Kirje
16. lokakuuta 1793 vallankumoustuomioistuin tuomitsi Ranskan kuningattaren Marie-antoinetten kuolemaan giljotiinissa myöhemmin samana päivänä. Ennen kuolemaansa kuningatar kirjoitti kirjeen kälylleen ja läheiselle ystävälleen prinsessa Elisabetille1.
kuolemaantuomitulta kuningatar Marie-antoinettelta.
Pariisi, Ranska, 16. lokakuuta 1793
Rakas ystävä,
osoitan viimeisen kirjeeni sinulle, sisareni. Olen juuri kuullut tuomioni. Minua ei ole tuomittu häpeälliseen kuolemaan, sillä sellainen loppu on varattu rikollisille. Minä sen sijaan pääsen taas veljesi2 luo. Koska olen syytön aivan kuten hänkin oli, toivon, että pystyn osoittamaan viime hetkinäni samanlaista mielenlujuutta.
Olen aivan tyyni, kuten ovat ne, joiden omatunto on puhdas. Tunnen kuitenkin syvää murhetta lasteni3 puolesta. Kuten tiedät, olen elänyt heitä varten – ja sinua varten, rakas ja lempeä sisareni.
Rakkaudesta meihin sinä olet uhrannut kaiken ollaksesi kanssamme, ja nyt jätän sinut näin tukalaan tilanteeseen!
Oikeudenkäynnin4 aikana kuulin, että tyttäreni on viety sinulta.
Voi lapsiparkaa! En edes yritä kirjoittaa hänelle, sillä tiedän, ettei hän koskaan näkisi kirjettäni. Kuka tietää, löytääkö tämäkään kirje koskaan perille.
Välitä siunaukseni kummallekin lapselleni. Toivon, että jonakin päivänä, kun he ovat isompia, he saavat taas palata hellään ja rakastavaan hoivaasi.
Muistuta heitä niistä opetuksista, joita olen taukoamatta yrittänyt heidän mieliinsä iskostaa: että periaatteet ja velvollisuuksien tunnollinen hoitaminen ovat heidän elämänsä tärkein ohjenuora ja että heidän keskinäinen rakkautensa ja luottamuksensa ovat onnellisen elämän kulmakiviä. Auta tytärtäni ymmärtämään, että hän on ikänsä vuoksi velvollinen opastamaan ja auttamaan veljeään sellaisilla neuvoilla, joita hän kokemuksensa ja rakkautensa puolesta voi tälle antaa.
Auta myös poikaani, jotta hän osaa auttaa rakasta sisartaan ja huolehtia tästä. Toisin sanoen tähdennä heille, että riippumatta siitä, millaisissa oloissa he joutuvat vastedes elämänsä elämään, ilman keskinäistä kiintymystään he eivät voi saavuttaa todellista onnea.
Lapset seuratkoot meidän esimerkkiämme. Miten paljon lohtua keskinäinen kiintymyksemme onkaan meille tuonut surun hetkinä! Ja onnellisina aikoina ystävän kanssa jaettu ilo on tuntunut kaksin verroin suuremmalta. Mistäpä ihminen voisikaan löytää läheisempiä ja rakkaampia ystäviä kuin oman perheensä piiristä? Älä anna poikani milloinkaan unohtaa isänsä viimeisiä sanoja, joita nyt haluan painottaa: Älköön hän koskaan yrittäkö kostaa meidän kuolemaamme!
”Olen aivan tyyni, kuten ovat ne, joiden omatunto on puhdas.”
Nyt minun on otettava esille asia, joka kalvaa sydäntäni tuskallisesti. Sillä tiedän hyvin, miten paljon surua lapseni5 on sinulle tuonut.
Anna hänelle anteeksi, rakas sisareni! Ajattele, miten nuori hän on ja miten helppoa on saada lapsi sanomaan mitä hänen halutaan sanovan – etenkin kun hän ei edes ymmärrä, mitä hänelle syötetyt sanat merkitsevät. Toivon, että vielä jonakin päivänä hän ymmärtää ja oppii arvostamaan ystävällisyyttäsi ja rakkautta,
jota tiedän sinun tuntevan molempia lapsiani kohtaan.
Nyt voin vain uskoa sinulle viimeiset mietteeni. Olisin halunnut kirjoittaa ne muistiin jo oikeudenkäynnin alkaessa, mutta minulle ei annettu minkäänlaisia kirjoitusvälineitä, ja lisäksi kaikki tapahtui niin kovin nopeasti, etten olisi ehtinyt niin tehdäkään.
Käyn kuolemaan vahvassa katolisessa apostolisessa ja roomalaisessa uskossani, isieni uskossa, johon minut on kasvatettu ja jota olen aina tunnustanut.
Minulle ei ole tarjolla hengellistä lohdutusta, josta saisin apua tällä vaikealla hetkellä. En edes tiedä, onko Ranskassa enää olemassa yhtään pappia6, joka tunnustaisi samaa uskontoa kuin minä.
Ja jos sellaisia pappeja vielä on, heidän olisi aivan liian vaarallista tulla edes kerran tähän paikkaan, jossa minä nyt olen.
Rukoilen sisimmässäni Jumalalta anteeksiantoa kaikista niistä virheistä, joita olen varmasti elämässäni tehnyt. Luotan siihen, että Hän suuressa armossaan kuulee viimeiset rukoukseni ja myös aiemmat rukoukset, joissa olen pyytänyt Häntä ottamaan vastaan sieluni.
Pyydän anteeksiantoa kaikilta tuntemiltani ihmisiltä ja erityisesti sinulta, rakas sisareni, sillä tiedän, että olen tahtomattani aiheuttanut sinulle surua.
Annan anteeksi vihollisilleni kaikki ne vääryydet, joita he ovat minulle tehneet. Samalla jätän hyvästit tädeilleni ja kaikille veljilleni ja sisarilleni.
Minulla oli ystäviä. Ajatus siitä, että joudun heistä iäksi eroon, sekä niistä vastoinkäymisistä, joita he joutuvat nyt kokemaan, aiheuttaa minulle suurta surua kuolemani hetkellä. Pyydän sinua kertomaan heille, että ajattelin heitä viimeisinä hetkinäni.
Jää hyvästi rakas ja huolehtivainen sisareni. Toivon, että tämä kirje löytää tiensä luoksesi. Ajattele minua aina; minä syleilen sinua koko sydämelläni aivan kuten syleilen rakkaita lapsiparkojani.
Luojani, sydämeni särkyy, kun joudun jättämään lapseni iäksi. Hyvästi! Hyvästi! Nyt minun on uppouduttava hengellisiin velvollisuuksiini, sillä muutakaan en ole vapaa tekemään. Kenties he lähettävät vielä luokseni papin. Mutta minä vannon, että jos he niin tekevät, en aio sanoa hänelle sanaakaan vaan kohtelen häntä kuin ventovierasta.
Marie-antoinette teloitettiin samana päivänä kello 12.30. Hänen kuolemansa päätti vallankumouksen ensimmäisen vaiheen, jonka tavoitteena oli ollut kaataa monarkia. Sen jälkeen vallankumoukselliset alkoivat eliminoida vastustajiaan.
Hirmuhallinnon aika vaati kymmeniätuhansia uhreja, ja heidän joukossaan oli myös prinsessa Elisabet, joka teloitettiin 10. toukokuuta 1794. Elisabet kuuli kälynsä teloituksesta vasta vähän ennen kuolemaansa, eikä hän koskaan saanut tämän kirjettä. Kirjettä säilytetään nykyään Ranskan kansallisarkistossa.