KAUHUA INTIASSA
Vuonna 1398 Timur Lenk lähti sotaretkelle Intiaan muka käännyttämään vääräuskoisia muslimeiksi. Todellisuudessa hän kuitenkin unelmoi siitä, mihin itse Tšingis-kaanikaan ei ollut pystynyt: että hän saisi haltuunsa rikkaan ja hedelmällisen Intian.
Kalman haju leijui ilmassa Timur Lenkin tarkastellessa tyytyväisenä kolmisensataa kilometriä Delhistä luoteeseen sijaitsevaa Bhatnerin linnoitusta syksyllä 1398. Hänen mongoliarmeijansa oli onnistunut tunkeutumaan Intian vahvimpiin kuuluvaan linnoitukseen ja tappanut siellä armotta tuhansia sotilaita ja siviilejä.
Kaikkialla lojui ruumiita, ja eloon jääneitä vietiin mongolien orjiksi Timurin luottomiesten hoitaessa saamaansa makaaberia tehtävää: he katkoivat kirveillä ja miekoilla ruumiiden päät ja pinosivat niitä valtaviin kasoihin. Bhatnerin muureille nousi useiden metrien korkuisia irvokkaita ihmispäistä tehtyjä pyramideja, sillä Timur halusi koko Intian tietävän, mikä olisi niiden kohtalo, jotka rohkenisivat uhmata mahtavaa Timur Lenkiä.
Psykologisen sodankäynnin mestarina Timur halusi pelästyttää seuraavat vastustajansa antautumaan ilman taistelua, koska hän halusi säästää armeijaansa sen lopulliseen päämäärään, Intian sulttaanin pääkaupunkiin Delhiin asti. Siellä hän kuitenkin toivoi kunnon yhteenottoa, sillä mongolien maailmassa kunniaa ja arvostusta sai vain taistelukentillä.
Timurin ei tarvinnut olla huolissaan, sillä Delhin sulttaani ei ollut helposti säikäytettävissä vaan hän luotti siihen, että sotanorsujensa avulla hän kyllä onnistuisi torjumaan mongolien hyökkäyksen.
Timur halusi päihittää Tšingis-kaanin
Vuonna 1398 mongolien sotapäällikkö Timur Lenk oli jo 62vuotias. Hän oli niittänyt mainetta Keskiaasian taistelutantereilla, ja hänen nimensä herätti kauhua kaikkialla Välimereltä Himalajalle.
Mongolien suurin sankari, Tšingiskaani, oli ollut paitsi mahtava valloittaja myös valtavan valtakuntansa taitava hallitsija, mutta Timur ei ollut kiinnostunut hallitsemisesta, vaan hänen mielensä täyttivät yhä vanhallakin iällä vain veriset taistelut ja raa’at ryöstöretket. Kun yksi sotaretki päättyi, hän alkoi heti suunnitella jo seuraavaa – vain yhä uusien voittojen kautta hän voisi ylittää jopa Tšingiskaanin saavutukset.
Timurin pääkaupungin Samarkandin valtaistuinsali väreili odotuksesta, kun hän kutsui kenraalinsa päättämään, mihin armeija seuraavaksi lähtisi. Salin silkkiset seinävaatteet, kultakoristellut kalusteet ja turkoosit mosaiikit todistivat rikkauksista, joita hän oli hankkinut lukemattomilla valloitusretkillään. Jokainen salissa oli saanut osansa saaliista, sillä Timur oli avokätinen uskollisia alamaisiaan kohtaan. Miekan tahriminen vereen korvattiin taskujen täydellä kultaa.
Kun Timur astui saliin, kaikki hiljenivät. Persialaisiin silkkeihin pukeutuneena hän asettui miestensä eteen ja meni vailla muodollisuuksia suoraan asiaan. Persialaisten oppineiden tilaustyönä Timurista kirjoittaman kronikan mukaan hän esitti miehille yhden kysymyksen: ”Allahin ja profeetan käskyn mukaan minun on taisteltava vääräuskoisia vastaan. Kenraalit, kertokaa nyt, keitä vastaan minun pitää sotia: intialaisia vai kiinalaisia?”
