Natsi-Saksa - Elämä kolmannessa valtakunnassa
Hitlerin synkkä karisma
Adolf Hitler oli paljon enemmän kuin pelkkä hullu diktaattori, Laurence Rees väittää.
Koin lähes apokalyptisen näyn, jota en ole koskaan voinut unohtaa. Maan koko pinta näytti levittäytyvän edessäni kuin pallonpuolisko, joka äkkiä halkeaa auki keskeltä, ja siitä purkautuu niin voimakas vesisuihku, että se koskettaa taivasta ja ravistelee Maata.
Leni Riefenstahl, propagandafilmin Tahdonriemuvoitto ohjaaja, kuvailee Hitlerin puheen kuuntelemista.
Pysähdy hetkeksi ja ajattele Adolf Hitleriä. Kuvittele hänet mielessäsi. Kenet näet? Uskon, että näet hyvin samanlaisen olennon kuin Hitlerin henkilöhahmo elokuvassa Perikato (2004). Huutavan, aggressiivisen, tasapainottoman miehen. Führeriä elokuvassa esittävä Hugo Ganz huusi ja vapisi niin paljon, että yhdestä filmin avainkohtauksista on tullut nettimeemi Ganzin raivoamiseen sovitetuilla huumoritekstityksillä.
Mutta vaikka on totta, että Hitler oli lähes kadottanut järkensä viimeisinä päivinään, se ei kerro koko tarinaa. Lisäksi tämä mielikuva palvelee harrasta toivetta, jollaista uskon useimpien meistä salaa vaalivan. Haluamme, että Hitler olisi ollut hullu, alusta loppuun. Haluamme, että Hitler oli hullu, koska se tekee hänen hirviömäisistä rikoksistaan – erityisesti toisen maailmansodan aikana – helppoja selittää.
Se on ihan yksinkertaista, voimme lohdutella itseämme: Hitler oli hullu, joka jotenkin hypnotisoi miljoonat tavalliset saksalaiset tekemään asioita vastoin parempaa tietoaan. No, hän ei ollut hullu, eikä hän hypnotisoinut ketään.
Hitleristä tuli Saksan liittokansleri tammikuussa 1933 demokratian tietä. Suuri osa Saksan eliitistä – teräviä, älykkäitä ihmisiä – päätti tukea häntä. Miksi he olisivat tukeneet mielipuolta? Ja Hitlerin tapa käyttäytyä vuosina 1930–1933 osoitti, että hän oli taitava – mutta täysin häikäilemätön – poliitikko. Hänen laskelmointinsa siitä, missä valta Saksassa todella oli ja miten parhaiten manipuloida tavallisten saksalaisten tunteita, oli äärimmäisen taitavaa.
Demokraattiset voitot
Hitler keräsi lisäksi valtavasti täysin aitoa tukea. Hänen näkemyksensä olivat samanlaisia kuin valtavalla osalla Saksan väestöstä. Se on käsittämätöntä, jos hyväksymme todeksi kuvauksen Hitleristä karjuvana mielipuolena.
Olen tehnyt dokumenttielokuvia ja kirjoittanut kirjoja natseista ja toisesta maailmansodasta nyt yli 25 vuoden ajan ja tavannut satoja ihmisiä, jotka elivät siihen aikaan – myös monia, jotka olivat olleet henkilökohtaisissa tekemisissä Adolf Hitlerin kanssa. Ja heidän maalaamansa kuva Führeristä on paljon monisärmäisempi ja vivahteikkaampi kuin Perikadon vaahtosuinen hullu. Erityisesti monet puhuvat uskomattomasta ” karismasta”, jota he tunsivat Hitlerillä olevan.
Esimerkiksi Fridolin von Spaun tapasi Hitlerin natsien kannattajien päivällisillä 1930-luvun alussa. Kun Spaun näki Hitlerin tuijottavan häntä, hänestä tuntui kuin tämän silmät olisivat nähneet suoraan hänen syvimpiin ajatuksiinsa. Ja kun Hitler piti kiinni Spaunin tuolin selkänojasta, Spaun tunsi ”värinän välittyvän minuun hänen sormistaan. Minä todella tunsin sen. Mutta se ei ollut hermostollista vapinaa. Tunsin pikemminkin, että tämä mies, tämä ruumis, on ainoa väline toteuttaa suuri, kaikkivaltias tahto täällä Maan päällä. Minusta se on ihme.” Ja Emil Klein, joka kuuli Hitlerin puhuvan oluttuvassa Münchenissä 1920-luvulla, uskoo, että Hitleristä ”säteili sellaista karismaa, että ihmiset uskoivat mitä tahansa, mitä hän sanoi.”
