Natsi-Saksa - Elämä kolmannessa valtakunnassa
Adolf Hitlerin pitkä varjo
Ian Kershaw tutkii natsijohtajan yhä kiehtovaa arvoitusta.
...ketään muuta diktaattoria. Mutta miksi? Ilmeisin vastaus näyttää selviöltä: Hitler oli tärkein toimija äärimmäisen tuhoisassa sodassa ja kammottavimmassa kansanmurhassa, jonka maailma on toistaiseksi nähnyt. Siinä on toki tarpeeksi syytä pitää mielessä hänen vertaansa vailla oleva vaikutuksensa maailman historiaan. Se selittää myös suuren osan siitä, miksi Hitleristä on luultavasti kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään muusta historiallisesta henkilöstä – Jeesusta ehkä lukuun ottamassa.
Hitlerin ensisijainen vastuu natsihallinnon kolossaalisesta epäinhimillisyydestä herättää tietysti seuraavan kysymyksen: millainen ihminen pystyy sellaiseen käsittämättömään julmuuteen? Mutta meille ei tunnu olevan yhtä tärkeää vastata tähän kysymykseen Stalinin tai Maon suhteen, jotka molemmat olivat myös vastuussa miljoonien kuolemasta. Eivätkä he myöskään herätä meissä lähimainkaan sellaista yhä elävää mielenkiintoa kuin Hitlerin luonteen yksityiskohdat.
Sain selkeän näytön tästä makaaberista kiinnostuksesta lukiessani kirjeitä, joita sain Hitler-elämäkertani kahden osan ilmestymisen jälkeen (1998 ja 2000). Hullunkurisemmissa kirjeissä kysyttiin, joiko Hitler Tokaji-viiniä häissään Eva Braunin kanssa vain tunteja ennen heidän yhteistä itsemurhaansa vuonna 1945. Melko varmasti ei – mutta mitä väliä sillä olisi ollut, jos hän olisi?
Toinen kirjoittaja ehdotti, että Hitler oli brittien kuninkaallisen perheen jälkeläinen, ja väitti hänen korviensa olleen mitoiltaan täsmälleen samanlaiset kuin prinssi Johnilla, Yrjö V:n ja kuningatar Maryn pojalla. Uutisankka Hitlerin vierailusta Liverpoolissa vuonna 1912 (ei tapahtunut) palaa yhä uudelleen julkisuuteen, vaikka se on aina kumottu. Ja draama Berliinin bunkkerissa lopun tullessa on luonut oman taikansa; kuoleman yksityiskohdat kiinnostavat meitä enemmän kuin kenenkään toisen modernin ajan hirmuvaltiaan.
Stalin kieltäytyi vainoharhaisesti uskomasta, että Hitler oli kuollut (vaikka neuvostoliittolaiset olivat esitelleet sikariaskissa palasen leukaluuta, joka voitiin todentaa olevan Hitlerin), ja tämä tuotti mysteeriä sinne, missä sitä ei ollut ja herätti sitkeitä huhuja, että henget olivat jotenkin lopun koittaessa loihtineet Hitlerin ja Eva Braunin EteläAmerikkaan. Sain runsaasti kysymyksiä Hitlerin fyysisistä tai psyykkisistä sairauksista sekä erilaisia arvioita mahdollisista diagnooseista. Ääneenlausumaton ajatus oli, että jos sellaisen sairauden voisi aukottomasti todistaa (ei voi), se riittäisi selittämään maailmansodan ja kansanmurhan; että jos Hitler voitaisiin todistaa hulluksi, se selittäisi jotenkin miljoonien järjissään olevien ihmisten teot; ihmisten jotka kuitenkin käytännössä innokkaasti toteuttivat hänen ajatuksensa.
Jos jotkin näistä esimerkeistä ovatkin yksiselitteisesti absurdeja, ne kertovat jotakin yhä elävästä kiinnostuksestamme Hitleriä kohtaan. Tämä kertoo osittain historian ”suurmies”-ajattelusta; se suo Hitlerille eräänlaista ” kielteistä suuruutta”, kuten jotkut tulkitsijat ovat tehneet. Jotkut yksilöt – joista Hitler kiistatta on yksi – ovat olleet merkittäviä historian muokkaajia, mitkä olosuhteet ja henkilöstä riippumattomat tekijät tämän vaikutuksen sitten mahdollistivatkin. Mutta jatkuva kiinnostus Hitleriä kohtaan on huikeasti suurempaa kuin tavanomainen kiinnostus historian muita vaikutusvaltaisia hahmoja kohtaan.