Kenraalit tuijottivat kauhuissaan johtajaansa, sillä Kiina ja Intia olivat Aasian mahtavimmat valtiot. He taivastelivat vaihtoehtojen mahdottomuutta: olivathan kiinalaiset jo 30 vuotta aiemmin ajaneet alueeltaan mongolialaisen Kublaikaanin jälkeläiset ja Intia olisi sitäkin huonompi valinta, koska kaikki tunsivat sen neljä puolustuslinjaa. Kronikassa niitä kuvailtiin näin:
”Viisi suurta jokea lähtee Kashmirista ja virtaa Arabianmereen, eikä niitä voi ylittää siltojen eikä veneiden avulla. Seuraavan puolustuslinjan muodostavat tiiviit metsät, ja kolmas ovat sotilaat ja heidän ruhtinaansa, jotka taistelevat kuin villieläimet. Neljäs ja viimeinen puolustuslinja ovat haarniskoidut norsut, jotka on koulutettu tarttumaan kärsällään vihollissotilaisiin ja paiskaamaan nämä hevosineen ilmaan.”
”Allahin ja profeetan käskyn mukaan minun on taisteltava vääräuskoisia vastaan. Kenraalit, kertokaa nyt, keitä vastaan minun pitää sotia.” Timur Lenk, 1398
Taisteluun innoittivat Allah – ja kulta
Timurin pojanpoika, Muhammad Sultan Mirza, astui esiin ja vaati kenraaleja vaikenemaan. Heidän pelkurimaiset vastalauseensa inhottivat häntä, ja hän vetosi kenraalien kunniaan ja ahneuteen:
”Intia pursuaa kultaa ja jalokiviä: siellä on 17 kulta ja hopeakaivosta ja yllin kyllin timantteja, rubiineja ja smaragdeja. Intialaiset ovat monijumalaisia, taikauskoisia auringonpalvojia, ja on meidän oikeutemme valloittaa heidän maansa Jumalan ja profeetan nimeen.”
Timurin valtakunta, Tšagatain kanaatti, oli kahden sukupolven ajan ollut islaminuskoinen, ja kronikan mukaan imaamitkin yrittivät taivutella kenraaleja:
”He korostivat, että islamilaisen sulttaanin velvollisuus on alistaa uskon viholliset ja että hänen alamaistensa tärkein velvollisuus on totella sulttaaniaan.”
Timur hymyili tyytyväisenä. Se oli siis päätetty: Intia saisi nöyrtyä hänen edessään aivan kuten Persian ja Aasian arot aiemmin. Hän kutsui heti koolle sotilaita koko valtakunnastaan. Etujoukot lähetettiin piirittämään Multanin kaupunkia, joka oli tärkeä solmukohta Delhistä länteen, ja Timurin lähettiläät veivät Intiaan viestin, että sulttaanin olisi alistuttava ja maksettava lunnaita, mikäli hän halusi välttää Timurin vihan.
Sulttaanin vastaus kertoo siitä, kuinka paljon hän luotti sotanorsuihinsa:
”Tätä imperiumia ei noin vain vallata vaivatta ja kalistelematta sapeleita. Hallitsijanne himoitsee kuningaskuntaani kaikkine rikkauksineen – tulkoon ottamaan sen minulta väellä ja voimalla, jos pystyy! Minulla on lukuisia armeijoita ja mahtavia norsuja, minä olen aina valmis sotaan.”
Aleksanteri Suuri jäi toiseksi
Maaliskuussa 1398 Timur lähti matkaan 90 000 miehen ja lähes 200 000 hevosen armeijan kanssa. Ensin hän ylitti rutikuivan Pohjois-afganistanin ja ratsasti sitten Hindukušin vuoriston juurelle.
Lähes neljän kilometrin korkeudessa vuorilla eli kaferien kansa, jota edes makedonialainen Aleksanteri Suuri ei ollut pystynyt alistamaan. Timur oli kuitenkin päättänyt onnistua siinä, missä Aleksanteri Suuri ei ollut: hän voittaisi kaferit.
Mongolit asettuivat Andarabin laaksoon heidän johtajansa ratsastaessa vuorille pienen ratsumiesjoukon kanssa. Niin hevoset kuin miehetkin olivat kyllä kokeneita ja karaistuneita mutta tottumattomia lumipeitteisiin vuoristopolkuihin, joten matkan varrella moni liukastui ja suistui kuolemaansa.
Lopulta mongolit saapuivat jyrkänteelle, jota oli mahdoton kulkea jalkaisin. Silloin sotilaat alkoivat laskeutua vuorenrinnettä köysien varassa. 62-vuotias ja oikealta puoleltaan osin rampautunut Timur ei pystynyt jatkamaan omin avuin, joten häntä varten rakennettiin paarit, joilla hänet laskettiin alas yli kolmesataa metriä korkealta jyrkänteeltä. Sitten alas yritettiin laskea myös hevosia, mutta ne säikähtivät ja sätkivät niin, että ne alkoivat heilua hallitsemattomasti