Ta­li­kynt­ti­lät

Taianomainen Joulu - - Sisältö -

Tu­li pa­dan al­la si­hi­si ja rä­ti­si ja pa­ta oli ta­li­kynt­ti­län keh­to. Tuos­ta pie­nes­tä keh­dos­ta ta­li liu­kui ais­tik­kaas­ti uu­teen muo­toon­sa kiil­tä­vän val­kea­na ja si­leä­nä. Muot­ti, jo­hon se va­let­tiin, loi us­koa kirk­kaas­ta ja sä­tei­le­väs­tä tu­le­vai­suu­des­ta. Ta­li­kynt­ti­lä ha­lusi täyt­tää kaik­ki il­mei­set lu­pauk­set elä­mäs­tään.

Lam­mas, pie­ni su­loi­nen ka­rit­sa oli kynt­ti­län äi­ti ja mus­ta su­la­tus­pa­ta sen isä. Kynt­ti­lä oli pe­ri­nyt äi­dil­tään lois­ta­van vaa­lean var­ta­lon­sa ja ym­mär­ryk­sen sii­tä, mi­tä elä­mä toi­si tul­les­saan. Isäl­tään kynt­ti­lä oli saa­nut roi­hua­van lie­kin, va­lon, jo­ka kul­ki­si lui­den ja yti­mien kaut­ta ja va­lai­si si­tä ko­ko sen elämän lä­pi.

Niin oli ta­li­kynt­ti­lä syn­ty­nyt ja ke­hit­ty­nyt ja läh­ti elämän pyör­tei­sin par­hain ja va­loi­sin toi­vein. Ta­li­kynt­ti­lä ha­lusi ta­va­ta mah­dol­li­sim­man mo­nen­lai­sia olen­to­ja, kos­ka ha­lusi op­pia elä­mäs­tä pal­jon. Sil­lä ta­val­la se ken­ties löy­täi­si oman paik­kan­sa maa­il­mas­sa? Ta­li­kynt­ti­län kä­si­tys maa­il­mas­ta oli kui­ten­kin ai­van lii­an hy­vä ja maa­il­ma sen si­jaan miet­ti vain it­se­ään. Ku­kaan maa­il­mas­sa ei voi­si ym­mär­tää, mi­ten pal­jon hyö­tyä sii­tä oli ta­li­kynt­ti­läl­le, ja sik­si kaik­ki yrit­ti­vät käyt­tää ta­li­kynt­ti­lää omak­si hyö­dyk­seen. He pi­te­li­vät kynt­ti­lää mus­til­la sor­mil­laan ja puh­taa­seen val­koi­seen kynt­ti­lään tu­li ko­ko ajan enem­män tah­ro­ja. Viat­to­muu­den vä­ri hä­vi­si ja peit­tyi maa­il­man saas­taan ja li­kaan, jo­ta sii­hen oli tart­tu­nut jo lii­an kans­sa. Pal­jon enem­män kuin ta­li­kynt­ti­lä ha­lusi, sil­lä se ei ol­lut erot­ta­nut puh­das­ta ja epä­puh­das­ta toi­sis­taan, vaan oli sy­väl­tä si­säl­tä yhä via­ton ja tur­mel­tu­ma­ton.

Epä­ai­dot ys­tä­vät ei­vät ym­mär­tä­neet, et­tei­vät he voi näh­dä ta­li­kynt­ti­län si­sim­pään, he har­mis­tui­vat ja heit­ti­vät sen me­ne­mään kuin min­kä­kin tar­peet­to­man esi­neen. Mut­ta sel­lai­nen ul­ko­kuo­ri pi­tää myös hy­vät loi­tol­la. He pel­kä­si­vät, et­tä li­kai­nen ul­ko­kuo­ri li­kai­si hei­dät­kin ja he­kin tah­riin­tui­si­vat, ja niin­pä he py­syt­te­li­vät kau­ka­na.

