Kolmannen valtakunnan Ragnarök

NATSIEN TUHO

Richard Wagnerin, Hitlerin suosikkisäveltäjän, Nibelungin sormus -oopperasarjan viimeisen oopperan nimi on Götterdämmerung – Jumalten tuho. Nimi tuli muinaisnorjalaisesta Ragnarökin ”jumalten tuhon” mytologiasta, joka päättyy viimeiseen, kataklysmiseen taisteluun jumalten ja heidän vihollistensa välillä.

1200-luvun proosa- ja runomuotoisessa skandinaavisessa muinaistarusto Eddassa mainittu Ragnarök kertoi Jotunheimin jääjättiläisten, Muspellheimin tulijättiläisten ja Midgardin jättiläiskäärmeen hyökkäyksistä. Odin, Thor ja Balder saavat surmansa hirvittävässä lähitaistelussa, maa ja taivas tuhoutuvat ja aurinko muuttuu mustaksi. Thorin kaksi poikaa joka tapauksessa selviytyvät ennustusten mukaisesti apokalypsista, Balder palaa Helistä ja Maa ja ihmiskunta syntyvät uudelleen.

Götterdämmerung eroaa Ragnarökistä monella tapaa, sillä Wagnerin tetralogia perustui ensisijaisesti saksalaiseen keskiajan eepokseen Nibelungenlied (Nibelungein laulu), jossa kääpiöt Hagen ja Alberich vastasivat Ragnarökin jää- ja tulijättiläisiä. Molemmat kertomukset huipentuvat kuitenkin lopulliseen taisteluun leppymättömiä yliluonnollisia vihollisia vastaan. Ja molemmat päättyvät samalla tavalla – tuli polttaa skandinaaviset jumalat ja sankarit viestinä vapahduksesta. Ajatus eksistentialistisesta suurpalosta, sarjasta taisteluja, jotka voivat johtaa joko lopulliseen voittoon ( Endsieg) tai täydelliseen tuhoon, nousi erityisen hallitsevaksi sodan viimeisinä vuosina.

Useimmille natseille ja miljoonille saksalaisille luonnollisen ja yliluonnollisen, empiirisen ja vaihtoehtotieteen raja ei koskaan ollut erityisen kiinteä. Mutta kun kolmas valtakunta Stalingradin jälkeen siirtyi totaalisen sodan aikakauteen, lopullisen tuhon innoittama ajattelu sai yhä mielikuvituksellisempia ja väkivaltaisempia ilmauksia. Ajatus erottui selvästi operaatio Ihmissudessa ja erityisesti etnisten saksalaisten syyttäessä slaavipartisaaneja vampirismista. Lopullisen tuhon innoittama yliluonnollinen ajattelu levisi varusteluun ja johti epätoivoiseen supertuhovoimaisten, toinen toistaan mielikuvituksellisempien ihmeaseiden tavoitteluun – kuten antipainovoimakoneet, ”kuolemansäteet” ja mammuttiohjukset – ilman minkäänlaista aineellista pohjaa tai teknologista toteutettavuutta.

Monet natsit ja tavalliset saksalaiset halusivat sodan viimeisinä kuukausina uskoa, ettei kuolema ollut lopullista, että fantasia oli todellisuutta, että ”maagiset papit”, kuten Hitler – tai ehkä jotkut uudet profeetat – voisivat pelastaa heidät tuholta. Näin hallinnon toiveikkaat päähänpinttymät ihmeaseista, partisaani-ihmissusista, vampyyreistä ja rituaali-itsemurhista polttamalla toimivat eräänlaisena terapiana aineellisesta ja psykologisesta ahdingosta kärsiville saksalaisille.

Jos lopullisen tuhon kuvasto auttoi saksalaisia elämään sovussa päivittäisen väkivallan, rikollisuuden ja menetysten kanssa, se ennusti myös kolmannen valtakunnan hajoamisen ja Saksan jälleensyntymän sodan jälkeen. Sodan loppuessa tavallisten saksalaisten keskuudessa elävät lukemattomat tarinat, ennustukset ja salaliittoteoriat eivät niinkään tuominneet juutalaisia, kommunisteja tai vapaamuurareita, vaan välittivät koston ja pelastuksen näkymiä. Saksalaisten lopullisessa taantumisessa yliluonnolliseen kuvastoon ei enää ollut kyse poliittisesta hallinnasta, etnisistä puhdistuksista tai imperiumista. Se oli paljon enemmän toivon ja pelon ilmaus kolmannen valtakunnan hajoamisen jälkimainingeissa.

Eric Kurlander on historian professori Stetson Universityssä, Floridassa. Hän on kirjoittanut teoksen: Hitler’s Monsters: A Supernatural History of the Third Reich (Yale University Press, 2018).

Sodan viimeisinä kuukausina monet natsit ja miljoonat tavalliset saksalaiset halusivat uskoa, ettei kuolema ollut lopullinen.

Götterdämmerung- esitys Berliinissä, 1936. Richard Wagnerin, Hitlerin lempisäveltäjän, oopperan keskusteema ruokki saksalaisten uskomuksia, että sodan täydellistä tuhoa seuraisi uudelleensyntymä.