3

Toukokuussa 1932: kirjanpainaja yrittää hyötyä Hitlerin suosiosta.

Muut kirjoittajat olivat vähemmän huolissaan natsien vastauksesta Saksan taloudelliseen tilanteeseen; heitä kiinnosti enemmän, miten Hitlerin asemasta voisi hyötyä taloudellisesti. Fritz Dittrich kirjoitti Hitlerille liiketoimintamallista:

Hyvä herra Hitler, Vanhana, uskollisena ja pitkäaikaisena tukijana haluaisin esittää pyynnön maamme tulevalle isälle. Haluaisin tuoda Saksan markkinoille Hitler-savukkeen ja Hitler-sikarin, ja pyytäisin siksi herra Hitleriltä kohteliaimmin lupaa tai oikeutta tehdä niin yksinoikeudella. Hakisin näille savukkeille ja sikareille sitten laillista nimisuojaa. Oletuksella, että herra Hitler toteuttaa jalosydämisesti toiveeni, odotan arvostettua vastausta, erityisellä kunnioituksella, Fritz Dittrich, kirjapainon omistaja

2. kesäkuuta 1932 lähetetty vastaus oli kielteinen:

Hyvä herra Dittrich, Herra Hitler on vastaanottanut kirjeenne 27. toukokuulta. Pyytämäänne lupaa ei kuitenkaan valitettavasti voida myöntää, koska Johtaja ei periaatteesta halua nimeään käytettävän kaupallisessa propagandassa. Olen pahoillani, etten voi antaa myönteisempää vastausta. Saksalaisella tervehdyksellä, Albert Bormann

Uudessa, 10. kesäkuuta 1932 päivätyssä kirjeessä Dittrich sanoo olevansa ”hyvin pahoillaan”, että ”herra Hitler on kieltäytynyt” hänen pyynnöstään ja mainitsee, että Englannissa ”Prince of Wales” ja ”Lordi se-ja-se” olivat erittäin menestyneitä sikaribrändejä. Hän jatkoi: ”Mikään ei tästä suuresta pettymyksestä huolimatta estä minua olemasta jatkossakin meidän kaikkialla kunnioitetun herra Hitlerimme innokas tukija ...” Hitlerin hartaimmatkin ihailijat tunsivat saaneensa tilaisuuden manipuloida hänen menestystään omaksi hyödykseen. He näkivät Hitlerin suosion ja heidän oman menestyksensä – ja myös Saksan – liittyvän toisiinsa. Hitleriä ei ollut mahdoton lähestyä, eikä kirjoittajia, kuten Dittrichiä, hermostuttanut kirjoittaa uudelleen, kun he saivat vastauksen, josta eivät pitäneet. Dittrichin ja Bormannin kirjeenvaihto kertoo myös, että Hitlerin pyrkiessä julkisuuden henkilöksi hänen imagonsa hallitseminen vaati huomattavasti työtä. Yksittäiset kansalaiset eivät aina arvostaneet natsien torjuvaa asennetta kapitalistiseen markkinointiin, kun he itse olivat natsien niin voimakkaan oman propagandan kohteina.

Hitlerin suosio oli huipussaan. Berliiniläinen taiteilija Ernst Jaenickekin, jolta evättiin mahdollisuus työskennellä natsipuolueen hyväksi hänen juutalaisen syntyperänsä vuoksi, palvoi Hitleriä:

Suuresti rakastettu Führerimme Adolf Hitler, Pyydän Teiltä nyt neuvoa. Onko minun luovuttava kaikesta? Mekin olemme ihmisiä, ja ehkäpä parempia kuin jotkut toiset. Onko minun erottava natsipuolueesta, jne.? En ymmärrä, miksi. Mutta kaikesta huolimatta minulta ei voida viedä vilpitöntä uskoani saksalaiseen isänmaahamme, kansallissosialistiseen ideaan ja ennen kaikkea Teihin, suuri Führerimme. Ja näin, suuresti rakastettu Führer, herra valtakunnankansleri Adolf Hitler! Olkaa hyvä ja auttakaa meitäkin. Sillä tämä on Luojan työtä, ja me uskomme siihen, jonka hän on lähettänyt meille. Heil Hitler! Rudolf Willi Ernst Jaenicke Voi, kunpa voisin puhua Teille henkilökohtaisesti

Hitlerin yksityinen toimisto vastasi 5. huhtikuuta 1934:

Hyvä herra Jaenicke, Kirjeenne Führerille 23. maaliskuulta saapui tänne. Valitettavasti minun on kerrottava, ettei tämä toimisto voi tehdä asiallenne mitään. Suosittelen siksi, että lähestytte paikallisryhmäänne, joka ehkä kykenee auttamaan teitä jollakin tavalla. Saksalaisella tervehdyksellä, Albert Bormann

Jaenicken kirje paljastaa, miten täysin juutalaiset kansalaiset olivat integroituneet Saksan yhteiskuntaan monien edes tietämättä juutalaisesta syntyperästään. Antisemitistinen syrjintä tuli suurena yllätyksenä, niin keskeinen asema kuin sillä olikin natsien ideologiassa. Tukijat mitä ilmeisimmin ummistivat silmänsä toimintatavoilta, joista he eivät pitäneet. He myös luottivat siihen, että Hitler diktaattorin asemastaan huolimatta kuuntelisi heidän vetoomuksiaan, vaikka he olivatkin juutalaisia. Eräällä tasolla he olivat oikeassa – Bormann tunsi yhä tarpeelliseksi vastata Jaenickelle.

Vuonna 1939 Hitler ei enää saanut juuri lainkaan henkilökohtaisia syntymäpäiväonnitteluja saksalaisten oivallettua, ettei Hitler välittänyt heidän huolenaiheistaan.