Tämä johtuu jossakin määrin jatkuvasta hämmästyksestämme tarinaa kohtaan, jolle ei löydy vertaa modernissa historiassa. Hitlerissä näemme ihmisen, joka oli ensimmäiset 30 vuotta elämästään täysin tuntematon, vailla koulutusta, pätevyyttä, sotilaallista johtajuutta tai perhesiteitä. Mutta seuraavina 25 vuotena ennen kuolemaansa hänen onnistui kerätä itselleen täydellinen valta yhdessä maailman kehittyneimmistä, sivistyneimmistä valtioista. Hän jatkoi syöksemällä Euroopan ja maailman sotaan, joka vaati yli 50 miljoonan ihmisen hengen, lietsomalla kansanmurhaa 11 miljoonan juutalaisen tuhoamiseksi vain heidän etnisen taustansa vuoksi, ja riistämällä sitten oman henkensä vihollinen melkein kirjaimellisesti ovellaan, maa raunioina ja vihollisjoukkojen miehittämänä ja Euroopan manner raunioina.
Etsimme vastauksia henkilökohtaisesta persoonallisuudesta, joka olisi samaa mittaluokkaa kuin hänen valtava vaikutuksensa, otteensa suuresta osasta Saksan väestöstä, hänen käyttämänsä valta, hänen tuottamansa tuho –
Adolf Hitlerillä on ainutlaatuinen paikka historiassa. Kun hänen syntymästään pienessä itävaltalaisessa Braunau am Innin kaupungissa 20. huhtikuuta 1889 on nyt kulunut lähes 130 vuotta, natsijohtajan varjo maailman yllä on yhä pitkä. Tunnemme sitkeästi suurempaa kiinnostusta häntä kohtaan kuin...
muttemme löydä niitä. Emme näe mitään hänen oudossa persoonallisuudessaan, hänen vastenmielisistä ideoistaan puhumattakaan, mikä selittäisi niin ainutlaatuisen tuhoisan historiallisen vaikutuksen. Hitler pysyy tuntemattomana.
Tämä johtuu osaksi siitä, että hän itse ruokki mysteerin tuntua; hän ei edes antanut valokuvata itseään ennen vuotta 1923. Hänen outo ulkonäkönsä synnytti omanlaistaan mielenkiintoa Münchenin 1920-luvun ylempien piirien salongeissa. Hän oli hyvin tietoinen julkisen kuvan merkityksestä kauan ennen kuin hänestä tuli poliittinen hahmo. Hänen vastustajansa pilkkasivat häntä, mutta tavaramerkkiviikset olivat juuri sitä – tarkoituksellinen erottuva piirre.
Propagandavyörytys väritti arvoituksellista auraa jo matkalla valtaan, ja varsinkin Saksan johtajaksi tulon jälkeen vuonna 1933. Hänen ”hovikuvaajansa” Heinrich Hoffmann tuotti sarjan myyntimenestyskirjoja kuvista, jotka popularisoivat mysteerin tuntua. Ne pyrkivät näyttämään Hitlerin kansan miehenä ja samalla nerokkaana poliittisena filosofina ylhäisessä eristyneisyydessä hänen alppihuvilaansa ympäröivien vuorten keskellä Berchtesgadenin kaupungin lähellä Baijerissa hänen pohdiskellessaan Saksan tulevaisuutta ja kantaessa omilla harteillaan koko vastuun taakan.
Hitler varmisti itse, että hänen vihollisensa pystyivät tuottamaan hyvin vähän materiaalia, joka haastaisi tai murentaisi hänen rakentamaansa kuvaa sankarillisesta nerosta. Gestapo etsi ja tuhosi kaikki dokumentit, jotka löysi hänen varhaisesta elämästään; suuri osa siitä, mitä tiedämme hänen ajastaan Linzissä tai Wienissä ennen ensimmäistä maailmansotaa riippuu itse asiassa paljon joidenkin hänet kohtuullisen hyvin tunteneiden ihmisten mahdollisesti värittyneistä muistikuvista.