Spaunin ja Kleinin kaltaisilta silminnäkijöiltä opimme, että karisma on ennen kaikkea yhteyden saamista ihmisiin. Kukaan ei voi olla karismaattinen autiolla saarella. Karisma syntyy suhteessa. Sir Nevile Henderson, Iso-britannian suurlähettiläs Berliinissä 1930-luvulla, kirjoitti: ”Hitlerin menestys valtakamppailussa johtui paljolti siitä, että hän heijasti heidän [eli kannattajiensa] alitajuista mieltä ja kykeni ilmaisemaan sanoin, mitä tämä alitajuinen mieli tunsi haluavansa.”
Näkemyksen vahvistaa Konrad Heiden, joka kuuli Hitlerin puhuvan monta kertaa 1920-luvulla: ”Hänen puheensa ovat näiden joukkojen sielun päiväunelma... Puheet alkavat aina pessimistisesti ja päättyvät riemukkaaseen pelastukseen, voitonriemuiseen onnelliseen loppuun; ne voi usein osoittaa vääräksi järjellä, mutta ne noudattavat alitajunnan paljon mahtavampaa logiikkaa, jota mikään kumoaminen ei kosketa... Hitler on puhunut tämän päivän massojen sanattomasta terrorista...”
Spaunin ja Kleinin kaltaiset ihmiset olivat jo altistuneet pitämään Hitleriä karismaattisena, koska he jo uskoivat suureen osaan Hitlerin ajamista poliittisista linjoista. Niin uskoi myös Albert Speer, joka osallistui Hitlerin kokoukseen ensimmäisen kerran 1930-luvun alussa: ”Olen täysin melkein fyysisen innostuksen aallon lumoissa, jota tämä puhuja piti yllä lauseesta lauseeseen... Hitler ei lopuksi tuntunut enää puhuvan vakuuttaakseen; hän näytti pikemminkin tuntevan, että hän ilmaisi sen, mitä yleisö, nyt yhtenäinen massa, odotti häneltä.”
Mutta niihin, jotka eivät uskoneet hänen ajamaansa politiikkaan, Hitlerillä ei ollut minkäänlaista karismaattista otetta. Esimerkiksi Josef Felder kauhistui kuunnellessaan Hitlerin vihavuodatusta juutalaisia vastaan: ”Kun lähdin kokouksesta, me kokoonnuimme ryhmiin keskustelemaan. Ja sanoin ystävälleni: 'Vaikutelmani tuon puheen jälkeen on, että toivon, ettei tämä mies, Hitler, koskaan saa poliittista valtaa.' Me olimme siitä kaikki samaa mieltä.” Herbert Richter, ensimmäisen maailmansodan veteraani, törmäsi Hitleriin kahvilassa Münchenissä ja ” inhosin häntä heti” hänen ” karhean äänensä” vuoksi ja koska hän ” huudahteli todella äärimmäisen yksinkertaisia” poliittisia ajatuksia. Richter piti myös Hitlerin ulkonäköä ”aika hullunkurisena hassuine pikku viiksineen”, ja ”puistattavana” ”eikä ihan normaalina”.
Mutta jos Hitler sai kontaktin yleisöönsä, hän rakensi sen varaan monin eri tavoin lujittaakseen karismaattista yhteyttään. Mikä olennaisinta, Hitler oli aina varma arvioistaan. Hän ei koskaan ilmaissut yleisölleen epävarmuutta mistään. Hän tunsi ongelmat, joitka Saksa kohtasi, ja hän sanoi tietävänsä ratkaisut. Hän esitti itsensä lisäksi sankarihahmona – yksinkertaisena, rohkeana ensimmäisen maailmansodan sotilaana – joka halusi tukijoidensa ”uskovan” häneen. Tämän seurauksena natsien tukijat maalasivat jopa rienaavia vertauksia Hitleristä ja Jeesuksesta – molemmat olivat olleet kolmenkymmenen seistessään ”saarnaamassa”, ja molemmat etsivät ”pelastusta” kansalleen.
