Odi­nin so­ta­jou­kot kel­lon­soit­ta­jan ti­lal­la

Taianomainen Joulu - - Sisältö -

”Pi­meä­nä ai­ka­na ei pi­dä kos­kaan jät­tää mi­tään ulos tai muu­ten ei tie­dä, mis­tä sen löy­tää seu­raa­van ker­ran”

Odi­nin so­ta­jou­kot kul­ke­vat tai­vaan­kan­nel­la se­kä päi­vi­sin et­tä öi­sin, mut­ta useim­mi­ten kui­ten­kin il­tai­sin ja var­sin­kin jou­lu­na. So­ta­jou­kot koos­tu­vat mie­his­tä ja nai­si­sis­ta ja juo­pois­ta, pet­tu­reis­ta ja hui­ja­reis­ta. He ovat ih­mi­siä, jot­ka ei­vät saa kos­kaan le­vä­tä, kos­ka he ei­vät ol­leet riit­tä­vän hy­viä pääs­täk­seen tai­vaa­seen ei­vät­kä riit­tä­vän pa­ho­ja jou­tuak­seen hel­vet­tiin. He rat­sas­ta­vat pit­kin maa­ta ja ve­siä se­kä il­mo­ja­kin kook­kail­la he­vo­sil­la, joil­la on he­li­se­vät suit­set ja ras­kaat va­rus­teet. Nii­den tu­lon kuu­lee jo kau­kaa, pal­jon en­nen kuin hei­dät voi näh­dä. Edes­tä­päin he näyt­tä­vät suu­ril­ta ja ul­jail­ta, mut­ta ta­kaa­päin on­toil­ta ja reiäl­li­sil­tä kuin van­hat haa­pa­puut.

En­sim­mäi­se­nä rat­sas­taa Jol­nar kah­dek­san­jal­kai­sel­la he­vo­sel­laan Sleip­ne­ril­lä. Hän ajaa ta­kaa met­sän­nei­toa ai­van kuin riis­taa. Met­sän­nei­to on met­sän hal­lit­si­ja, jon­ka ala­mai­sia met­sä­ne­läi­met ovat. Mus­tien he­vos­ten sil­mät leis­ku­vat pi­mey­des­sä ja kun ne lä­hes­ty­vät, on las­keu­dut­ta­va alas ja teh­tä­vä ris­tin­merk­ki, jot­ta ne ei­vät kaap­paa mu­kaan­sa kuo­le­man val­ta­kun­taan. Kun ne lo­pul­ta ovat men­neet ohi, nii­den pe­rään syl­je­tään. Sen li­säk­si kaik­kien ta­lo­jen sei­nään ja ovien ylä­puo­lel­le teh­dään ris­ti. Pi­meä­nä ai­ka­na ei pi­dä kos­kaan jät­tää mi­tään ulos tai muu­ten ei tie­dä, mis­tä sen löy­tää seu­raa­van ker­ran. Kuun­te­le­pa, niin ker­ron van­han ta­ri­nan sii­tä, mi­ten Odi­nin so­ta­jou­kot kaap­pa­si­vat mu­kaan­sa tiel­leen osu­nei­ta ih­mi­siä.

