”Ylöspäin!”
Keksintö kiihdytti suurkaupunkien kasvua
Turvahissistä tuli nopeasti suosittu Yhdysvaltain suurkaupungeissa.
Elisha Otis esitteli nerokkaan keksinnön New Yorkissa vuonna 1854 pidetyillä tekniikkamessuilla. Yhdysvaltalaismekaanikon kehittämä yksinkertainen mekanismi esti hissiä putoamasta, vaikka kaapeli katkesi. Keksintö mullisti elämän suurkaupungeissa eri puolilla maailmaa.
Höyrykoneen puuskahdukset täyttivät New Yorkissa sijaitsevan Kristallipalatsin. Keskellä isoa rakennusta, jossa nyt toukokuussa 1854 oli meneillään yhdet maailman suurimmista tekniikkamessuista, ja katsojille oli tarjolla jännittävä esitys.
Höyrykone nosti isoa puulavaa hihnojen ja hammaspyörien avulla metri metriltä ylemmäksi kohti näyttelytilan kattoa. Lavalla seisoi 42-vuotias mekaanikko Elisha Otis. Yhdysvaltalaiskeksijä oli odottanut tätä päivää, jolloin hän pääsisi esittelemään uusinta keksintöään hissitekniikan saralla. Hän katseli tyytyväisenä lavan kohoamista tarkkaavaisesti seuraavaa yleisöä.
Yleensä hissejä käytettiin vain tavarankuljetuksissa, sillä nostolaitteet olivat liian vaarallisia ihmiskäyttöön. Usein oli käynyt niin, että köydet tai kaapelit olivat katkenneet ja lava oli syöksynyt maahan. Kun Otis lopulta yli kymmenen metrin korkeudessa antoi aivan katonrajassa olevalla korokkeella seisovalle apulaiselleen merkin katkaista hissin nostoköysi, yleisö kohahti. Kaikki pidättivät henkeään veitsen heilahtaessa.
Ihmiset huusivat ja haukkoivat henkeään, kun köysi katkesi. Epätietoisuutta kesti kuitenkin vain sekunnin, sillä kuin ihmeen kaupalla Otis ei pudonnutkaan kuin pari senttimetriä, ennen kuin kuului metallin kalahdus ja lava pysähtyi. ”Kaikki on hyvin, hyvät naiset ja herrat, kaikki on hyvin”, Otis huusi.
Päästyään takaisin lattiatasoon
keksijä selitti vaikuttuneille katsojille, miten hänen hiljattain keksimänsä järjestelmä esti hissin syöksymisen alas, vaikka köysi katkeaisi. Jos niin kävisi, hissitason reunassa olevat metallitapit ottivat kiinni hissin pystysuorien johteiden pykäliin.
Uhkarohkealla tempullaan Otis oli – sitä itse tajuamatta – itse asiassa esitellyt modernin henkilöhissin. Hänen turvahissinsä oli valmis valloittamaan maailman ja saamaan suurkaupungit kurkottamaan kohti uusia korkeuksia.
Hissin lyhyt historia
Vaikka erilaisia nostolaitteita oli käytetty rakennustyömailla vuosituhansia, vain harva ihminen oli uskaltautunut hissin kyytiin ennen kuin Otiksen turvamekanismi eli tarrainjärjestelmä tuli käyttöön. Ensimmäiset henkilönnostolaitteet kehitettiin Euroopan hienoimmissa talouksissa jo 1700-luvulla.
Ranskan kuningas Ludvig XV rakennutti vuonna 1743 pienen hissin Versaillesin palatsiin Pariisiin. Köydellä ja vastapainolla liikuteltavan niin sanotun lentävän tuolin ansiosta pyylevän hallitsijan ei tarvinnut raahautua omin jaloin ylös portaita omasta ensimmäisen kerroksen huoneistostaan toiseen kerrokseen majoitetun rakastajattarensa luo.