Niin­pä ta­li­kynt­ti­lä­par­ka oli ai­van yk­sin ja hu­kas­sa ei­kä tien­nyt mi­ten jat­kaa eteen­päin. Se ko­ki olon­sa hy­vien hyl­kää­mäk­si ja oi­val­si vas­ta nyt, et­tä se

”Mik­si hän eläi­si maan pääl­lä, kun ker­ran tu­hoai­si se­kä it­sen­sä et­tä muut?”

oli­kin ol­lut vain suo­ja­kei­no pa­huu­den tor­ju­mi­seen. Niin­pä ta­li­kynt­ti­läs­tä tu­li hy­vin on­ne­ton, kos­ka se oli elä­nyt täy­sin hyö­dyt­tö­män elämän. Voi myös ol­la, et­tä se oli li­sän­nyt hy­vää ym­pä­ril­leen ei­kä ta­li­kynt­ti­lä ym­mär­tä­nyt, mik­si tai mi­ten se oli luo­tu. Mik­si hän eläi­si tääl­lä maa­il­mas­sa, kun hän ker­ran ai­heut­ti se­kä it­sel­leen et­tä muil­le pelk­kää va­hin­koa?

Ta­li­kynt­ti­lä vai­pui syn­kis­sä aja­tuk­sis­saan en­tis­tä sy­vem­mäl­le, mut­ta mi­tä enem­män hän mu­reh­ti, si­tä suu­rem­mak­si kas­voi hä­nen ala­ku­lon­sa. Hän ei enää tien­nyt yh­tä­kään hy­vää ja to­del­lis­ta syy­tä elää. Hä­nen elä­mäl­lään ei ol­lut ta­voit­tei­ta ei­kä mer­ki­tys­tä. Ai­van kuin kynt­ti­län tah­riin­tu­nut pin­ta oli­si tun­keu­tu­nut sen sie­luun ja sil­miin.

”Niin­pä ta­li­kynt­ti­lä­par­ka oli ai­van yk­sin ja hu­kas­sa ei­kä tien­nyt mi­ten jat­kaa eteen­päin”

Mie­li täyn­nä synk­kiä aja­tuk­sia ta­li­kynt­ti­lä ta­pa­si pie­nen lie­kin. Se oli tu­luk­set, jot­ka tun­si­vat ta­li­kynt­ti­län pa­rem­min kuin se tun­si it­se it­sen­sä. Tu­luk­set nä­ki­vät sa­man tien ta­li­kynt­ti­län mus­tak­si tah­riin­tu­neen pin­nan al­le ja oi­val­si­vat, et­tä ta­li­kynt­ti­läl­lä oli hy­vä sy­dän. Niin­pä tu­luk­set lä­hes­tyi­vät ta­li­kynt­ti­lää ja he­rät­ti­vät sen toi­veik­kuu­den jäl­leen hen­kiin. Se syt­tyi ja sy­dän su­li.

Liek­ki sä­tei­li kuin rak­kau­den iloi­nen roi­hu. Va­lo le­vi­si kaik­kial­le ja kir­kas­ti nä­ky­män, ja sil­loin ta­li­kynt­ti­lä va­lai­si tien ym­pä­ril­leen ja oi­keil­le ys­tä­vil­leen. Ne­kin et­si­vät to­tuut­ta kynt­ti­län var­jos­ta.

Sen run­ko oli riit­tä­vän vah­va, et­tä se jak­soi kan­taa pa­la­van lie­kin. Ta­li al­koi va­lua tip­pa ker­ral­laan al­koi pie­ne­nä ja pyö­reä­nä va­la pit­kin kynt­ti­län kyl­kiä ja peit­ti sen pin­taan syn­ty­neen lian ja pö­lyn. Se ei ol­lut vain rak­kau­den tyys­si­ja vaan ko­ko kynt­ti­län hen­ki muut­tui. Ta­li­kynt­ti­lä oli löy­tä­nyt oman paik­kan­sa elä­mäs­sä ja tie­si ole­van­sa hy­vä kynt­ti­lä, jo­ka sä­tei­li pit­kään it­sen­sä ja mui­den ilok­si.

Va­paas­ti mu­kail­tu­na H.C. An­der­se­nin sa­dus­ta Ta­li­kynt­ti­lä

”Ta­li­kynt­ti­län kä­si­tys maa­il­mas­ta oli kui­ten­kin ai­van lii­an hy­vä ja maa­il­ma sen si­jaan miet­ti vain it­se­ään”

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.