Sananvapautta?

Kommentaattorit ovat viitanneet 1930-luvun vaalituloksiin osoituksena kansan tuesta Hitlerille, mutta todisteet paljastavat, että kilpailu äänistä oli kaukana tasapuolisesta. Kuten ote alla osoittaa, valvonta ja pelottelu kukoistivat huhtikuussa 1938, kun

Vaalisunnuntaina yritin äänestettyäni selvittää, mitä muilla äänestyspaikoilla tapahtui. Olin jo omalla äänestyspaikallani joutunut huomaamaan, ettei äänestäminen ollut mahdollista tulematta tarkastetuksi. Ihmiset äänestivät pitkien pöytien ääressä. Äänestyskoppeja ei ollut, vaan paikka oli täynnä univormuasuisia miehiä, jotka tarkkailivat jokaista äänestäjää nähdäkseen, minne nämä laittoivat ruksinsa. Toisella äänestyspaikalla todella oli kaksi koppia, mutta ne olivat niin kaukana äänestyksessä käytettävistä pöydistä, etteivät äänestäjät yleensä uskaltaneet käyttää niitä.

Seuraava tapahtui X:ssä, 700 asukkaan maalaiskylässä. Iäkäs nainen meni äänestämään. Kun hänelle ojennettiin äänestyslippu ja kynä, hän pudotti lyijykynän, jonka terä katkesi. Vaalivirkailija antoi hänelle silloin vihreän kynänsä, ja nainen käytti sitä ruksatakseen paperin. Illalla pienessä vaalipiirissä laskettiin kolme ei-ääntä, ja yksi rukseista oli vihreä, eli se oli tehty vaalivirkailijan kynällä. Naisen tunnistettiin siksi äänestäneen ”ei”. Hänet retuutettiin talostaan samana iltana, hänen selkäänsä ripustettiin kyltti, jossa sanottiin: ”Olen kansan petturi”, ja häntä kuljetettiin majatalosta toiseen koko illan ajan, hänen päälleen syljettiin ja häntä solvattiin silmittömästi. Nainen on nyt sairaalassa vakavan hermostollisen järkytyksen vuoksi.

Julkaistu teoksessa: DeutschlandBerichte der Sozial-demokracien Partei Deutschlands 1934– 40, toim. Klaus Behnken (Nettelbeck, 1980).

Sosiaalidemokraattien agenttien luottamuksellinen raportti Württembergistä:

Äänestämättä jättäneeksi tunnistettu nainen retuutettiin ulos talostaan ja häntä kuljetettiin majatalosta toiseen kokonaisen illan ajan, hänen päälleen syljettiin ja häntä solvattiin silmittömästi.

tavallisia poliiseja tai keitä tahansa puolueen tai valtion lukuisista palvelijoista. Koneisteon keskeinen ratas oli ns. Blockleiter, ruohonjuuritason natsivirkailija, jonka tehtävä oli organisoida korttelinsa ilmasuojelutoimenpiteitä mutta myös varmistaa, että ihmiset ripustivat lippunsa Hitlerin syntymäpäivänä eivätkä levittäneet hankalia juoruja tai harjoittaneet vastarintaa. Vuonna 1935 tällaisia virkailijoita oli jo 200 000. Sodan aattona lähes kaikki kaikenikäiset saksalaiset kuuluivat yhteen tai useampaan valtavaan puoluejärjestöön naisten liitosta Saksan työväenrintamaan, joissa heitä tarkkailtiin jatkuvasti.

Johnson ja Reuband osoittavat vakuuttavasti, että jotkut heidän vastaajistaan joutuivat suoraan tai epäsuoraan kontaktiin Gestapon kanssa tai pelkäsivät karkotusta keskitysleirille. Mutta tällainen kysymys tuottaa luonnollisesti ennalta ohjelmoidun vastauksen, koska he eivät kysyneet keneltäkään valvonnan muista toimijoista tai rangaistuskeinoista. Yleistävä johtopäätös, että ihmiset elivät vapaasti ja vapaina pelosta, menee pitemmälle kuin todisteet sallivat. Keskitysleireistä kerrottiin laajasti, mutta luonnollisesti ne esiteltiin kansalaisille uhkana, ei lohdullisena muistutuksena heidän haavoittumattomuudestaan. Eivätkä leirit olleet suinkaan tärkein sanktio poliittisesta vastarinnasta: 1930-luvun puolivälissä niillä oli vain 7 500 vankia, monet heistä ei-poliittisista rikkomuksista, kun valtion rangaistusjärjestelmän vankiloissa oli 122 000 ihmistä, joista 14 000 oli siellä poliittisista rikoksista. Vankeuden lisäksi rivistä poikkeajiin voitiin käyttää monia muita sanktioita työttömyyskorvausten ja muiden sosiaalietujen kieltämisestä pakollisiin työprojekteihin värväämiseen; näistä tunnetuin olivat Saksan länsivallin maansiirtotyöt Saksan länsirajalla.

Ihmisoikeuksien ja vapauksien rapautuessa sellaiset sanktiot toimivat kolmannessa valtakunnassa, jossa oli rikos arvostella hallitusta. Massiivinen, ihmishenkiä vaatinut väkivalta hallituksen todellisia tai mahdollisia vastustajia kohtaan – vasemmistoa, katolisia, liberaaleja ja konservatiivien poliitikkoja – tehosi toivotusti Hitlerin hallinnon ensimmäisen 18 kuukauden aikana. Vuoden 1934 puolivälin jälkeen terroria käytettiin enemmän uhkana kuin todellisina tekoina. Mutta uhka oli aina olemassa. Terrori ja valvonta olivat hallinnon massiivisten propagandakampanjoiden olennainen taustatekijä kolmannen valtakunnan 12 olemassaolovuoden aikana, ja ellemme muista tätä olennaista tosiasiaa, meidän on mahdoton ymmärtää, miten kampanjat saavuttivat tavoitteensa niin laajasti.

Richard J. Evans oli historian regius-professori Cambridgen yliopistossa vuodesta 2008 eläkkeelle jäämiseensä syyskuussa 2014.

AIHEESTA LISÄÄ KIRJAT

E The Third Reich in Power, 1933–1939: How the Nazis Won Over the Hearts and Minds of a Nation, Richard J. Evans (Penguin, 2006). E What We Knew. Terror, Mass Murder, and Everyday Life in Nazi Germany, Eric Johnson ja Karl-heinz Reuband (John Murray, 2005).

Terrori ja valvonta olivat hallinnon massiivisten propagandakampanjoiden keskeinen taustatekijä.