VIRKKUI POTKUI ...
Sparkila laskemisen avula met kansa opima kunka tärkkee yhtheistyö oon. Siinä häyttyy nimittäin työtelä hyvästi yhtheen jos meinaa saađa aikhaan tođelisen sparkkiraiđon.
«Mie halluun pois!»
Se oli tytär minun takana joka vikisi. Se oli jääkylmä sunnuntain aamupäivä 70-luvun lopula. Yölä oli satanu lunta, ja pluuki oli keriny puhđistaat kađut Vookin keskipaikassa. Nyt met olima työntänheet sparkit kaupungin ylipuolele, Mellomveienii ylös, ja olima valmhiit laskemhaan. Ko Makreassa ei ollu rautatietä, mistä tyskäläinen unisteli sođan aikhaan, se met olima laittanheet ittelemmä oman tookin eli sparkkiraiđon.
Sparkkiraiđon tehdhään samhaan laihiin ko mitä tehemä ko puođissa olema kerinheet ja työnämä ostovaunut sijale. Se meinaa ette työnsimä sparkit yhtheen, siiinä oli tyhä se pieni ero ette joka istuimella istui yksi kläppi. Makrean kläpit uskothiin ette välttämätön paha sikkaristi tapattuisi, ja sillä istuima tiukasti kiini istuimissa ennen ko vahinko kävis. Tyhä ei kläppi joka istui etumaisena. Siis konduktööri joka, kävi niin eli näin, aina saattoi hypätä pois vahingon sattuissa. Sparkkiraiđossa se kläppi joka istuu etumaisena, tunttee ittensä kaikkiin vaphaimaksi. Ja enniiten hän saapi kansa tuulta päin naamaa ja kauhun tunnetta. Met myöthään torasimma siitä ette kuka saa istuut etumaisena.
Tääpänä meitä oli koko hyvä joukko kläppii, enämen ko koskhaan Makrean histooriassa. Kokemuksesta tiesimä ette kolme sparkkii oli kultainen keskitie. Se oli kohta soma mutta silti pystyimä ohjaamhaan sparkkii ja jarruttamhaan. Tääpänä met kuitenki ajattelima tyhä varmuutta. Nimittäin sitä ette ko meilä oli enämen sparkkii, se meilä aivan varmasti oli kansa vielä somempi. Sillä panima seittemen sparkkii samhaan raithoon, tänä sunnunpäivänä mistä usheet pöläthiin ette se olis heiđän viiminen. «Kuolemako met?»
Se oli tytär minun eđessä, se oli raiđossa toisena. Silloin kaikki huuđethiin ette se tytär piti ajatella loogilisemin. Sehän oli juuri siksi ette met olima täälä, ette saisima tiettäät kuolimako eli emmä. Eihän semmoista koskhaan saata tiettäät etukätheen, met huusima.
Järkevässä sparkkiraiđossa kaikki muut häyđythään istuut alas, tyhä kaikkiin viimisen sparkin päälä piti seissoot. Siinä kläppi seissoo jalaksilla ja kiristellee hamphaita samassa ko epätoivoisesti freistaa tyyrätä. Se kläppi oon nimittäin raiđonkuljettaajan virassa, hommassa mikä kuului issoimalle ja painaviimale kläpile.
Se tuntui aina niin somalta käänttyyt ja kattoot tämän ohjaajakläpin naamaa. Niin ko itte turvalisuus, villin kattanon ja kauhusta vääntynheitten suupieliin kansa. Siitä tuli meile muile raiđossa semmoinen tunnet ette olima kaikin yhtä onnettomuuđessa, siinä ko istuima itte kukanenki kaunhiisti kiini omissa sparkki-istuimissa. Toishaalta se oli ekstrahauhee silloin jos kääntyi ja havaitti ette ohjaajakläppi oliki kađonu.
Ko meilä tääpänä oli meininkinnä tehđä uuđen rekordin, meilä oli piđossa kaksi ohjaajakläppii. Kaksi vanhiinta joila oli enniiten elämänkokemuta. Mutta ko raiđossa oon seittemen sparkkii, ei sitä kuiten pysty olheen tyyräämhään. Kläpit oltais yhtä hyvin saattanheet hengata koulubyssin pörässä ja freistata ohjata sitä. Kukhaan ei sanonu sitä äänheen, mutta tođelisuuđessa ohjaajakläpin tehtävännä oli tyhä työnttäät riemukapistus käynthiin.
Aloima ymmärttäät assiin vakavuuđen. Raito missä oli seittemen sparkkii ja niissä kläpit tiukasti välissä kiini, siinä olima kyllä pohjattoman kohđipystön autsin reunala. Tuntui ko olisimma olheet korkkeela maan ylipuolela, Vookin keskipaikka ja haminabasenki näytethiin ette olthiin kađonheet pimmeytheen, tyhä nävöt loistethiin ko tähtitokka taivhaala. Simänvälin tunsima ette olima kaikin saman sallimuksen helmassa. Valtava yhtheinen kokemus. Nimittäin kutkuttaava tietoisuus siitä ette joko tästä tulis mailmanrekordi eli sitte aivan uusi ja valtava, tuntematon kokemus.
«Oonko kaikki valmhiit lähthöön?» huuđethiin net jokka olthiin pantu tyyräämhään meiđän verestä ittemurhaprosektii.
Kaksi seittemestä nyökäthiin epävarmasti. Viisi puđisti lujasti päätä, mie myötä.
«Mieki halluun pois», joku nikotteli. Aivan liijan hiljain.
«Ssssshiiirkh..!» kuului takkaa, ohjaajakläppiin jalat freistathiin saađa otheen maasta ette saatais sparkkiraiđon käynthiin. Se oli painaava ko marasto ja yhtä pitkä. Raito ei liikattanukhaan, oli ko sparkitki oltais streikanheet ja kieltynheet lähtemästä stasuunilta. Sparkit kyllä ymmärethiiin paremin ko met ette tässä vielä kävis hullusti. Se ratkaisthiin niin ette matkustaajiita käskethiin auttamhaan hommassa. Matkustaajat häyđythiin nousta istuimelta ja jalat harassa tuuppiit raittoo etheenkäsin.
(Jatkuu ensi kerralla...)