Jäljellä on vain fragmentaarisia todisteita havainnollistamassa tärkeää kehittymisen aikaa: muutama säilynyt ensimmäisen maailmansodan aikainen kirje, joitakin virallisia sotilasarkistoja, ja aikalaistovereiden hänen myöhemmän maineensa vääristämiä muistoja. Hitleristä itsestään on säilynyt tuskin mitään henkilökohtaisia kirjeitä tai muistoesineitä, koska hän määräsi ne kaikki tuhottavaksi juuri ennen kuolemaansa. Hän piti jopa rakastajattarensa salaisuutena. Eva Braunin nimi oli ennen kolmannen valtakunnan tuhoa tuntematon lähes kaikille saksalaisille Hitlerin sisäpiirin ulkopuolella. Se näyttää, miten hyvin hän onnistui eristämään yksityisen elinpiirinsä julkisesta elämästään – ja aikakaudella ennen kaikkialle tunkeutuvia 24/7 televisiouutisia ja sosiaalisia verkostoja hän pystyi pitämään ne erillään loppuun asti .
Hitler rakensi tarkoituksella etäisyyden muurin, jonka läpi vain harvat pääsivät. Hänellä oli tuskin lainkaan läheisiä tai aitoja henkilökohtaisia ystäviä. Tarve ylläpitää imagoa tukahdutti kaiken halun rentoutua. Joskus hän väläytti luonteensa inhimillistä puolta: esimerkiksi leikkiessään Goebbelsin lasten kanssa; kiihkeässä rakkaudessaan Wagnerin musiikkiin, jota hän julisti vierailuillaan Wagnerin klaanin luona Bayreuthissa; tai purevalla mimiikallaan, milloin hän oli tavallisten piiriensä seurassa huvilallaan Obersalzbergissa Berchtesgadenin lähellä. Mutta hän oli erinomainen näyttelijä, joka pystyi esittämään monenlaisia rooleja koskaan todella pudottamatta johtajan julkisivuaan.
Yksityiselämässä Hitleriä ympäröi joukko päteviä henkilökultin mestareita: hänen tavalliseen saattueeseensa kuuluivat aina läsnä oleva organisoija ja palvelija Martin Bormann, adjutantit ja miespalvelijat; sihteerit; läheiset puoluetoverit ja heidän vaimonsa; pari suosikkia, kuten propagandaministeri Joseph Goebbels ja tämän vaimo Magda, sekä arkkitehti Albert Speer. He olivat paljon läheisissä tekemisissä Hitlerin kanssa, mutta vaikka he, ja varsinkin Goebbels, pystyivät kriittiseen arvioon, he pitivät parempana niellä kritiikkinsä ja imarrella. Hitlerin ”saavutuksia” suurenneltiin.
Erityisesti hänen ”visionsa” tuntuivat olevan vertaansa vailla. Edes Hitlerin Obersalzbergin kodissa, Berghofissa, hänen läsnä ollessaan ei käyty todellisia keskusteluja. Kun Hitler puhui, kaikki kuuntelivat. Kukaan ei yrittänyt kiistää hänen sanojaan tai aloittaa aitoa väittelyä. Olipa Führerin yleisö haltioituneen lumoutunut tai pitkästynyt (se oli usein kuullut samanlaisia esityksiä monta kertaa aikaisemminkin), hänen nerouttaan ei koskaan kyseenalaistettu.
Hitleriltä ei puuttunut kykyä tai tietoa. Hän oli tietysti mestarillinen kansankiihottaja – se oli pohja hänen hallitsevalle asemalleen natsipuolueen alkuvaiheissa. Paremmin kuin kukaan aikansa saksalainen poliitikko hän puhui kielellä, joka antoi äänen hänen yleisönsä vihalle ja ennakkoluuloille. Se toimi, koska viesti oli sekä yksinkertainen että radikaali – ja koska se ei ollut neuvonantajien ja takahuonelobbareiden väkinäinen tuote, vaan kertoi pikemminkin hänen omasta palavasta vihastaan. Hän kirjoitti omat puheensa ja panosti paljon esittämiseen. Ne eivät suinkaan olleet raivoamista, ne sovitettiin tarkasti yleisön mielialoihin hänen pelatessaan taitavasti retoriikkansa herättämillä tunteilla.