1800-luvun alussa italialaiset ottivat seuraavan edistysaskelen. Sardinian kuningaspari hankki Genovassa sijaitsevaan palatsiinsa hissin, joka pystyi kuljettamaan useita ihmisiä kerralla. Ilmeisesti höyrykoneella toiminut laitteisto herätti suurta ihastusta brittiläisessä diplomaatissa Charles Grevillessä.
”Ruumiinsa mukavuudeksi hän [kuningas] on asennuttanut ajoneuvon kaltaisen laitteen, jota kiskotaan ylös talon huipulle kiinnitetyllä ketjulla. Se kannattaa kerralla kuusi henkilöä, jotka pääsevät näin mukavastikerroksesta toiseen, ja jokaisessa pysähtymiskohdassa on järjestely, joka auttaa heidät ulos ja sisään”, Greville kirjoitti muistelmissaan.
Varhaisimpia hissimalleja nostettiin hampusta punotulla köydellä tai kettingeillä, jotka eivät olleet kovin kestäviä. Vuonna 1834 keksittiin lujempi metallilangoista punottu kaapeli. Silti nostolaite kammotti edelleen monia. Henkilöhissi löikin itsensä läpi vasta Otiksen yksinkertaisen keksinnön ansiosta.
Toukokuussa 1854 Kristallipalatsissa järjestetyn esityksen jälkeen Otis lähti esittelemään keksintöään eri puolille Yhdysvaltoja. New-york Daily Tribune kirjoitti uhkarohkeasta keksijästä, joka ”toisinaan katkaisee köyden kulkiessaan ylös ja alas lavalla”, ja myös Scientific American mainitsi ”Herra Otiksen uuden ja erinomaisen hissilaitteen”.
Otikselle alkoi sataa tilauksia, ja vuonna 1857 hän asensi poikiensa kanssa historian ensimmäisen julkisen henkilöhissin viisikerroksiseen kaupparakennukseen Broadwaylle New Yorkiin. Nyt kuka tahansa pääsi kokeilemaan viimeisintä huutoa olevaa kuljetusvälinettä. Edelleen hissillä liikkuminen vaati varovaisuutta, sillä kori ei ollut suljettu. Kömpelöimmät saattoivat tipahtaa kyydistä tai matkustajilta saattoi jäädä käsi tai
jopa pää puristuksiin hissin ja kerroksen lattian väliin matkalla ylös.
Vuonna 1859 toinen hissin kehittäjä Otis Tufts ratkaisi ongelman rakentamalla suljetun hissin: pelkän tason sijaan matkustaja astui koppiin, jonka ovet suljettiin, ennen kuin matka alkoi. Tämän jälkeen hissi alkoi olla ulkonäöltään varsin nykyisen oloinen. Hisseissä oli silti yhä yksi ongelma: niiden koneisto oli suurikokoinen ja vaati valtavasti tilaa.
Sähkö vauhditti kehitystä
Hissit helpottivat elämää suurkaupungin hotelleissa ja toimistorakennuksissa, joihin niitä 1860- ja 1870-luvuilla tavallisesti asennettiin, mutta niillä oli myös haittoja. Niiden koneisto oli iso kömpelö ja piti erittäin kovaa meteliä, mikä väistämättä häiritsi rakennuksessa oleskelevia ja työskenteleviä.
Hissit olivat tuolloin höyrytoimisia tai hydraulisia. Höyrykone pyöritti kaapelikeloja, kun taas hydrauliset hissit, joita yleensä asennettiin vain kaksi- tai kolmekerroksisiin rakennuksiin, toimivat niin, että hissikori nousi ja laski vedenpaineen säätelemien mäntien avulla. Yhteistä kummallekin hissityypille oli se, että ne vaativat tilaa – paljon tilaa.
