VALAS OON TÄÄLÄ ...
«Oonko teilä valasta nokko? Meile kaikile?» mamman tuttu ihmetteli ko venet tömätti prykhyyn, ja nosteli toivorikkhaasti ittensä pyttyi.
«Pitäis kyllä olla», kuului venheestä vastaus.
Niin sitte kaikki saathiin valasta, ja met seisoima etumaisena ihmisraiđossa jokka kaikki haluthiin oijenttaat ittensä tamput, pytyt ja pussit. Se oli harras hetki; oijenttaat kantamavehkheet laiđan yli, nähđä kunka lihan leikathiin ja pytyt ja tamput täytethiin reunoi myöđen. Mie muistan ette muut ihmiset seisothiin prykylä ringissä ja kattelthiin. Pytyt käsissä, kalppeen katunävön alla, mie muistan heiđän muođot harmaajina, vähän ahnheina, niin ko net olis olheet Hamsunin Nälästä.
Ensimäiseksi täytethiin meiđän punaisen plastitampun reunaa myöđen. Kiilttäävän mustii möhkälheitä ensiklassista lihhaa. Sitte meiđän pytyt saathiin painoo ennen ko plastipussit saathiin hunteeraamista ko niihin panthiin paljon pienii priiman patalihan palloi. Rex kurkotti päätä ko kunnon kappelet lihhaa lensi kaaressa laiđan yli ja prykyle. Se nappas palan ilmasta ette kukhaan muu ei kerkkeis siihen. Ko met mamman kansa jo luulthiin ette olima saanheet valhaanlihhaa nokko, tuli yksi laivamies laiđale ison lihanpalan kansa. Se oli niin painaava ette se mies ei kyllä ennää ollu mikhään ”lettmatros”, niin ko ruijaksi sanothaan.
«Tämän lihan saatta ilman», matruusi sanoi. «Se oon tuole kaverille tuola.»
Matruusi nyökätti Rexin suunthaan. Joka heti istui maahan, nuoli huulii ja alkoi heiluttamhaan hänttää.
«Se oon vähäsen sitkeemppää tämä liha», sanoi siivo merimies, «mutta se kuitenki oon makkee. Siis tuole teiđän hauskale hukale.»
Met kiitimä ja otima vasthaan, maksoima ja lähđimä prykyn ihmisahthauđesta. Kotiapäin vauhti oli toisenlainen. Vaivaloiset vastalheet, net olthiit raskhaimat. Mie tamppu käsissä, mamma työntämässä sparkkii täppitäyđet pytyt ja pussit henkkaamassa hantaakiista. Sparkin istuimella se valtava valhaankappalet minkä Rex sai ittelensä. Valtava arpanapula mikä täytti koko istuimen ja höyrys kylmässä ilmassa. Lihapaloista tippuskeli pisaroita, ja Rex kulki meiđän perässä ja söi punaista lunta.
Tämä oli talvela 1979 vain oliko se 1980, ja semmoisessa verisessä huvituksessa ja ruvanrunshauđessa saathin Vookin kläpit olla myötä. Lopun ilttaa meiđän telefooni ringas myöthäänsä. Kađotetut sielut jokka asuthiin meitä kauvempanna haminasta ja huhupörsistä.
«Se oon täälä, häh? Valas? Oonko se tođesti tullu?» kuului toisesta päästä, ja mamma kuivas vertä vyöliinhaan, tarttui taas kärsivällisesti röörhiin ko se ringas, ja vastas ette joo vain, valas oli tullu.
Mamma leikkeli issoimat lihanpalat passelhiin palhoin, sparkki talon ulkopuolela ja rauha sielussa nyt ko kylmäkaappi oli täysi. Samala oli paistinpannu täyđessä piđossa ja truiskutti rassuuta siinä ko mamma oli laittamassa keskipäivää. Ruijan nimi Magerøy ei sinä päivänä ollu oikkee nimi paikale.
Veres valaspiffi ja keitetyt puteetit, kaalimuusi, pruunikastet ja puolat. Juhlaruoka ja ikuisesti muistettava gastronoomilinen muisto merenrannan lapsele. Jälkhiin saima ushein valasta keskipäiväksi, usheimitten pannussa paistettunna ja jälkhiin ihanassa pruunikastheessa lämmitettynä.
Valas, met tiesimä sen kumpiki tuona iltana ko viiminen pussi oli kylmäkaapissa ja melkhein emmä saanheet kantta kiini, tänä vuona se oli tullu meiđän tykö ja pysyiski.