Natsi-Saksa - Elämä kolmannessa valtakunnassa
Hitlerin suunnitelma maailman herruudesta
Gavin Mortimer tutkii tekijöitä Saksan johtajan hillittömän ekspansionismin takana.
Adolf Hitler kutsui 5. marraskuuta 1937 natsipuolueen sisäpiirin Berliinin valtakunnankansliaan. Koleana talvipäivänä saapuneiden joukossa olivat armeijan, laivaston ja ilmavoimien komentajat, valtakunnan sotaministeri kenraali Werner von Blomberg ja ulkoministeri Konstantin von Neurath.
”Saksan ulkopolitiikan tavoite”, Hitler alkoi, ”on turvata ja säilyttää rotuaines ja laajentaa sitä. Kysymys on siksi tilasta.”
Se oli vain osittain totta, kuten hänen yleisönsä hyvin tiesi, varsinkin ilmavoimien komentaja Hermann Göring. Göring oli edellisenä vuonna saanut Hitleriltä tehtäväksi toteuttaa Führerin nelivuotissuunni- telma, joka oli käytännössä taloudellinen valtakirja sotaan. Kuusi osastoa oli organisoitava maksimoimaan Saksan tuotanto ja raaka-aineiden jakelu ja maanviljely, jotta maa olisi mahdollisen sodan syttyessä omavarainen ja immuuni saarroille, joiden vaikutus oli ensimmäisessä maailmansodassa ollut niin murskaava. Valtiollisen omavaraisuuden käsite – autarkia – oli teoriassa hyvä, mutta käytännössä siinä oli yksi perustava vika: Saksalla ei ollut raakaja ruoka-aineita omasta takaa.
Ratkaisu kysymykseen ”tilan saavuttamisesta maatalouskäyttöön”, kuten Hitler sen ilmaisi, oli yksinkertainen: ”Saksan ongelma voidaan ratkaista vain voimankäytöllä.”
Tämä elintilan, Lebensraumin, hankki- misen politiikka oli ollut keskeinen Saksan imperialistisessa strategiassa 1800-luvun lopulla, ja Hitler oli nostanut sen uudelleen esille 1920-luvulla. Hänen lopullinen unelmansa oli sota Neuvostoliittoa vastaan, jossa hän voisi samalla kertaa hävittää bolsevismin ja hankkia heidän alueensa natsi-saksalle.
Ajatus Saksan laajenemisesta olisi ollut naurettava 1930-luvun alussa; naurettava ja epäuskottava muistaen Versaillesin rauhansopimuksen 1919 musertavat ehdot. Mutta Hitler ilmoitti ministereilleen viikko kansleriksi nimityksensä jälkeen, että seuraavat viisi vuotta olisi omistettava Saksan kansan jälleenvarustelulle. ”Meidän asemamme maailmassa tulee määräämään Saksan asevoimien asema.”
Hitler ilmoitti ministereilleen viikko kansleriksi nimityksensä jälkeen, että seuraavat viisi vuotta olisi omistettava Saksan kansan jälleenvarustelulle.
Hitler oli sanojensa mittainen, ja vuonna 1935 lentokoneteollisuudessa työskenteli noin 75 000 ihmistä täyttämässä Führerin 17 000 lentokoneen tavoitetta vuonna 1939. Käynnissä oli samankaltaista kuumeista toimintaa laivaston vahvistamiseksi 111 miljoonan Reichsmarkin hinnalla, ja Krupp-yhtiö alkoi kesällä 1933 valmistaa salaa satoja ”maataloustraktoreita” – nämä ajopelit tunnetaan paremmin nimellä tankki.
Tankkien, lentokoneiden ja laivojen tuotannon lisäksi yleinen asevelvollisuus otettiin käyttöön toukokuussa 1935. Armeija paisui kolmessa vuodessa vuoden 1933 100 000 miehestä (reservi mukaan luettuna) 793 000 mieheen, mikä antoi Hitlerille lisää pontta puhua alueellisesta laajenemisesta.