Smoo­lan­nis­sa erääl­lä kel­lon­soit­ta­jan ti­lal­la asui ri­kas van­ha mies, jol­la oli kak­si poi­kaa, jois­ta kum­pi­kin pe­ri­si hä­net. Erää­nä il­ta­na Odi­nin so­ta­jou­kot vei­vät nuo­rem­man po­jan. Hän­tä ei kuu­lu­nut ta­kai­sin ei­kä ku­kaan näh­nyt hän­tä tai kuul­lut hä­nes­tä ei­kä so­ta­jou­kois­ta, vaik­ka oli ku­lu­nut jo kah­dek­san päi­vää. Sit­ten Odi­nin so­ta­jou­kot pa­la­si­vat ja kul­ki­vat pi­han ohi. Ta­kim­mai­se­na rat­sas­ti tuo ka­don­nut nuo­rem­pi poi­ka rus­keal­la he­vo­sel­la. Hän on­nis­tui oh­jaa­maan he­vo­sen­sa hie­man si­vuun muis­ta pääs­täk­seen pu­hu­maan vel­jen­sä kans­sa, jo­ka sei­soi oven­pie­les­sä seu­raa­mas­sa ta­pah­tu­maa. Kel­lon­soit­ta­jan poi­ka ker­toi, et­tä so­ta­jou­kot saa­pui­si­vat kol­me­na pe­räk­käi­se­nä tors­taiil­ta­na en­nen jou­lua ja et­tä vel­jen pi­täi­si seu­ra­ta, mil­loin he saa­pu­vat. Iso­vel­jen pi­täi­si

heit­tää pik­ku­vel­jen ja hä­nen he­vo­sen­sa pääl­le rau­taa, jot­ta pik­ku­ve­li pe­las­tui­si. Kel­lon­soit­ta­jan poi­ka läh­ti he­ti tä­män ker­rot­tu­aan, kos­ka ete­ne­vät jou­kot ve­ti­vät hä­net mu­kaan­sa.

Tu­li tors­tai ja niin tu­li­vat myös Odi­nin so­ta­jou­kot. Kel­lon­soit­ta­jan poi­ka rat­sas­ti jäl­leen vii­mei­se­nä rus­keal­la he­vo­sel­la. Hän kaar­si lä­hel­le ta­lon ovi­auk­koa, mis­sä hä­nen vel­jen­sä sei­soi, mut­ta ve­li­pä ei teh­nyt­kään mi­tään pe­las­taak­seen vel­jen­sä. Niin so­ta­jou­kot jat­koi­vat mat­kaan­sa. Kol­mas tors­tai-il­ta saa­pui niin, et­tä tan­ner tö­mi­si. Ta­kim­mai­se­na näh­tiin jäl­leen kel­lon­soit­ta­jan poi­ka, jo­ka et­si kat­sel­laan vel­je­ään. Oli­si­ko ve­li val­mii­na link­ku­veit­sen kans­sa? Nuo­rem­pi ve­li lä­hes­tyi oven­piel­tä, mut­ta van­hem­pi ve­li ko­vet­ti sy­dä­men­sä ja kat­soi kyl­mäs­ti vel­je­ään, jo­ka oli jou­tu­nut vie­rai­den vil­lin jou­kon val­taan. Mut­ta te­räk­sen­kyl­mä kat­se ei rii­tä pe­las­ta­maan ke­tään, ja kun nuo­rem­pi ve­li nä­ki kat­seen, hän rat­sas­ti he­vo­sel­laan niin lä­hel­le ovea, et­tä he­vo­nen as­tui rap­pusel­le. Sil­loin hän kuis­ka­si, et­tä tu­li­pa ti­lan vä­ki mi­ten rik­kaak­si ta­han­sa, niin vii­sas­ta sii­tä ei tu­li­si kos­kaan. Sit­ten hän rat­sas­ti pois ja siel­lä hän var­maan vie­lä­kin rat­sas­taa, kos­ka hän­tä ei ole sen koom­min näh­ty.

Iso­ve­li pe­ri ko­ko omai­suu­den, ja sen jäl­keen kel­lon­soit­ta­jan ti­lal­la on asu­nut ri­kas­ta vä­keä, mut­ta omai­suut­taan he ei­vät ole osan­neet hoi­taa. Por­taas­sa nä­kyy yhä ura, jo­hon he­vo­nen as­tui ka­viol­laan. Poi­ka oli pa­ha ja he­vo­nen ras­kas, ja sii­tä jäi ikui­nen ar­pi ki­veen.

Va­paas­ti mu­kail­tu­na M.B. Lands­ta­din mu­kaan

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.