Holokaustin äänet

Mark Burman kertoo David Boderin tarinan ja hänen hankkeestaan tallentaa leirien selviytyjien äänet.

Wiesbaden, Saksa, syyskuun lopulla 1946. Se oli juutalaisten uusi vuosi, Rosh Hashanah. Tuomiopäivä. Päivä, jolloin Herra kirjaa ylös vanhurskaiden, pahojen ja muiden teot. Mutta sodan vaurioittamassa ja hiljattain uudelleen siunatussa synagogassa tapahtui toisenlaista muistiin kirjaamista. Sen tarkoitus ei ollut jakaa jumalallista tuomiota, vaan tulla opetukseksi amerikkalaisten suurelle yleisölle.

Täällä istui 59-vuotias akateemikko vieressään 27 kiloa tallennuslaitteistoa, myös aikansa uusin ihme, telegrafoni. David Boder oli kolme kuukautta aiemmin jättänyt yliopistonsa turvan Chicagossa raahatakseen järkälemäistä konettaan ja yli 200 metallilankakelaa ympäri särkynyttä Eurooppaa. Hän aikoi tallentaa ”pois siirrettyjen” ihmisten välittömät traumakokemukset.

Yli 100 ihmistä oli tässä vaiheessa jo jakanut elämänkokemuksensa hänen kanssaan – he olivat natsien terrorin siviilejä selviytyjiä. Boder aloitti suhteellisen tietämättömänä, mutta hän oli tähän mennessä kuullut niin paljon, että hän oli koonnut päässään kokonaisen terrorin kartan kuin suuren, surullisen palapelin. Tämä Wiesbadenin haastattelu on yksi viimeisistä. Nuori Anna Kovitzka on viimeisen tunnin ajan kertonut hänelle jiddišiksi selviytymisensä ja menetystensä tarinaa. Tavantakaisten nyyhkytysten katkoma tarina läheni loppuaan.

”Nyt olen töissä... lastentarhassa. Siellä on 20 pientä juutalaista lasta. Ja minä leikin heidän kanssaan, ja silloin unohdan sen kaiken [menneisyydestäni]. Minulla on jälleen juutalaisia lapsia ympärilläni. Mutta töiden jälkeen tulen huoneeseeni yksin... Tänään on vapaata. Missä kaikki minun väkeni on, jotka viettivät lomia kanssani? ... Mutta minun väkeäni ei ole enää. Minä olen yksin.”

Hän nyyhkäisee vähän, ja hänen äänensä hiipuu, katoaa syksyisen iltapäivän

tihenevään hämärään. Boderin voi tuntea kokoavan itseään hermostuneena, uupuneena, tietäen, että on aika lopettaa, mutta yhä kahden tämän nuoren naisen kanssa, jonka tuskalliset muistot ovat kipeitä, avoimia haavoja.

Annan sota alkoi syyskuussa 1939, eikä loppunut koskaan. Ensin saksalaisten pommit alkoivat putoilla hänen kotikaupunkiinsa Kielcessä, Puolassa, ja niitä seurasi loppumaton sarja kokoamisia, gettoja, pakkotyöleirejä, kuolemanmarsseja ja lopulta amerikkalaisen jalkaväen suorittama vapautus 1. huhtikuuta 1945 – ironisesti keskellä pääsiäistä. Hän oli luovuttanut vauvansa puolalaiselle naapurille pidettäväksi turvassa – vain saadakseen muutama kuukausi sodan jälkeen tietää, että naapuri oli ilmiannettu ja hänen lapsensa murhattu. Anna oli menettänyt kaiken ja kaikki hänelle tärkeät ihmiset.

Metallilankakelan lähestyessä loppua Boder nojautuu kohti mikrofonia ja lisää paksulla aksentillaan englanniksi: ”Johtopäätöksemme on… mitä olemme kuulleet tältä naiselta… on suunnilleen sama tarina, jonka olemme kuulleet kaikilta… Olen kuin toisessa maailmassa tämän naisen kertoman jälkeen… Kuka tulee tuomitsemaan kaiken tämän, ja kuka tulee arvioimaan minun työni? Minä lähden tänä iltana Pariisiin; projekti on suoritettu loppuun.”

Todellisuudessa Boderin merkittävä projekti oli kuitenkin vasta alkamassa. Pitkä prosessi päättyi vasta kauan hänen kuolemansa joulukuussa 1961 jälkeen, kun kaikki tallenteet ja käännökset kaikista vuoden 1946 haastatteluista oli vihdoin tuotu saataville verkkosivulle The Voices of the Holocaust -projektissa vuoden 2009 lopulla. Projektin tultua valmiiksi me olemme ne, jotka voimme tänään arvioida hänen työtään, joka on yhtä merkittävä kuin tyrmistyttäväkin.