Jäljellä oli Iso-britannian ja Ranskan ongelma, ja niiden mahdollisen reaktion Hitlerin suuremman elintilan hankintaan, mutta Hitler uskoi näistä maista siihen asti näkemänsä perusteella, että ne tekisivät mitä tahansa välttääkseen uuden tuhoisan sodan.
Suunnitelmat Itävallalle
Oli vain luonnollista, että Hitler katsoi laajentumisstrategiassaan ensimmäiseksi Itävallan suuntaan. Se oli hänen syntymämaansa, ja hänelle tuotti tuskaa nähdä, miten se oli kutistunut Habsburgien valtakunnan pilkkomisessa sodan jälkeen; se oli jakautunut maa, jossa sosialistit, katoliset, konservatiivit ja pangermanistit viettivät kankeaa rinnakkaiseloa.
Hitler oli esitellyt toiveensa maiden yhdistämisestä (Anschluss) Mein Kampfissa, 1920-luvun alussa kirjoittamassaan ideologisessa omaelämäkerrassa: ”Saksa-itävallan on palattava Saksan suuren maaäidin helmaan”, hän kirjoitti. ”Yksi veri vaatii yhtä valtakuntaa.”
Kansleriksi tullessaan Hitler eteni ”Itävallan kysymyksessä” aluksi varovasti haluamatta asettua Italian fasistijohtajaa, Benito Mussolinia, vastaan. Mutta kun Italia sotkeutui Abessinian (nyk. Etiopia) konfliktiin – ja paljasti, ettei se ollut Hitlerin kuvittelema sotilaallinen supervalta – Saksa alkoi laatia suunnitelmia Itävallan vaatimisesta ja sen rautamalmivarojen hyödyntämisestä.
Saksan ja Itävallan sopimus allekirjoi-
tettiin heinäkuussa 1936; siinä Saksa lupasi kunnioittaa Itävallan itsemääräämisoikeutta. Mutta pidettyään konferenssin sisäpiirinsä kanssa Berliinissä marraskuussa 1937 Hitler lisäsi painetta Itävaltaan kohtaan. Itävallan kansleri Kurt Schuschnigg vieraili helmikuussa 1938 hänen alppihuvilallaan Baijerissa. Keskustelusta ei tapaamisen yhteydessä kannata puhua; Hitler lähinnä piti palopuhetta kollegalleen: ”Minulla on historiallinen tehtävä, ja sen minä täytän, koska Sallimus on asettanut sen minun kohtalokseni”, hän varoitti Schuschniggia ja lisäsi pahaenteisesti: ”Ehkäpä pyyhkäisen jonakin yönä Wieniin kuin kevätmyrsky. Sitten saatte nähdä jotakin.”
Hitler vaati Schuschniggilta roppakaupalla myönnytyksiä; huomattavin oli Itävallan taloudellisen järjestelmän sulauttaminen Saksaan. Tässä epäonnistuminen johtaisi invaasioon. Schuschnigg pyysi tukea Iso-britannialta, mutta sai sähkeen: ”Hänen majesteettinsa hallitus ei pysty takaamaan suojelua.”
Samana päivänä, 11. maaliskuuta, myös Hitler sai viestin ulkomailta – Mussolinilta, joka sanoi, ettei Italia nähnyt syytä vastustaa Saksan interventiota Itävallassa. Hitler ilahtui, ja hänen joukkonsa ylittivät rajan seuraavana aamuna. Hitler seurasi perässä, ja tervehdyksessään neljännesmiljoonaiselle riemuitsevalle väkijoukolle Wienissä 15. maaliskuuta Führer sanoi, että Itävallan valtaus oli alkua ”uudelle tehtävälle”, ”saksan kansan marssille itään”.
Sudeettialueille ja kauemmas
Hitlerillä oli nyt ”Suur-saksansa”, ja Itävallan miehityksen helppous vain lisäsi hänen haluaan valloittaa lisää. Britannia ja Ranska olivat osoittautuneet heikoiksi ja pelokkaiksi, ja niiden heikkouden rohkaisemat natsit kiihdyttivät juutalaisten ja muiden ”ei-toivottujen” sisäisiä vainoja.
