Elämää natsivaltakunnassa

Konrad Jarausch esittää, miten natsien uskomukset valtasivat saksalaisen yhteiskunnan.

Elämä kolmannessa valtakunnassa herätti monenlaisia tunteita. Aivan aluksi natsit tarjosivat niin puolueen ensimmäisille jäsenille kuin myöhemmille tulokkaille viihdettä: paraateja, Hitlerin palopuheita ja Goebbelsin propagandaa. Maltillisempia kansalaisia lupaukset kansallisesta uudistumisesta eivät erityisemmin vakuuttaneet; he toivoivat vain voivansa jatkaa elämäänsä. Mutta poliittinen vasemmisto ja juutalaiset elivät kasvavassa väkivaltaisuuksien ja vangitsemisten pelossa.

Natsihallinto väitti ratkaisevansa Saksaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen riivanneet monet kriisit. Versaillesin rauhansopimuksen kovat ehdot ja hallitsematon inflaatio haittasivat demokratian juurtumista huolimatta Weimarin tasavallan edistyksellisestä perustuslaista ja mittavista ponnistuksista hyvinvoinnin edistämiseksi. Kun lamakausi vei työpaikan noin kolmasosalta Saksan työvoimasta, kansalaiset kääntyivät uuden radikaalin liikkeen puoleen, joka lupasi palauttaa hyvät ajat ja kansainvälisen kunnioituksen ja jota johti omintakeinen ” führer” lupauksella tehdä Saksasta jälleen suuri. Yhä tyytymättömimmiksi käyvät kansalaiset äänestivät häntä tai pukeutuivat Kansallissosialistisen työväenpuolueen – natsien – ruskeaan univormuun.

Suuri osa natsiliikkeen vetovoimasta perustui sen lupaukselle voittaa poliittiset ja sosiaaliset kuilut palauttamalla kansallinen yhtenäisyys. Tämä Volksgemeinschaft (” kansankokonaisuus”) kokoaisi yhdeksi onnelliseksi perheeksi kaikki arjalaissyntyiset saksalaiset luokkaan tai uskontoon katsomatta. Monet nationalistit ylenkatsoivat puoluekiistoja ja kaipasivat ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa kokemaansa yhtenäisyyden tunnetta. Niin kauan kuin natsien vaatimukset pysyivät siedettävinä, epäpoliittiset kansalaiset yksinkertaisesti jatkoivat jokapäiväistä elämäänsä.

Mutta yhteisöön kuuluminen edellytti myös väitettyjen vihollisten torjumista. Vainojen ensimmäinen kohde oli poliittinen vasemmisto, johon kuuluivat liberaalit, sosiaalidemokraatit ja kommunistit, natsien suurimmat kilpailijat. Vielä vihatumpia olivat juutalaiset, joita natsit syyttivät kulttuurinsa tuhoamisesta modernistisella dekadenssilla. Muita uhreja olivat homoseksuaalit, ”mustalaiset” (romanit) ja ihmiset, joilla oli fyysisiä vammoja tai oppimisvaikeuksia; heitä syytettiin arjalaisen rodun rappeuttamisesta.

Natsien hallinto vetosi erityisesti nuoriin ylistämällä heitä Saksan tulevaisuuden soihdunkantajiksi. Hitler-jugend (HJ; Hitler-nuoret) ja sen naispuolinen vastine Bund Deutscher Mädel (BDM; Saksan tyttöliitto) tarjosivat nuorille tilaisuuden nauttia jännittävistä vapaa-ajanviettomahdollisuuksista kuten vaeltamisesta, retkeilystä tai purjelentämisestä. Suuria määriä 1920-luvulla syntyneitä lapsia liittyi näihin järjestöihin, jotka tarjosivat heille itsenäisyyttä nuorisoliikkeen moton mukaisesti: ”Nuorison johtama nuoriso.” Esimerkiksi Rolf Bulwin, joka oli ylpeä siitä, miten komealta hän näytti ”tiukassa univormussaan” oli innokas Hj-johtaja ja nautti ulkopeleistä, jotka valmistivat poikia tulevaan sotaan. Myös Eva Peters ilahtui nimityksestä Bdm-johtajaksi; hän tunsi, että hänet oli kutsuttu ”omistamaan elämänsä palvelemaan suurta ja ylivoimaista ajatusta, jota kutsuttiin Saksaksi”. Joitakin maltillisia epäilijöitä tietysti oli myös, mutta nuorison suuri enemmistö otti natsien projektin omakseen – vaihtoehtoja heillä ei tosin juuri ollutkaan, koska kaikki nuorisojärjestöt alistettiin puolueen hallintaan.