Umpikujassa
Mutta vuonna 1928, yhdeksän vuotta sen jälkeen, kun Hitler oli ollut ensimmäisen kerran tekemisissä Saksan työväenpuolueen kanssa – josta tuli Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue, lyhennettynä natsit – ja seitsemän vuotta sen jälkeen, kun hänestä tuli puolueen johtaja, natsipuolue näytti polkevan paikoillaan Saksan politiikassa. Vuoden 1928 vaaleissa natsit saivat vain 2,6 % äänistä – joten yli 97 % saksalaisista äänestäjistä torjui sen karismaattisen vedon, mitä Hitlerillä olikin. Oli selvää, että Hitler epäonnistuisi, ellei hän pystyisi koskettamaan saksalaisten suurta massaa.
Tarvittiin Wall Streetin pörssiromahdus ja 1930-luvun alun ankara talouslama, ennen kuin miljoonat saksalaiset alkoivat tuntea Hitlerin vetovoiman. Yhtäkkiä ihmisille, kuten opiskelija Jutta Ruedigerille, Hitlerin kutsu kansalliseen elpymiseen alkoi tuntua ”pelastuksen tuojalta”. Niin suuresti, että vuonna 1932 natsit olivat äkkiä Saksan suurin poliittinen puolue. Mutta sitten Hitler ja natsit tuntuivat törmäävän tiilimuuriin – presidentti Hindenburgiin. Valtiosihteeri Otto Meissner raportoi Hindenburgin sanoneen Hitlerille 13. elokuuta
En ollut nähnyt miestä koskaan ennen, ja siellä minä istuin, muukalaisena muukalaisten keskuudessa. Näin miehen hieman ennen puoltayötä hänen puhuttuaan kolme tuntia, likomärkänä hiestä, sädehtivänä. Naapurini uskoi nähneensä halokehän hänen päänsä ympärillä ja kokeneensa jotakin tavanomaisen ylittävää.
Julius Streicher, antisemitistisen lehden Derstürmer julkaisija, joka kuuli Hitlerin puhuvan 1920-luvun alussa. Hänet teloitettiin sotarikoksista vuonna 1946.
Olin usein silloisen ulkoministeri Stresemannin seurassa. Hän oli liberaali, oikeistoliberaali. Muistan oikein hyvin. Oli helluntai 1929. Eräänä iltana Stresemann alkoi puhua Hitleristä ja sanoi: ’Hän on Saksan vaarallisin mies. Hänellä on paholaisen puhelahjat. Hänellä on ainutlaatuinen joukkopsykologinen vaisto. Kun minä jään eläkkeelle, lähden matkustamaan halki Saksan ja hankkiudun eroon siitä miehestä.’ Paikalla oli myös muutamia miehiä ulkoministeriöstä. Me emme ymmärtäneet Stresemannia. Kysyimme: ’Sekö pikkupuolue? Anna kaverin huudella.’
Theodor Eschenburg, saksalainen politiikantutkija. Stresemann kuoli lokakuussa 1929, vain päiviä ennen Wall Streetin pörssiromahdusta.
1932: ”Hän [Hindenburg] ei voinut perustella Jumalan, omatuntonsa tai isänmaansa edessä koko hallituksen arvovallan antamista yhdelle puolueelle, varsinkaan puolueelle, joka suhtautui ennakkoluuloisesti ihmisiin, joiden mielipiteet olivat erilaisia kuin heidän omansa.”