Mutta Anschlussin jälkimainingeissa Hitler lähti tielle, joka johtaisi, kuten aikanaan Napoleoninkin, uuden eurooppalaisen vallasta päihtyneen diktaattorin lopulliseen tuhoon. Hänen apurinsa eivät tietenkään osanneet kuvitella sellaista. ”Hän pohtii aina uusia suunnitelmia”, propagandaministeri Joseph Goebbels kirjoitti ministeristään. ”Napoleoninen luonne!”
Natsi-saksan ulkopolitiikka oli tähän asti ollut revisionistista ja suunnattu Versaillesin rauhansopimuksen vääryyksinä koettuja ehtoja vastaan. Mutta kesällä 1938 Hitler lähti tielle, joka johtaisi, kuten hän arvasi, sotaan länsivaltoja vastaan – joskin hän arveli sen tapahtuvan vasta 1943. Sitä ennen hän aikoi liittää Sudeettialueet (Tšekkoslovakian saksankieliset alueet) Saksaan.
Monet Hitlerin sotilaskomentajista suhtautuivat aluksi pelokkaasti sellaiseen Hitler valvoo joukkojensa marssia Puolaan, syyskuu 1939. Itävallan ja Tšekkoslovakian miehityksen helppous sai Führerin uskomaan, että Saksa oli voittamaton.
politiikkaan, mutta kun Iso-britannia ja Ranska allekirjoittivat syyskuussa 1930 Münchenin rauhansopimuksen, jossa Tšekkoslovakian hallitus (jota ei ollut edes kutsuttu neuvotteluihin) pakotettiin luovuttamaan Sudeettialueet Saksalle, epäilijät jäivät vähemmistöksi laajennushaluisten keskellä.
Hitler valtasi loput Tšekkoslovakiasta maaliskuussa 1939; teko oli vastoin Münchenin sopimusta. Mutta Hitler janosi jatkuvaa laajentumista ja kertoi sisäpiirilleen: ”Meidän vastustajamme ovat matoja. Minä näin heidät Münchenissä.”
Hitler uskoi nyt olevansa voittamaton ja Saksan olevan valloittamaton. Hänen valtakuntansa kestäisi tuhat vuotta, ja seuraava lisä siihen olisi Puola. Neuvostoliiton uhka oli tietysti olemassa, mutta Hitler hoitaisi sen kovalla kädellä myöhemmin; toistaiseksi kansakunnalle olisi eduksi allekirjoittaa hyökkäämättömyyssopimus, mikä tehtiin 23. elokuuta 1939 natsien viimeistellessä jo suunnitelmiaan Puolan valtaamiseksi.
Hitler vietti suuren osan kesästä 1939 lomahuvilallaan Baijerin Alpeilla. Hän oli yllättävän rento ja luotti siihen, että kun hän antaisi käskyn Puolan valtaamisesta, Iso-britannia perääntyisi lupauksestaan auttaa sitä. Parilta harvalta sisäpiirin jäseneltä tämä itsevarmuus puuttui. ”Kannattaako sen vuoksi panna peliin kaikki?” Göring kysyi. ”Minä olen koko elämäni pannut aina peliin kaiken”, Hitler vastasi.
Saksa miehitti Puolan 1. syyskuuta, ja kaksi päivää myöhemmin Iso-britannia toteutti lupauksensa ja julisti sodan, kuten Ranskakin. Hitler järkyttyi. ”Mitä nyt tehdään?” hän tivasi äkäisesti ulkoministeri Joachim von Ribbentropilta.
Vastaus oli sota, joka lopulta tuhoaisi kolmannen valtakunnan, veisi Saksan tuhon partaalle ja vaatisi yli 50 miljoonan ihmisen hengen.
Gavin Mortimer on historioitsija, ja hän on kirjoittanut useita teoksia toisesta maailmansodasta.
Jäljellä oli Iso-britannian ja Ranskan ongelma, mutta Hitler uskoi niiden tekevän mitä vain välttääkseen uuden tuhoisan sodan.