Kissanpiinaa ja päässiäisfeeriätä, osa 2

Rexilä oli kaikkiin raskhain, se hyppeli kaikin voimin ylös alas, joka hypylä se pääsi tyhä kuononmitan etheenpäin.

Kolmheen päivhään emmä mamman kansa kumpikhaan saanheet uunii palamhaan. Turkkhiin vaatittu Rexki hytisi ja oli alakuloinen, se tärisi niin ette hamphaat kalisthiin. Sitte met tehimä tiukan päätöksen. Semmoiset päätökset met tehimä mamman kansa aina yhđessä, met evakueeraisimma krannihytthään. Pyytäisimmä päästä suohjaan siihen asti ette sää paranis ja mamman uuni pääsis taas elämän alkhuun. Täristen met pakkasimma sen verran tavaraa ette pärjäisimmä vähän aikkaa krannissa. Panima Lizkenin ja sen pojat laukkhuun, murtauđuima ulos ovesta ja taistelimma tien ulkoilhmaan.

Porthaitten ympäri tuiskus siihen laihiin ette tuntui ette se oli mahđoton hengittäät. Käđen kuulola löysimä sivakat, net seisthiin syvässä lumessa hytän seinän vieressä. «Kylläpä viskoo», mie kuulin ko mamma huusi, naama sinisennä ihmetellessäns mihin met yhtäkkii olima joutunheet. Kiinitimmä rotanansasitheet, ja mamma pyysi minnuu pysymhään aivan hänen vieressä, sitte viskasimma säkit ja laukut paremin sölkhään, tartuima sauhvoin ja lähđimä. Kerkisimmä lykästäät pari kerttaa sivakoila, ja hyttä oli poisa. Ja niin oli muuki mailma, kaikki oli tuiskaavan valkkeeta. Sääjumalat olthiin ko uhmaikhäiset nuoret, niin kiljuuvan vihainen oli tormi. Mie huusin mammale:

«Mamma, mi toesti toivon ette meän hyttäkrannit oon kotona.»

Mutta minun rukkoukset hukuthiin tuuhleen niin ette se tuntui ko mie tyhä olisin ajatellu net sanat, en sanonu äähneen. Mamma meni eđessä eikä vastanu, mie luulen ette se ei tykäny siitä kääntheestä minkä meiđän päässiäisfeeriä äkkii oli ottanu. Eli ko koko feeriä oli menossa helsinkhiin. Se oli sitte Rex joka pelasti päivän.

Se oli aivan epätavalisen hyvä opaskoira, se löysi minun aina ko kotona olima piilosilla.

Nyt se meni mamman etheen ja joukon kärkheen, nuuskiskeli läpi kovansään ja näytti ette sillä oli vaka suunta. Vanhaa, hyvä Rex, se ymmärsi mihin meilä oli matka. Ei alas E6-tiele mihin ruuttapiili oli meiđät jättäny, eikä kothiin Vookhiin mutta krannihytäle. Sinne oli pitkä matka, frouva Blomin tykö.

Ensin piti mennä kohđi Postvannettii. Tavalisesti sivakat suhistelthiin lujjaa vauhtii alas törmää, nyt oli viti niin syvä ette pääsimä vaivoin raahautumalla alaskäsin. Rexilä oli kaikkiin raskhain, se hyppeli kaikin voimin ylös alas, joka hypylä se pääsi tyhä kuononmitan etheenpäin. Ette olima tulheet Postvannetille, sen met hoksasinmma ko mailma yhtäkkii oli kauheen laakkee, tänne met tavalisesti porasimma avenon jäähän ja hajima juomavettä, nyt Rex vei meiđät viinthoon oikkeele yli jään ja sieltä ylöskäsin kohđi vaaran lakkee.

Rinnettä ylös piti mennä kalanruotomallila, ja ko met jälkhiin aivan uskomattoman raatamisen olima likelä vaaran lakkee ja mie putosin sađanen kerran, minulta irtos toinen sitheistä. Siitähän sivakka tykkäs, se triivastui erinomatten hyvin ko pääsi vaphautheen. Sivakka ei olheen hilliny itteensä, mutta karkas kottoo heti pois.

«Mamma!» mie huusin ja näytin pistoo törmää alaskäsin. «Minun sivakka, se lähti omile teile.»

Mamma huusi häđissä ko ymmärsi mitä oli tapattunnu, mutta minun sivakkaa se ei keriny koskhaan näkemhään. Sivakka huilas takapäin alas, justhiin sammaa tietä ko oli tulluki. Tyhä paljon noppeemin. Näytti ette sillä oli selvä plaana kunka löyttäät Postvannetin sielä kaukana alhaala. Mutta silloin, ko trolli loovasta, siihen ilmeni Rex.

Tämmöisillä harhateilä vaaramaissa se vähän vällii jättäytyi joukon pörhään ja nuuski pörässähihtaajiita niin ko olis halunu olla