Tänä kriittisenä ajanjaksona (Hindenburgin kieltäytymisestä aina Hitlerin lopulliseen nimitykseen kansleriksi tammikuussa 1933) kaksi erilaista käsitystä Hitlerin karismasta löysi toisensa – ja Hitleristä paljastui prosessissa aivan toisenlainen puoli kuin Perikadon kuolaava, epäpätevä poliitikko. Hitler oli näiden kuukausien aikana vaikuttavampi kuin koskaan sellaisille omistautuneille kannattajilleen kuin Joseph. Hän keskusteli Hindenburgin kieltäytymisen seurauksista natsikollegojensa kanssa elokuussa 1932. ”Hitlerin hermot pitävät”, Goebbels raportoi päiväkirjaansa. ”Hän on näiden masinointien yläpuolella. Joten minä rakastan häntä.” Hitler uhkui varmuutta, että kaikki kääntyisi hyvin, ja sanoi joulukuussa 1932 aikovansa yhä odottaa, kunnes kanslerin virkaa tarjottaisiin hänelle. Hän lupasi: ”Se päivä tulee – se on luultavasti lähempänä kuin uskommekaan.” Menestys riippui ”yhtenäisyydestämme ja horjumattomasta uskostamme voittoon; se riippuu meidän johdostamme”.
Mystinen messias
Mutta Hitlerin kannattajien paistatellessa hänen vetovoimassaan, Saksan kanslerin, Franz von Papenin, oli vaikea nähdä, mistä koko häly nousi. Von Papen myönsi Münchenissä lokakuussa 1932, ettei Hitler ollut kuin ”tavallinen poliitikko”, eikä natsiliike ollut kuin ”tavallinen” poliittinen puolue. Hän puhui natsipuolueesta ”poliittisena alueena” jonka kannattajat harjoittivat ”mystistä messiaanista uskoa” Hitleriin. Mutta myöntäessään, että miljoonat saksalaiset nyt näkivät Hitlerin ”mystisenä messiaana”, von Papen itse oli immuuni Hitlerin karismalle. Tavatessaan Hitlerin ensi kerran kesällä 1932 hän piti tätä ”merkillisen mitäänsanomattomana”. Hitler ei
Hän näytti tien, ainoan jäljellä olevan historian tuhotuille kansoille, uuden, tuiman alun syvimmistä pohjamudista rohkeuden, uskon, toimintavalmiuden, kovan työn ja omistautumisen kautta kohti suurta, kirkasta, yhteistä päämäärää...
Hans Frank , joka kuuli Hitler puhuvan vuonna 1920 ja josta tuli myöhemmin johtava natsi. Hänet teloitettiin sotarikoksista vuonna 1946
tullut ”upseerien luokasta” ja vaikutti von Papenista ”täydelliseltä pikkuporvarilta pikku viiksineen ja omituisine kampauksineen”. Yhtä torjuvasti suhtautui presidentti Hindenburg, joka sanoi Hitleriä ” böömiläiskorpraaliksi”.
Sitten, marraskuun 1932 vaaleissa, natsien ääniosuus putosi 4 prosenttiyksikköä 33 prosenttiin, kun kommunistipuolueen osuus kasvoi 2 miljoonalla äänellä. Näytti siltä, että natsien kannatus oli ohittanut huippunsa. Mutta Saksan eliitti oli enemmän huolissaan kommunismin vaaroista kuin natsismin. Ilman natseja jossakin muodossa mukana autoritäärisessä hallituksessa, joka huolehtisi kommunismista mielellään, muutokselle ei saataisi mandaattia kannatuksesta.
Hitler ei edelleenkään tehnyt vaikutusta presidentti Hindenburgiin, mutta tämä alkoi nyt nähdä Hitlerin mahdollisena kanslerina. Ja presidentin syyt muuttaa mielensä olivat täysin pragmaattiset. Tärkein oli von Papenin tarjous ryhtyä varakansleriksi. Hän tarjoutui toimimaan Hitlerin varakanslerina hallituksessa, jossa natseille annettaisiin vain vähemmistöosuus salkuista. Sitten oli Hindenburgin ikä – hän täytti 85 joulukuussa 1932 (ja kuolisi 18 kuukautta myöhemmin). ”Hän tunsi ikänsä”, sanoi valtiopäiväedustajaksi 1932 valittu Josef Felder. ”Ja hän ymmärsi, että hänestä oli tulossa fyysisesti heikompi, hyvin paljon heikompi.” Hän jaksoi tuskin enää kantaa marsalkansauvaansa.” Hindenburgin poika Oskar kannatti myös ajatusta Hitleristä kanslerina ja von Papenista varakanslerina, ja hän myös vaikutti isäänsä.