Propaganda voittaa

Rauhan aikana Führeriä oli suhteellisen helppo seurata, koska Hitler vakuutti arvostelijansakin yllättävällä poliittisella menestyksellään. Työttömyys laski dramaattisesti ensimmäisenä vuonna natsien valtaannousun jälkeen julkisten projektien ja salassa toteutetun asevarustelun ansiosta. Näyttävät tapahtumat, kuten Nürnbergin puoluepäivät, saivat jäsenet tuntemaan itsensä osaksi vastustamatonta kansallisen uudistamisen liikettä. Vuoden 1936

olympialaiset tekivät vaikutuksen myös kansainvälisiin tarkkailijoihin, ja Saksan joukkue voitti eniten mitaleita. Ja sitten tulivat sellaiset ulkopoliittiset voitot kuin Saarin palauttaminen Saksalle 1935, Itävallan enimmäkseen vapaaehtoinen Anschluss (liittäminen) Saksaan 1938 ja Tšekkoslovakian pakotettu hajottaminen. Hitlerin karisma teki vaikutuksen moniin nuoriin ihmisiin, kuten BDM:N kannattaja Renate Finckh ilmaisi: ”Führerin ansiosta me olemme jälleen jotakin!”

Mutta kaikkia saksalaisia natsien propaganda ei lumonnut. Työväestöstä monet kommunistit ja sosiaalidemokraatit pitivät kiinni marxilaisesta vakaumuksesta, mistä hyvästä Gestapo vainosi, pahoinpiteli ja vangitsi heitä. Niitä saksalaisia, jotka oli nyt virallisesti luokiteltu juutalaisiksi, kuten Tom Angress, boikotoitiin ja erotettiin vuodesta 1933 alkaen; kansalaisoikeutensa he menettivät Nürnbergin rotulakien myötä vuonna 1935; ja 1938 heidän liikkeitään tuhottiin ja synagogia poltettiin, jotta heidän olisi lähdettävä maasta. Tom ilmaisee surunsa torjunnasta runollisesti: ”Emme tunne enää oikeutta, vain sortoa/meidän kotimaamme ei rakasta meitä enää.” Ja lääkärit murhasivat kaikessa hiljaisuudessa laitoksiin sijoitettuja vammaisia eugeniikan nimissä.

Toinen maailmansota muutti elämän natsidiktatuurissa, kun hallinnon murhaava voima kääntyi omia tukijoitaan ja liittolaisiaan vastaan. Sodan alussa Ursula Mahlendorfin kaltaiset isänmaanystävät tunsivat ” jatkuvaa riemua”, mutta sodan jälkipuoliskolla monet alkoivat ymmärtää, että heidän olisi maksettava Führerin unelmien seuraamisesta hirvittävä hinta. Yhä enemmän nuoria miehiä kaatui taisteluissa, kokonaisia ikäluokkia tuhoutui naispuolisten sodan kannattajien kärsiessä liittoutuneiden mattopommituksista, idän karkotuksista ja etenevien neuvostosotilaiden raiskauksista.

Politiikan ja rodun vuoksi uhriutuneille sota merkitsi joukkomurhia poliittisissa vankiloissa ja sanoinkuvaamatonta holokaustia keskitys- ja tuhoamisleireillä. Kuolemanleireiltä selviytyi aivan liian harva. Yksi vapautuksen kokeneista oli kirjailija Ruth Krüger, joka muisteli: ”Eräänä päivänä he sitten tulivat, ”Amikset”, amerikkalaiset... Pitkä painajainen [oli] äkkiä ohi.”

Wehrmachtin murskatappio, kaupunkien tuhot, sotavangit, naisten selviytymiskamppailu – koko loputon kärsimys – lopulta sai useimmat saksalaiset etääntymään kansallissosialismista. Kun toimittaja Lore Walb luki sodanaikaiset päiväkirjansa uudelleen vuosikymmeniä myöhemmin ” kohdatakseen oman myötävaikutuksensa”, hän järkyttyi tuskallisesta oivalluksesta, että hän oli palvellut pahuuden asiaa.

Kaikki eivät osoittaneet tällaista katumusta, mutta useimmat Weimarin tasavallan henkiinjääneistä ottivat vähitellen etäisyyttä nationalistisiin uskomuksiinsa. Karmivat kokemukset kolmannessa valtakunnassa tekivät sodanjälkeisistä saksalaisista ripitettyjä demokraatteja, omistautuneita rauhalle, sosiaaliselle solidaarisuudelle ja ihmisoikeuksille.

Konrad H. Jarausch on Lurcy Professor of European Civilization North Carolinan yliopistossa. Hän on kirjoittanut teoksen: Broken Lives: How Ordinary Germans Experienced the 20th Century (Princeton University Press, 2018).

Sodan jatkuessa monet alkoivat ymmärtää, että heidän oli maksettava Führerin unelmien seuraamisesta hirvittävä hinta.

Nuoret tytöt tervehtivät puolisotilaallisia joukkoja. Tällaiset paraatit tarjosivat tavallisille saksalaisille jännitystä ja ylpeydentunnetta ankeina lamavuosina.