Vaphautta, omasta ittestäki

Tästä makasiinista sie saat lukkeet Helga Warasta, hän hunteeraa ette pittääkö meiđän paraatisymbolin, kvääniruusun, olla myötä ennen ko jostaki kapistuksesta saatethaan sannoot ette se oon kväänikapistus.

Meiđän vastaus oon ette ei tartte. Kvääniruusu ei piđä eikä saa olla myötä kaikessa mitä met tehemä, ja se mitä Wara oon sanomassa, oon ette kväänikansa kassuu. Ette meiđän kulttuuri rikkoo sen omat raamit, rajat. Se oon paradoksi, mutta kaikki elläävät kulttuurit häyđythään muutamisti reppiit ittensä irti omasta ittestä, omista ”kvääniruusuista”, ette net päässeevät kassuumhaan ja kypsymhään. Siinä tarvithaan vissin määrän kassuumisen tuskaa ja tervettä kapinaa.

Met olema kuuluttanheet enämen kvääniblingin pörhään, mutta Pohjais-Tromssassa näjimä hiljan ette joku kulki anonyymisissä vuotakengissä. Met emmä heti ajatelheet ette net olthiin saamilaiset mutta piđimä ette net olthiin kväänivuotakengät. Net olthiin piian surkkeet suhtheessa ”turistikulttuuritarkoituksheen”, mutta meiđän silmissä net olthiin erinomaisen fiinit. Samhaan laihiin oon kvääniin pitkä ja maanlikheinen takkitradisuuni piilossa, niin ko mustat kissat pimmeessä, valmhiina tulemhaan ulos ja näkkyyvhiin. Meiđänki kultturissa oon autenttissii elementtiitä, alkupöräistä ja ”kaikkiin ensimäistä”. Piian harmaavata ja surkkeeta, mutta se seissoo lujala kalliolla ja omila jaloila. Tarttuut kiini kvääniruushuin oon turhaata ja kohta kansa flaattii estetikkii, vähän niin ko hattu hevoisen päässä. Met olema ushein saarnanheet kvääniin kulttuurillisen luomishalun ympäri. Mutta sitte, saatama sannoot, se oon tyhä fantasii mikä pannee rajat kulttuurille. Pittääkö sitä kuvitella kulttuurin framile? No jaa. Niin net tehthiin kuitenki Ottarin aikhaan ja paljon varheminki. Ihminen oon tasan tehny niin. Valkkeesta plakkarilampphuun, nurinkäänetystä keituriturkista fleecheen, hätä oon opettannu meiđät kehräämhään, aina met olema keksinheet uussii assiita. Hätä se oon nytki, siitä oon ruijalaistaminen pitäny huolen. Meiđän neuvo oon ette kohtaama staatin ylikattomisen tyhä lujemilla kulttuurisilla toimila.

Ja jos kaikista vastuksista huolimatta pystymä seisomhaan lujana, niin kansana, kielenä ko kulttuurinaki, met olema matkan varrela luonheet kulttuurii mistä ihmiset tuhanen vuotta jälkhiin puhalttaavat tomun pois ja sannoovat värisseevälä äänelä ette tämä – se se oli oikkeeta kväänikulttuurii. Joku sikkaristi meinaa silloin niin ko nytki ette sepä oli hullunkurista meininkkii, mutta niinhän saatama sannoot kansa tuskulakista, hevoisen tarpomakengistä, lippeekalasta ja sillikryynivellistä.

Käsityöstä kehhäämisheen; jos sitä meinaa saađa ittele elläävän kulttuurin, sitä pittää itte olla elläävä osa kulttuurillista luomistyötä. Ruijan Kaiku kiittää Waraa siitä mitä hän sanoi.

Kvääniruusuitta eli niitten kansa. Ruijan Kaiku toivotttaa raikasta syksyy kaikile.