2010).

AIHEESTA LISÄÄ KIRJA

E Kohtalokas laiva: MV Wilhelm Gustloffin tarina, Roger Moorhouse (Endeavour Press, 2016, e-kirja saatavilla Amazonin kautta.)

Kaikki samassa veneessä Natsien mittavan Kdf-ohjelman jäseniä Wilhelm Gustloffilla n. 1939: ohjelma tarjosi tuettuja vapaaajanviettoaktiviteetteja edistääkseen uutta ”kansankokonaisuutta”, Volksgemeinschaftia.