KATTEPINE PG PÅSKEFERIE, DEL 2 ..... KISSANPIINAA JA PÄÄSSIÄISFEERIÄTÄ, OSA 2

Den virket å ha en klar plan om å finne Postvannet, langt der nede. Men da, som troll fra eske, dukket Rex opp.

Han kom jo støtt og stadig bakover i rekkene på sånne forvillete turer i fjellheimen, hvor han snuste på etternølere for liksom å bekrefte at vi var på rett vei og at dette klarte vi i lag. Nå kom han bort til meg, hvor han ga seg til å stirre den retningen jeg hadde pekt. Så skar han av sted. Pelsen full av innblåst snø og hale med sterk slagside, Rex ble straks borte. Mamma og jeg ventet lenge, så dukket han opp. Nå dro han på skien min, lang og uhåndterlig der han strevde seg motbakke ut av uvaeret. Avleverte skien foran bena mine og slapp den ikke før jeg knuget skien med begge polvottene.

«Vi må fortsaette», ropte mamma, jeg hørte hun var urolig. «Jaaa. Tusen takk Rex», ropte jeg tilbake, og da skjedde det igjen: Jeg hektet av meg bagen med kattene og satte den på snøen. Gjorde det fordi bagen var i veien da jeg tok på meg skien. En fadese som straks ble oppdaget av «han.» Stormen, han ga oss ei vindrosse av en annen verden, og vips la også bagen ut på tur. Langtur. Den sylinderformete, svarte sportsbagen, den bråseilte til den var utenfor min rekkevidde, så tok den til å rulle. Fortere og fortere utfor, til den godt hjulpet av vinden roterte av sted. La også inn små hopp rett opp i lufta, stadig mer vilt spinnende. Fra første øyeblikk bagen la ut på sin egotripp, hørte vi den si noe. En slags seks-stemt mjauing og stor kattepine. Sportsbagen med sin dyrebare last, den viste ingen nåde. Den gjorde som skia og la inn Postvannet som nytt reisemål. For en kattepine jeg hadde stelt i stand, det visste jeg godt. Mamma visste også noe, hun visste knapt sin arme råd. Rex bråsluttet å logre. Rex skar av sted.

Lenge var det stille, ja foruten den øredøvende stormen. Men så, langt nede i motbakken, noe som sakte, men sikkert naermet seg. En slags innestengt, hjerteskjaerende jamring som steg i styrke. Og der, i bratta under oss, så vi noe.

En nedsnødd type med fire labber tok sakte form i snøfokket. Mellom tennene baerende på en sylinderformet sportsbag med ivrig innhold. Han drasset og bar bagen etter den ene håndløkka, bagen jamret og skrek, det minnet om kringkastingsorkesteret når de varmer opp. Mamma ble glad, men jeg ble enda gladere. Etter en viss betenkning lot Rex meg få bagen, så tok han igjen teten. Vi strevde oss over toppen av fjellet, stormen så overstadig fornaermet at den prøvde å kyle oss alle av sted.

Hyttenaboene våre var hjemme. Ingen hørte et kvekk da vi måket fram inngangspartiet og hamret knyttnevene i ytterdøra, men i vinduene så vi lys fra parafinlamper og vi ga oss ikke. Til sist ble det røring der inne, mannen i hytta kom for å se hva som foregikk. Han sa han trodde det var stormen som gneldret med hytta, og ikke folk. Og dyr. Mange dyr. «Kåm dåkker inn», minnes jeg at hyttenaboen vinket og ropte, han strevde med å få stengt døra bak oss. «Haer e det husrom», sa han. «Og hjaerterom», lød det fra stua. Det var kona i hytta, hun hadde nok skjønt at Bjerkan og hennes gjeng var ille ute og hadde det best inne.

Mamma fikk varm kaffe og jeg fikk varm saft. Og kjeks. Lizken og hennes unger fikk slippe ut av bagen og heller sjangle rundt på gulvet, Rex fikk smeltet snevann og en halv kotelett.

Den natten sovnet jeg til deilig knitring fra vedovnen inne på stua. Der lå Rex tett ved ovnen og sov i rødskjaeret, inne på soverommet lå kattene i fotenden av den senga jeg sov i. Katteskokken purret i kor før de sovnet, og da neste dag kom, kom han med sol og pent vaer og mer påskeferie. Igjen la vi ut på nye eventyr, mamma og Rex, Lizken og ungene hennes og jeg.

Påsken da jeg var ni år gammel, den strabasiøse skituren. Kattebagen som spant i lufta da den føk sin vei. Jeg minnes det som en rar dag, men en fin ferie.

varma ette olima oikkeela tielä ja ette laakissa pärjäisimmä. Nyt Rex tuli minun tykö ja kattoi siihen suunthaan mihin mie olin näyttäny. Sitte se rukatti menemhään. Se hävis, turkki lumen peitossa ja häntä vastaisessa. Met mamman kansa ođotimma ette ođotimma, sitte se taas ilmeni.