Kipeitä tunteita

Telttakaupunkeihin ja sodan ja tuhon fyysisiin ja inhimillisiin raunioihin tunkeutuvat uutiskamerat ovat meille tuttu näky. Mutta klikkaus Voices of the Holocaust -projektin verkkosivulle – missä voit kuunnella Boderin alkuperäistallenteita – on paluu keskelle sekasortoa ja vielä tuskin käsitettäviä tragedioita toisen maailmansodan lopussa. Nämä tallenteet edustavat varhaisimpia tunnettuja suullisia kertomuksia holokaustista ajalta ennen kuin useimmat olivat vielä edes aloittaneet kokemustensa käsittelyä ja yrityksiä selviytyä niistä.

Kertomukset tulevat keskeltä kaoottista maailmaa, tilapäisistä haastattelutiloista pois siirrettyjen ihmisten leireillä tai orpokodeissa. Kaduilta tulvii liikenteen melua, ihmiset keskeyttävät, polkupyöriä työnnetään ulos ja haastattelija haparoi epävarmana teknologian ihmeen kanssa, joka tallentaa heidän tarinansa ensimmäisen kerran.

Haastatellut oli viiden vuoden ajan mitätöity tatuoiduiksi numeroiksi, untermenscheneiksi (alempiarvoisksi ihmisiksi), käsiteltäviksi, hakattaviksi massoiksi, uhreiksi. Nyt Boder vain pyysi heitä kertomaan tarinansa sodan alkuhetkistä lähtien.

Esimerkiksi 13-vuotiaan Raisel ”Rose” Meltzakin tarina muistuttaa otetta Grimmin veljesten synkimmistä saduista. Pikku Raisel keinuttaa itseään käsivarret polvien ympärillä ja on toivottomasti eksyksissä pimeässä Boderin yrittäessä kuljettaa hänen rosoista selontekoaan. Paikallisen ukrainalaisväestön ja natsimiehittäjien hyväksi työskentelevien vainoama, hakkaama ja ryöstämä Rose näkee perheensä tuhoutuvan. Lopulta, kun isä on pidätetty, omaisuus viety ja äiti hysterian partaalla, hänen vauvaikäinen veljensä kuolee nälkään turvonnut vatsa pullistuneena.

Nämä ihmiset oli mitätöity tatuoiduiksi numeroiksi, uhreiksi. Nyt Boder pyysi heitä vain kertomaan tarinansa.

Meltzak: Veli oli jo kuollut. Ja äiti itki niin paljon. Metsässä on paljon... miten se sanotaan? ...drezwa? Boder: ”Puita.” Meltzak: Puita Joten hän alkoi tehdä niin, päällään [Meltzak ilmeisesti näyttää]. Hänellä oli isoja kuhmuja. Boder: Hän löi itseään... Meltzak: Niin. Boder: ...puita vasten? Meltzak: Niin. Ja hän itki hirveästi. Hän kirkui. Hän ei kestänyt sitä. Kun veli oli kuollut me... hautasimme hänet. Boder: Kuka hautasi hänet? Meltzak: Minä äidin kanssa. Abraham Kimmelmannin selontekoa kuunnellessa saa hyvin erilaisen tarinan. Kimmelmann on haavoitetumpi ja paljon 17 ikävuottaan viisaampi sielu. Tyyni, keskittynyt ja hyökkäävä Kimmelmann pystyy haastamaan paljon vanhemman Boderin syvintä sisintä myöten. Kimmelmann: Haluan kysyä tässä yhtä asiaa. Ovatko psykologit todella tarpeeksi edistyneitä voidakseen todella tuntea

ihmisluonteen niin hyvin, että he todella voivat ”kuvitella” ihmisen eri ominaisuuksia. Boder: Ehdottomasti eivät. Kimmelmann: Olette täysin oikeassa. En kysynyt vain koska halusin tietää, vaan koska minä tiedän sen jo. Halusin vain kuulla sen teiltä. Sillä kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, tiedän, etteivät he tiedä vielä mitään.

Ja oli totta, ettei Boder projektia aloittaessaan tiennyt enempää kuin sen, mitä hän oli nähnyt uutisfilmeissä – luurangonlaihat eloonjääneet hoippuivat kameran edessä vapautuksen hetkellä – tai lukenut leirejä nähneiden kirjeenvaihtajien sanomalehtiartikkeleista.

Kimmelmannin haastattelun aikaan hänelle oli tuskallisesti avautumassa tuhoamisen koko maantiede ja prosessi. Hän oli kaikkialla esittänyt kysymyksiä haastateltavilleen. Missä on Birkenau? Miten kukaan Ss-vartija saattoi hakata teitä? Maksettiinko teille työstä? Mitä kautta naiset ja lapset menivät kaasukammioon? Miten pystyitte juoksemaan niin nopeasti oltuanne ahdettuna karjavaunuun?