Hän myös luki paljon, joskin pinnallisesti ja ennen kaikkea vahvistaakseen omia ennakkoluulojaan. Erinomaisen muisti auttoi häntä pitämään mielessään tietoa monista aiheista. Tämä teki vaikutuksen paitsi hänen lähipiiriinsä ja muihin, jotka olivat jo vastaanottavaisia hänen viestilleen, myös kokeneisiin ministereihin ja ulkovaltojen diplomaatteihin, jotka yllättyivät hänen yksityiskohtaisesta paneutumisestaan monimutkaiseen tiedonantoon, sekä sotilasjohtajiin, joita paremmin hän tunsi aseiden tai niiden toimintaperiaatteiden tekniset yksityiskohdat.
Hän tiesi paljon klassisesta musiikista, taiteesta ja arkkitehtuurista – joskin oman, joustamattoman makunsa rajoissa – ja tunsi historiaa, uskontoa ja kulttuuria tarpeeksi voidakseen saarnata niistä. Se oli itsepäisen itseoppineen tietoutta – mutta monet kunnioitetut poliitikot ovat tienneet vähemmän, ja vähemmästä.
Kuten hänen tiensä valtaan ja edelleen Euroopan politiikan hallintaan 1930-luvulla osoitti, hän oli myös poliittisesti taitava, erityisesti vastustajiensa hajottamisessa ja heikkoihin kohtiin iskemisessä, milloin hän havaitsi sellaisia. On kuitenkin mahdotonta erottaa hänen kykyjään hänen ympärilleen rakennetusta vallan aurasta – joka vaikka olikin osittain hänen omaa aikaansaannostaan, suurimmalta osaltaan oli kuitenkin muiden luomus.
Auralle toivat lisähohtoa hallinnon paisutetut voimannäytökset: Nürnbergin puoluepäivien spektaakkeli, Münchenissä vuosittaisen vuoden 1923 epäonnistuneen puhdistuksen ”marttyyrien” muistomarssin kuolemankultti, tai monumentaaliset rakennussuunnitelmat, jotka tavoittelivat suuruudessaan Egyptin faraoiden ja antiikin Kreikan ja Rooman jälkeensä jättämiä muistomerkkejä. Hän ja Mussolini olivat myös ensimmäiset valtiojohtajat, jotka käyttivät radiota ja elokuvia maksimaalisesti hyödyksi propagandassa.
Hitler oli voimannäyttöjen selkeä keskipiste. Fasistisen Italian, Stalinin Neuvostoliiton, Maon Kiinan tai nykyisen Pohjois-korean ja muiden nykyajan itsevaltiaiden vastaavat yritykset vaikuttavat jotenkin vähemmän merkittäviltä. Ei ehkä ole sattuma, että militariafetisistit vaikuttavat paljon kiinnostuneemmilta saksalaisista univormuista ja SSesineistä kuin Stalinin tai muiden armeijoiden.
Miksi? Voisiko Hitlerin visiota kohtaan olla olemassa tiettyä, joskin puhtaasti kielteistä, kunnioitusta – hänen suuruudenhullujen unelmiensa ja tavoitteidensa veroista? Harhaanjohtavaa tai ei, Mussolini ei 1920-luvun itsevaltiaiden joukossa niinkään vaikuta tuskin uskottavalta narrilta, vaan mieheltä, jonka laajentumishalu paljastaa hänet lähinnä vanhanaikaiseksi imperialistiksi modernissa asussa. Franco vaikuttaa pitkäveteiseltä diktaattorilta – suurelta sortajalta, mutta henkilökohtaisesti epäkiinnostavalta, ahdasmieliseltä fanaatikolta. Stalin vaikuttaa nykyajan versiolta Venäjän ikiaikaisista tyranneista, ja hänen joukkomurhansa (suurimmaksi osaksi omien kansalaisten) tyrmistyttävät, mutteivät jostain syystä erityisesti yllätä. Vielä etäisempi on Maon Kiina, jonka kauhut – kuten Pol Potin Kambodžassa tai sittemmin Ruandassa – tuntuvat mittasuhteiltaan käsittämättömiltä, mutta eivät sisällä suurta mysteeriä. Hitler sen sijaan kukoisti liberaalissa demokra
tiassa maassa, joka oli suhteellisen lähellä eikä
Hitler oli mestarillinen kansankiihottaja. Paremmin kuin kukaan muu aikansa saksalainen poliitikko hän puhui kielellä joka antoi äänen hänen yleisönsä vihalle ja ennakkoluuloille.