Vuonna 1880 saksalainen Werner von Siemens toi markkinoille sähköhissin. Se ei tarvinnut muuta kuin pienen moottorin, joka mahtui kellarin konehuoneeseen tai katolle. Siksi se ”soveltui hyvin moniin paikkoihin, joihin tähän mennessä oli ollut käytännössä mahdotonta asentaa sellaisia laitteita”, todettiin keksinnön yhdysvaltalaisessa esitteessä.
Sähkön ansiosta hissit yleistyivät, ja useimmat itseään kunnioittavat hotellinomistajat hankkivatkin sellaisen. Myös hissikorin sisustukseen kiinnitettiin paljon huomiota 1880-luvulla. Matkustajien jalkojen alla oli pehmeä matto, ja toisinaan matkan saattoi viettää mukavasti sohvalla istuen. Hissillä kulkeminen oli suorastaan elämys:
”Etenkin hotelleissa, teattereissa ja monissa toimistorakennuksissa hissit koristellaan. Kalliine paneeleineen, pehmustettuine istuimineen, taidokkaasti kehystettyine peileineen, sähkövaloineen ja niin edelleen hissit ovat kuin liikkuvia salonkeja”, kuvaili matkustaja 1890-luvun hissien ulkonäköä.
Elämystä kasvattivat entisestään univormupukuiset hissinkuljettajat, jotka avasivat hissin turvaristikot ja ovet matkustajien puolesta. 1800-luvun lopulla porraskäytävät autioituivat ja niistä tuli varastoja, joihin ihmiset siirsivät hylättyjä huonekaluja tai jätteitä, ja hissit syrjäyttivät portaat henkilöliikenteen väylänä.
”Hissit eivät enää ole vain tervetullut apu liikkumiseen vaan olennainen, ratkaiseva elementti. Niitä ei enää piiloteta pois silmistä jonnekin syrjään tai kulman taakse, missä niitä käytetään harvoin, vaan ne ovat avoimia ja niin helposti tavoitettavia kuin mahdollista”, todettiin yhdysvaltalaisessa hissejä käsittelevässä raportissa vuonna 1886.
Matkustajat tulivat ”hissisairaiksi”
Vaikka suurkaupunkien asukkaat välttyivät hissien ansiosta portaissa ravaamiselta, hissimatkustamisella oli myös yllättäviä kielteisiä seuraksia. Huippumodernia kulkuvälinettä ei syyttä kutsuttu ”pystysuoraksi rautatieksi”. Kun kori nousi nopeasti ilmaan ja pysähtyi äkisti joka kerroksessa, monet matkustajista kärsivät niin sanotusta hissisairaudesta.
”Ihmisille, joiden terveys on heikko, tämä sairaus on usein niin vakava, että hissi ei ole heille siunaukseksi. Korin pysähdys aiheuttaa huimausta päässä ja toisinaan jopa oksentelua. Sisäelimet pakkautuvat kurkkuun”, kerrottiin vuonna
1890 tieteellisessä Scientific American -aikakauslehdessä.
Sairauskohtausten ehkäisemiseksi lehti suositteli, että matkustajat ”nojaavat päänsä ja hartiansa kopin seinää vasten”, minkä oli määrä lievittää äkkipysäysten aiheuttamaa epämukavuutta.
Konstista ei ollut apua toiseen hissimatkustuksen huonoon puoleen eli huonon ilmanvaihdon seurauksiin. Lämpö ja kopissa oleva huono ilma aiheuttivat monille matkustajille pahoinvointia. Yhdysvaltalaisen hissialan lehden mukaan tällainen epämukavuus oli lähes väistämätöntä. Lehti kuvaili vuonna 1880, miten ”hehkuvat kaasulamput [varhaiset hissit valaistiin kaasuvalolla] saivat lähes tuntemaan kuin olisi venäläisessä höyrysaunassa”, ja ”aiheuttivat tukahduttavan olon, joka kasvoi kerros kerrokselta määränpäätä kohti mentäessä, kunnes matkustaja tunsi suorastaan tukehtuvansa”.