Nuori Kimmelmann oli juuri kertonut yksityiskohtia juutalaisten poliisin yhteistyöstä kokoamisprosessissa ja selittänyt, miten nälkiintyneen ihmisen on mahdollista ahmia 15 litraa lattialle kaatunutta keittoa. Nyt hän kuvailee leireillä oppimallaan kankealla saksan kielellä, miten ihminen menettää toivonsa ja henkensä kuolemanmarssilla. ” Täysissä järjissään oleva mies, jolla kaikki toimii yhä, on heikko eikä jaksa juosta enää, hän seisoo yksin puun alla ja hänen silmänsä hohtavat kuin heijastimet. Ja hän odottaa hetkeä, jolloin koko kolonna on kulkenut ohi, kunnes viimeiset vartijat tulevat Blockleiterin kanssa, ja Ss-miehen, joka tulee ampumaan hänet. Voitteko kuvitella mitä se on? Mies täysissä hengenvoimissaan, joka tietää, mitä tapahtuu ja että hän odottaa kuolemaa.”

Ylivoimainen tehtävä

Boderin alkuperäinen tarkoitus oli ollut haastatella eloonjääneitä, tekijöitä ja paikallisia saksalaisia, jotka olivat asuneet leirien lähellä. Mutta niin monen juutalaisen eloonjääneen hänelle Euroopan raunioissa yhä uudelleen kertoma tuhoamisen prosessin pelkkä koko ja mekaaninen luonne kävi hänelle pian ylivoimaiseksi.

Euroopan, jonka Boder oli uskonut jättäneensä taakseen kauan sitten. Hän ei ollut historioitsija, vaan psykologi, mielen uuden tieteen innokas edustaja. Hänen matkansa olivat vieneet hänet kauas juuriltaan Libaussa, Latviassa, jossa hän syntyi 1886. Hän oli kasvanut tsaarin valtakunnan viimeisten aikojen monikielisessä maailmassa, jossa sekä maallinen että hengellinen opetus väistyivät, ja kiinnostus psykologian nousevaa tieteenhaaraa kohtaan kasvoi. Ura Euroopassa, Japanissa ja Meksikossa vei hänet lopulta Chicagoon, jossa hän kehitti Lewis Instituten psykologian laitosta (nyk. Illinois Institute of Technology).

Mutta mikä sai Boderin lähtemään merkittävälle tutkimusmatkalleen? Psykiatrit ja analyytikot olivat jo alkaneet tallentaa potilashaastatteluja. Boderin instituutti oli ollut mukana teknologisessa kehittelytyössä sotaponnistusten hyväksi, minkä vuoksi hän sai käyttöönsä edistyneitä mutta kookkaita telegrafoneja.

Suullisten kertomusten käytäntöä ei ollut, mutta Boder tiesi haluavansa yhtä lailla tallentaa sodanaikaisten kärsimysten välittömät, autenttiset kertomukset kuin kerätä tietoa traumasta ja sen vaikutuksesta persoonallisuuteen. Hän halusi myös edistää amerikkalaisten tietoa siitä, mitä Euroopassa oli tapahtunut, ja tuoda esiin Yhdysvaltojen yhä sotaa edeltävällä tasolla toimivan siirtolaispolitiikan heltymättömyyden, jotta sadattuhannet juuriltaan karkotetut ihmiset saisivat uuden elämän.

Hän alkoi rauhan ensimmäisistä päivistä lähtien murtautua läpi loputtomasta byrokratiaviidakosta päästääkseen liittoutuneiden miehittämään LänsiEurooppaan. Häneltä kesti 14 kuukautta kerätä rahoitus – hän kiinnitti talonsakin – ja vakuuttaa asiaa käsittelevät viranomaiset heille varmasti vaikeasti käsitettävän projektin aitoudesta ja arvosta. Hän purjehti lopulta Eurooppaan heinäkuun lopussa 1946 USS Brazililla, jolla matkusti myös Pariisin rauhankonferenssin delegaatio.

Boderilla ei ollut muodollista kyselykaavaketta eikä tarkkaa käsitystä, kenen kanssa puhua; hänellä oli vain koulutuksensa kliinisistä haastatteluista ja monikielinen, vivahteikas ymmärryksensä itäisen Euroopan murtumalinjoista. Hän matkusti ympäri Ranskaa, Sveitsiä, Italiaa ja Saksaa, vieraili pienemmissä karkotettujen henkilöiden hostelleissa tai orpokodeissa etsien ihmisiä, jotka halusivat kertoa kokemuksistaan. Hän karttoi niitä, jotka halusivat lukea ennalta laaditun tekstin, ja yritti kerätä niin kattavan valikoiman kokemuksia kuin pystyi rajallisilla aika-, raha- ja kelaresursseillaan.