Ja sitten tuli Hitlerin mestarillinen veto. Hän ymmärsi paremmin kuin lähes kukaan ajoituksen merkityksen kaikessa poliittisessa päätöksenteossa, ja hän määräsi nyt natsit ylimitoitetulta vaikuttavaan jättiponnistukseen pienen LippeDetmoldin osavaltion aluevaaleissa 15. tammikuuta 1933. Taktiikka toimi. Kun tulokset julkistettiin, natsien ääniosuus oli kasvanut noin 20 prosentilla – 33 000 äänestä 39 000:een. Näytti siltä, että natsit pystyivät yhä lisäämään kannatustaan.
Iltapäivällä sunnuntaina 29. tammikuuta 1933 Hindenburg suostui nimittämään Hitlerin kansleriksi ja von Papenin varakansleriksi, ja miehet astuivat virkaan seuraavana päivänä. Joseph Felder muisteli: ”Me uskoimme voivamme silti hallita häntä [Hitleriä] parlamentin kautta – täyttä hulluutta.”
Hitlerin kannattajille, kuten Reinhard Spitzylle hetki oli merkki demokratian loppumisesta Saksassa. Se ilahdutti häntä. ”En ole koskaan ollut demokraatti”, Spitzy sanoi. ”Uskon, että maata pitäisi hallita kuin isoa yhtiötä. Se tarkoittaa jonkinlaista asiantuntijoiden neuvostoa ja niin edelleen, mutta minä en uskonut parlamentin osaan. Kun meillä oli hirvittävä kriisi, kuten talouskriisi, ja nälkää ja työttömyyttä, sellaisella hetkellä me kaipasimme uutta pääjohtajaa, niin kuin suuryhtiöissä tapahtuu. Mies etsitään, ja hänen on pantava koko homma kasaan.”
Hitlerin kannattajille tämä oli siihen mennessä vahvin todiste hänen vallastaan karismaattisena johtajana. Kun oli näyttänyt mahdottomalta, että hänestä voisi tulla kansleri, hän oli pyytänyt heitä uskomaan. Ja nyt hän oli kansleri. Kun häntä myöhemmin saatettiin epäillä, monet katsoivat taaksepäin tähän hetkeen ja muistivat, että hän oli ollut oikeassa ja he väärässä. Nyt he luottivat häneen. Kun hän pyysi heitä jälleen uskomaan, he kuuntelivat. Von Papen sai puolestaan pian huomata, että hän oli tehnyt yhden historian näyttävimmistä poliittisista virhearvioista. (Hän erosi virastaan sivuraiteelle jouduttuaan, ja hänestä tehtiin Itävallan suurlähettiläs.)
Opimme mielestäni montakin tärkeää asiaa tarinasta Hitlerin nimityksestä Saksan kansleriksi tammikuussa 1933. Saamme nähdä, että Hitler oli vaistomainen ja äärimmäisen voimakas poliitikko – valovuosien päässä Perikadon murtuneesta, sekopäisestä miehestä. Ja ennen kaikkea näemme olosuhteiden vallan muuttaa ihmisten käsitystä. Hitler torjuttiin marginaali-ilmiönä vuonna 1928, mutta 1933 miljoonat ylistivät häntä. Hitler ei ollut muuttunut, vaan tilanne. Talouskatastrofi sai saksalaiset suurin joukoin etsimään ”pelastajaa”.
Kun katselemme Euroopan talouskehitystä tänään, historiasta tuskin löytyy sen suurempaa varoitusta.
Laurence Rees on tunnustettu historioitsija ja dokumenttiohjaaja. Hän on erikoistunut toiseen maailmansotaan ja kolmanteen valtakuntaan.
AIHEESTA LISÄÄ KIRJA
E Hitler’s Charisma: Leading Millions Into the Abyss, Laurence Rees ( Vintage, 2014).
Mitättömin pikkurakki, jonka olen nähnyt.
Pääministeri Neville Chamberlain kuvaa Hitleriä kirjeessä sisarelleen, 1938.