Pieni suljettu tila aiheutti joissakin matkustajissa myös selittämätöntä pelkoa. Uutta ilmiötä kutsuttiin nimellä klaustrofobia. Psykatriassa ahtaan paikan kammon olemassaolo tunnustettiin vuonna 1879, ja sitä synnytti usein julkinen liikenne. Paniikkikohtauksen saattoi aiheuttaa esimerkiksi matka maanalaisessa. Klaustrofobiasta kärsivän pahin painajainen oli kuitenkin hissi, jossa saattoi olla vielä ahtaampaa.
Ahtaan paikan kammoa poteva saattoi tietysti pitkään käyttää portaita hissin sijaan, mutta pian asiassa tapahtui käänne, kun alettiin rakentaa korkeampia taloja kuin koskaan aikaisemmin.
Kaupungit tavoittelivat taivasta
Ennen Elisha Otiksen keksintöä rakennuksissa oli enintään viisi kuusi kerrosta, sillä kukaan ei käytännössä jaksanut kavuta portaita sen ylemmäs. Nykyisen kaltaisen hissin keksiminen avasi rakennusalalle uusia mahdollisuuksia.
1870-luvun kuluessa New Yorkiin rakennettiin ensimmäiset talot, joissa oli jopa yksitoista kerrosta, ja pian uudentyyppisiä kerrostaloja alettiin kutsua ”hissitaloiksi”. Tiilirakentaminen rajoitti yhä rakennusten kokoa, sillä alempien kerrosten seinärakenteiden oli aina kannettava kaikkien ylempien paino, ja seinät sortuivat, jos niistä tehtiin liian korkeat. Ongelma ratkesi, kun arkkitehti William Jenney 1880-luvun alkupuoliskolla keksi tehdä rakennuksille teräsrungon.
Chicagoon rakennettiin vuonna 1885 ensimmäinen rakennus, Home Insurance Building, jolla oli kantavana rakenteena teräsrunko. Vaikka rakennus oli vain kymmenen kerroksen korkuinen, sitä pidetään historian ensimmäisenä modernina pilvenpiirtäjänä, koska siinä käytettiin uutta mullistavaa tekniikkaa.
Etenkin Chicagoon, Bostoniin ja New Yorkiin alkoi kohota tornitaloja, joille oli yhteistä se, että niiden sydämen muodosti hissi, joka pumppasi elämää ylimpiin kerroksiin. Aiemmin yritykset olivat joutuneet ostamaan naapurirakennuksia halutessaan laajentaa. Nyt vain rakennettiin ylös lisää kerroksia. Hissien ansiosta 14. kerroksessakaan sijaitseva toimisto ei saanut sinne aamulla saapuvien kainaloita kastumaan.
”Korkeiden rakennusten perusedellytys on täydellinen hissi”, totesi newyorkilainen arkkitehti vuonna 1891.
Seuraavina vuosikymmeninä yksikään maailman metropoleista ei voinut enää tulla toimeen ilman hissejä. Vuonna 1892 maailman korkein rakennus oli Chicagossa sijaitseva 20-kerroksinen Masonic Temple, mutta vain kaksi vuosikymmentä myöhemmin kaikissa suurkaupungeissa oli sitä korkeampia taloja.
60-kerroksinen Woolworth Building Manhattanilla New Yorkissa löi laudal
ta kaikki aiemmat ennätykset, kun se vuonna 1913 valmistui. Toimistorakennusta ei olisi ollut mahdollista tehdä ilman hissejä. ”Nouseminen ylimpään kerrokseen 12 senttimetrin korkuisia portaita pitkin olisi vienyt kolme varttia”, laskeskeli aikalaishavainnoija.
Pilvenpiirtäjissä portaat siirrettiin taustalle. Kauniisti koristellut porraskäytävät olivat mennyttä, ja aulasta hisseineen muodostui rakennusten solmukohta.
Tekniikan kehittymisen myötä hissejä ei enää 1900-luvun alussa tarvinnut käyttää käsin ja kuljettaja kävi tarpeettomaksi. Matkustaja saattoi itse käynnistää laitteiston painamalla nappia.