Mies tutkii luita, jotka kuuluvat joillekin Pol Potin hallinnon sadoistatuhansista uhreista Kambodžassa. Se, mitä tapahtui täällä, oli mittasuhteiltaan käsittämätöntä, mutta ei sisällä niin suurta mysteeriä kuin Hitlerin tuskin selitettävissä olevat rikokset, Ian Kershaw sanoo.
kovin erilainen kuin omamme. Miten hän pystyi lyhyessä ajassa muuttamaan maan niin, että se sitoutui toteuttamaan rodullista valloitusta ja kansanmurhaa, vaikuttaa yhä lähes selittämättömältä. Ja nähdessämme tällaista hirvittävää suuruudenhulluutta – tärkeiden suurkaupunkien kuten Leningrad tai Moskova tuhoaminen, kokonaisen maanosan ”etninen puhdistus” ja tietysti miljoonille juutalaisille langetettu kuolemantuomio – me lumoudumme yhä täydellisestä, rajattomasta vallasta, jota Hitler edusti.
Ennennäkemättömän jyrkkä pudotus epäinhimillisyyteen ajaa meitä syventämään ymmärrystämme miehestä sen takana. Hitler on 1900-luvun pahuuden kasvot. Mutta hän onnistui niin hyvin tuhoamaan omat elämäkerralliset jälkensä, että olennaisinkin kysymys jää vaille vastausta: emme voi tietää varmasti, miksi ja miten hänestä tuli patologinen antisemitisti, jota ilman holokaustia – hänen poliittisen pahuutensa keskeistä tunnusta – ei luultavasti olisi tapahtunut.
Joten pitäisikö meidän muistaa hänen syntymänsä 130-vuotispäivää ensi vuonna? Minun on tunnustettava, etten juuri lämpene historiallisille muistopäiville, ja vielä vähemmän historianselityksen ”suurmies”-lähestymistavalle. Hitlerin persoonallisuuden eksentrisyydet eivät mielestäni ole niin tärkeitä kuin syyt, joiden vuoksi saksalaiset kansalaiset olivat valmiita toteuttamaan sen, mitä pitivät Hitlerin tahtona.
Mutta Hitler todella jätti historiaan syvän jäljen. Joten vuosipäi- vä on muistamisen arvoinen, ei oudosta päähänpinttymästä hänen luonteensa yksityiskohtiin, vaan koska se muistuttaa meitä ihmisarvojen katastrofaalisimmasta romahduksesta – arvojen, jotka olivat eläneet länsimaisen poliittisessa ja moraalisessa ajattelussa valistuksen ajasta lähtien. Ja jos tällainen romahdus tapahtui kerran Euroopan historiassa, voisiko se tapahtua uudelleen?
Professori Sir Ian Kershaw on toiminut historioitsijana Sheffieldin yliopistossa, ja hän on tunnetuin moderni Adolf Hitlerin elämäkerturi.
AIHEESTA LISÄÄ KIRJAT
E Ian Kershawin Hitler- elämäkerrat: Hitler 1889–1936: Hubris (1998) ja Hitler 1936–1945: Nemesis (2000), koottu sittemmin yhdeksi teokseksi: Hitler (Penguin, 2009).
KUUNTELE
E Melvyn Bragg ja vieraat keskustelevat Hitleristä englanniksi BBC Radio 4:n In Our Timessa osoitteessa www.bbc.co.uk/ programmes/p00546wh.
Hitler sen sijaan kukoisti liberaalissa demokratiassa maassa, joka oli suhteellisen lähellä eikä kovin erilainen kuin omamme. Pol Potin kauhut tai sittemmin Ruandan, ovat meille etäisempiä.