Hän ei ollut ainoa, joka esitti kysymyksiä. Niin viranomaiset kuin juutalaisyhteisöjen jäännökset keräsivät ahkerasti faktoja, nimiä ja paikkoja. Mutta Boder halusi ihmisten vain kertovan elämästään

Haastateltava kertoo tasaisen sävyttömästi kauhusta kauhun jälkeen.

kuluneen viiden vuoden aikana.

Yhdessä hänen voimakkaimmista ja järkyttävistä haastatteluistaan Boder kääntää mikrofoninsa osoittamaan arpia haastateltavansa, Benjamin Piskorzin, kielessä – seurausta SS:N kiduttajien sen läpi lyömästä naulasta. Piskorz on selvästi häiriintynyt nuori mies, joka taisteli Varsovan geton raunioissa ja näki, miten hänen äitinsä poltettiin hänen edessään, ja lopulta pakeni saksalaisen sotilaan valepuvussa. Hän kertoo Boderille tasaisen sävyttömästi kauhusta kauhun jälkeen, myös omista hirvittävistä kostomurhistaan saksalaisille lapsille.

Toisenlainen maailma

Matka luonnollisesti muutti Boderia. Hänen oli Chicagoon palattuaan vaikea transkriboida ja käyttää haastatteluja rinta rinnan tavallisen akateemisen elämän luennoinnin kanssa. Hän otti yhteyden joidenkin haastateltaviensa omaisiin ja soitti ääniä heille. Seurannut kirja I Did Not Interview the Dead (University of Illinois Press, 1949), esitteli kahdeksan haastattelua. Haastatteluja on vuosien mittaan julkaistu kaikkiaan 70. Boder jatkoi myös pitkien akateemisten artikkeleiden kirjoittamista psykologian julkaisuihin esitelläkseen huolensa traumasta, kielestä ja katastrofista.

Mutta hänen terveytensä alkoi pettää, ehkä seurauksena tämän ei enää nuoren tai hyväkuntoisen miehen Euroopan-matkojen rasituksista kookkaiden laitteiden kanssa sekä ponnistuksista saattaa kertomukset amerikkalaisten yleiseen tietoon. Hän kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1961.

Tätä seurasi hämmentävä, hämäräksi jäänyt episodi, joka osittain selittää, miksi suullisen tiedon ja holokaustin historioitsijat eivät ole käyttäneet aikaisemmin hänen merkittävää arkistoaan. Alkuperäiset tallenteet katosivat, joskin niiden kopiot lähetettiin sekä Israeliin että Library of Congressiin Washington Dc:ssä. Hänen vanha opinahjonsa, Illinois Institute of Technology Chicagossa käytännössä unohti ne, kunnes löysi ne uudelleen suhteellisen hiljattain. Nyt kaikki jäljellä olevat haastattelut ovat läpikäyneet suuren luokan päivityksen, ja niitä voi kuunnella ajallisesti synkronoidun transkription kanssa joko englanniksi tai niiden alkuperäisellä kielellä.

Holokaustin eloonjääneiden suulliset haastattelut alkoivat suuremmassa määrin 1950-luvulla, ja niitä on nyt videoitu ja auditoitu kymmeniätuhansia. Arkistot on kerätty Jerusalemin Yad Vashem -museoon, Lontoon British Libraryn National Life Stories -kokoelmaan ja University of South Californian Spielbergin tukemaan Shoah Foundation Instituteen, ja niihin voi tutustua internetin välityksellä.

Mutta Boderin niin pian sodan jälkeen keräämät tallenteet ovat yhä ainutlaatuisia ja äärimmäisen kiehtovia. Niitä kuunnellessa tuntuu kuin palaisi huoneeseen jossakin Euroopassa, jossa nuori mies tai nainen nojaa eteenpäin ja kertoo ensimmäisen kerran elämästä, joka on ollut palasina viiden vuoden ajan, ja viisas, lempeä haastattelija lisää uuden palasen karmeaan mosaiikkiinsa.

Mark Burman on palkittu radiotuottaja. Hän käsitteli David Boderin holokaustin eloonjääneiden haastatteluja Archive Hourissa BBC Radio 4:ssä.

AIHEESTA LISÄÄ INTERNET-SIVUSTO

E http://voices.iit.edu Illinois Institute of Technologyn Voices of the Holocaust -verkkosivusto, jossa voit lukea ja kuunnella Boderin haastatteluja ja saada lisätietoja hänestä.

Boderin niin pian sodan jälkeen keräämät tallenteet ovat yhä ainutlaatuisia ja äärimmäisen kiehtovia.

ETUALALLA: David Boder 1946 ja hänen upouusi Armourin telegrafoninsa TAUSTALLA: Pakkotyöleiriltä Düsseldorfin lähellä vapautettuja venäläisiä ja puolalaisia naisia, Saksa 1945.