”Matkustajan ei tarvitse edes miettiä, haluaako hän ylös vai alas. Hän vain painaa halutun kerroksen nappia”, neuvottiin käyttöohjeessa vuodelta 1910.
Ihmisiä valtavien pilvenpiirtäjien huipulle saakka kuljettavien hissien hankkiminen ei ollut mikään pieni investointi. Vuoden 1900 tienoilla pilvenpiirtäjän hissin hinta oli noin kymmenesosa koko rakennushankkeen kustannuksista. 1900-luvulle asti pilvenpiirtäjiä rakennettiinkin lähinnä toimistorakennuksiksi, joiden omistajilla oli varaa kalliiseen laitteistoon, mutta pian hissejä ilmaantui myös asuinrakennuksiin.
Korkeus veti väkeä
Ennen henkilöhissien läpimurtoa Yhdysvaltojen ja Euroopan suurkaupungeissa korkeiden rakennusten ylimmissä kerroksissa asui yleensä kaupunkien huono-osaisia. Korkealle katonrajan tuntumaan oli ahtautunut köyhiä perheitä ja myös vähävaraisia taiteilijoita.
Kukaan ei asunut yläkerroksissa vapaaehtoisesti. Berliinissä terveysasiantuntija Hermann Wasserfuhr totesi myös vuonna 1886, että ullakkoasunnot tuhosivat asukkaiden terveyden, sillä he vaivautuivat liian harvoin ulos:
”Koska nouseminen ja laskeutuminen portaita pitkin on hankalaa, katonrajassa olevat asunnot estävät asukkaita – etenkin heikkoja ja sairaalloisia – saamasta niin paljon ulkoilmaa kuin perheissä, jotka elävät alemmissa kerroksissa.”
Katon tuntumassa olevat huoneistot olivat edullisia, koska kukaan hyvässä taloudellisessa tilanteessa oleva ei suostunut ravaamaan rappuja kuin enintään kolmanteen kerrokseen. Alemmissa kerroksissa, jonne pääsy oli helppoa, vuokrat olivat selvästi kalliimpia.
Kun kaupungistuminen kiihtyi toden teolla Yhdysvalloissa ja Euroopassa vuoden 1900 jälkeen, kaupungit alkoivat laajentua kohti taivasta. Väki saapui metropoleihin koettamaan onneaan, ja kaikeksi onneksi hissit auttoivat ratkaisemaan asuntopulan, koska niiden ansiosta voitiin rakentaa korkeampia taloja.
Toisaalta vaikka hissit pystyivät nyt kuljettamaan ihmiset vaivatta korkeidenkin rakennusten huipulle, parempi väki epäröi muuttaa ylemmäs. Yläkerrosten asuntojen status ei ollut edelleenkään korkea, ja asenteet muuttuivat vasta, kun arkkitehdit ja muut suunnannäyttäjät alkoivat suosia ylimpiä kerroksia.
1920-luvulla kaikki halusivat yhtäkkiä asua ylimmissä kerroksissa, minne raitiovaunujen ja autojen melu ja katujen ja jätteiden löyhkä ei yltänyt. Lisäksi kattohuoneistot olivat valoisia ja niistä oli vaikuttavat näkymät yli kaupungin. Niiden kysyntä kasvoi, ja hinnat heittivät häränpyllyä niin, että nyt asunto oli sitä kalliimpi, mitä korkeammalla se sijaitsi.
Vuonna 1927 ensimmäiset asukkaat muuttivat New Yorkissa Manhattanilla sijaitsevaan Ritz Toweriin, joka valmistuessaan oli 42-kerroksisena maailman korkein rakennus. Pilvenpiirtäjän huipulla oli kattoterasseja, joista oli tullut uusin suuri vetonaula.