Se veti myötänsä minun sivakkaa, pitkää ja hankalaa, ko tuiskussa kömpyröitti vastaletta. Laski sivakan minun kinttuin etheen eikä päästäny siitä irti ennen ko mie tartuin siihen molemiitten puulvanhuitten kans. «Met häy’ymä jatkaa matkaa», mamma huusi, ja mie kuulin ette se oli huolestunnu.

«Jooo. Tuhanet kiitokset, Rex», mie huusin takaisin, ja sitte se taas tapattui:

Mie otin kissalaukun sölästä ja laskin sen lumen pääle. Sen mie tehin sillä että laukku oli tielä ko mie laitoin sivakkaa jalkhaan. Vikahomma minkä ”tuo” heti hoksas. Tormi viskas meiđän pääle melkheisen tuulenrossan, ja vips! laukkuki lähti seilailemhaan. Pitkäle. Sylinderinmallinen, musta sporttilaukku, se huilaili lujjaa vauhtii siihen ette en ennää saattanu ulettuut siihen, sitte se alkoi kierittelemhään. Hopumasti ette hopumasti siksi ette se tuulen hyvälä avula pyöri enturhiin. Hyppeletti ilmassa pyöriin villimästi ete villimästi.

Laukun omatoimimatkan ensi silmänräphäyksestä asti met kuulima sen puheleevan. Sieltä kuului yhđenlainen kuuđenääninen maukuminen ja valtava kissapiina. Sporttilaukku ei tuntenu armoo, ei vaikka sen lasti oli kallisarvoinen. Se teki saman tempun ko sivakkaki ja lähti huilaamhaan kohđi Postvannettii. Mie kyllä ymmärsin minkä hirveen kissapiinan mie olin saanu aikhaan. Mamma kans ymmärsi jotaki, se ymmärsi ette ei pystynyt tekehmään mithään. Rex kaarsi menehmään.

Pitkhään aikhaan ei kuulunu muuta ku tormin hirvittäävä mellastus. Mutta sitte, kaukkaa vastalheesta, kuului ette joku hithaasti mutta varmasti likeni. Yhđenlainen ummesta kuuluuva, syđäntäsärkkeevä valitus mikä voimistui ette voimistui. Ja siinä, rintheessä meiđän alla, met näjimä jotaki. Vähän kerttaa tuiskun keskeltä iti lumheen peittyny nelikäpälheinen haamu. Hamphaitten välissä se kantoi sylinderinmallista sporttilaukkuu missä oli virkku sisältö. Se raahas laukkuu yhđestä sangasta, laukku valitti ja kiljui, se oli ko NRK-orkesteri lämmittelemässä. Mamma tuli iloiseksi, mutta mie tulin vielä iloisemmaksi. Met lihkosimma yli vaaran lajen, tormi niin kauheen vihainen ette se freistas pyhkiit meiđät koko joukon enturhiin. Meiđän hyttäkrannit olthiin kotona. Ei kuulunu hiiskaustakhaan ko met kaivoima polvun porstuusseen ja kopistimma nyrkilä ovheen, mutta klasista met näjimä ette sisälä palethiin parafiinilamput, emmäkä antanheet ylön. Lopulta kuului ette sisälä liikuthiin, hytän isäntä tuli kattomhaan mitä oli tapattumassa. Se sanoi ette hän luuli ette se oli tyhä tormi hytän seinissä mikä vinkui eikä ihmiset. Eli elläimet. Usheet elläimet.

«Tulkaa sishään», muistan ette hyttäkranni vinkkas ja huusi, sillä oli vaikkee saađa oven kiini meiđän pörästä. «Täälä kyllä oon sijjaa», se sanoi.

«Ja syämensijjaa», kuului tuvasta. Se oli hytän emäntä, se oli kyllä ymmärtänny ette Bjerkanilla roikkinens olthiin assiit huonosti ja ette niile olis parempi sisälä.

Mamma sai lämmintä kaffii ja mie lämmintä saftii. Ja keksui. Lizken ja sen pojat päästhiin ulos laukusta pyöriskelemhään ympäri laattiita, Rex sai lumesta sulatettuu vettä ja puolen kotlettii.

Sinä yönä mie nukattin tuvan polttouunin ihanhaan rätinhään. Rex makas uunin vieressä ja nukkui sen loistheessa, mie olin nukkumalomassa ja kissat maathiin minun sängyn jalkapäässä. Kissalauma kehräs kuorossa ennen ko net nukattethiin, ja seuraavanna päivänä tuli aurinko ja kaunis ilma ja lissää päässiäisfeeriätä. Met lähđimä uuđesti ulos seikkailemhaan, mamma ja Rex, Lizken, sen pojat ja mie.

Päässiäiset ko mie olin yhđeksen vuoden ikhäinen, se kova hihtaamareisu. Kissalaukku mikä hyppeli ilmassa ja lensi tiehensä. Mie muistan ette se oli kummalinen päivä, mutta feeriä oli fiini.