Hissillä pääsi vaivatta korkeankin metallija tiilivuoren huipulle, missä kaupungin asukkaat pääsivät vilvoittelemaan kesähelteillä ja nauttimaan 150 metrin korkeudessa avautuvasta maisemasta.
Kattohuoneistot korvasivat palatsit
New Yorkissa rikkailla oli ollut aiemmin tapana rakennuttaa itselleen palatsi kaupungin laitamille, missä he saivat olla rauhassa rahvaalta. Hissit muuttivat tämänkin käytännön. 1920-luvun kuluessa Manhattanille alettiin asentaa ylellisiin rakennuksiin yksityisiä hissejä useita kerroksia kattavien ja Keskuspuisto-näkymällä varustettujen kattohuoneistojen upporikkaita asukkaita varten:
”Näiden superasuntojen yksi erityinen piirre on se, että ne suojelevat yksityiselämää. Ne eivät jaa sisääntuloaulaa ja hissiä muiden kanssa”, The New York Times Magazine kertoi vuonna 1926.
Oma hissi auttoi suurkaupungin pohattoja välttelemään kosketusta tavallisen
rahvaan kanssa. Vielä pahempaa tietysti olisi ollut joutua samaan hissiin palvelusväen kanssa. Mikään ei olisi ollut niin epämiellyttävää kuin törmätä siivoojaan tai talonmieheen hississä, josta ei päässyt pois. Tämä ongelma ratkaisiin erityisillä henkilökunnan hisseillä, jotka estivät eri yhteiskuntaluokkia törmäämästä toisiinsa matkalla ylös tai alas.
Hissi auttoi pitämään yhteiskunnan eri tasojen asukkaat erillään toisistaan suurkaupungeissa. Kattohuoneistojen ylellisyydessä asuivat menestyneet ja rikkaat, kun taas tavalliset kansalaiset alemmissa kerroksissa saattoivat vain vilkuilla haaveillen ylöspäin.
Myös hotelleissa hienoimmat sviitit sijoitettiin nyt yläkerroksiin. Waldorf Astoriassa, joka vihittiin käyttöön New Yorkissa vuonna 1931, 29. kerroksesta 43. kerrokseen kohosi kaksi tornia, jotka oli varattu poliitikoille, diplomaateille ja muille merkittäville pitkäaikaisille vieraille.
Tavasta sijoittaa merkittävimmät henkilöt huipulle, jonne pääsi vain pikahissillä, poikettiin kuitenkin, kun presidentti Dwight D. Eisenhower saapui hotellin vieraaksi virkakautensa alussa 1950-luvulla. Presidentin vaimo Mamie kärsi voimakkaasta korkean paikan kammosta eikä siksi voinut kuvitellakaan asuvansa presidenttisviitissä tornin huipulla. Eisenhoweria ja valtion ensimmäistä naista ei kuitenkaan missään tapauksessa voitu majoittaa pohjakerrokseen, missä henkilökunta oleskeli. Kompromissina presidenttiparille annettiin sviitti kahdeksannesta eli alimmasta kerroksesta, jonne pääsi pikahissillä.
Otis ei nähnyt hissin suosiosta
Kun Elisha Otis vuonna 1854 esitteli tarrainjärjestelmänsä Kristallipalatsissa, hän ei varmaan voinut kuvitellakaan, millaiseksi henkilöhissin merkitys myöhemmin muodostui. Hän kuoli 49-vuotiaaana vuonna 1861 eikä päässyt näkemään tapaa, jolla hissi muutti suurkaupunkeja fyysisesti ja sosiaalisesti.
Hänen poikansa saivat kuitenkin todistaa muutosta. He jatkoivat isänsä työtä yrityksessä nimeltä Otis Brothers & Co., joka on yhä yksi maailman johtavista hissinvalmistajista.
Arkkitehti Francisco Mujica kirjoitti osuvasti vuonna 1929 pilvenpiirtäjistä kirjassaan: ”Pilvenpiirtäjien koko historia on ylistystä hissin keksijälle.”