Timur houkutteli pelätyt sotanorsut ansaan
Intialaisten sotanorsut olivat niin pelottavia, että mongolit eivät lähteneetkään heti hyökkäykseen, kuten heillä oli tapana, vaan he pystyttivät tasangolle suojaavia paaluaitoja ja tekivät ratsuväellään harhautushyökkäyksen. Niin he saivat intialaiset joukot liikkumaan haluamallaan tavalla ja ohjattua sotanorsut paaluaitojen väliin kaivettuihin ansakuoppiin.
köyden varassa ja kuolivat joko iskeydyttyään vuorenseinämään tai pudottuaan maahan. Vain kaksi hevosta selvisi koettelemuksesta.
Miehet jatkoivat matkaa jalkaisin ja saapuivat lopulta kaferien luo. Nämä tekivät sinnikästä vastarintaa odottamatonta vihollista vastaan, mutta lopulta heidän oli pakko antautua.
Timur ei osoittanut armoa. Kaikki miehet sidottiin ja mestattiin, minkä jälkeen heidän päänsä ladottiin kasoihin, joiden ohi vangitut ja orjiksi otetut naiset ja lapset pakotettiin kulkemaan.
Timur oli tyytyväinen. Hän oli tehnyt sen, mihin edes Aleksanteri Suuri ei ollut pystynyt.
Timur teurasti 100 000 vankia
Kun Timur oli ylittänyt Hindukušin, hän ohjasi armeijansa etelään kohti Multanin kaupunkia, jota hänen etujoukkonsa yhä piirittivät. Pääjoukot saivat kaupungin nujerrettua nopeasti, minkä jälkeen mongolien tie kaikkialle Punjabiin oli auki.
Kaupunki toisensa jälkeen antautui Timurille, joka kasasi vihollisten päistä pyramideja matkansa varrelle ja kasvatti vankiensa määrän jopa sataantuhanteen hinduun. Alueen muslimiväestö jätettiin rauhaan – olihan sotaretken ääneen lausuttu tarkoitus vahvistaa islamia Intiassa.
Yhdeksän kuukauden jälkeen Timurin armeija pystytti leirin korkealle Delhin pohjoispuolelle. Timur tähysteli kaupungin jykeviä muureja. Järkevintä olisi ollut aloittaa piiritys, mutta hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt. Hän halusi nujertaa Delhin ennen vuoden loppua.
Timur oli aiemmin kuullut vastapuolensa, Delhin armeijaa komentavan kenraali Mallu Iqbalin, olevan taistelussa taipuvainen tyhmänrohkeuteen, ja hän päätti hyödyntää tuota taipumusta.
Timur lähetti Delhin muurin eteen 700 ratsusotilasta houkutuslinnuiksi, ja toden totta pian pohjoisportti aukesi ja pieni joukko intialaisia hyökkäsi portista mongolialaisten ratsukoiden kimppuun. Silloin Timurin miehet vetäytyivät suunnitellusti leiriin. Mallu oli reagoinut juuri niin kuin Timur oli toivonut: hän oli rynnännyt taisteluun avoimeen maastoon muurien ulkopuolelle.
Timur joutui kuitenkin antamaan Mallulle hetken hengähdystauon. Delhiläisten hyökätessä Timurin ratsusotilaitten kimppuun mongolien vankien joukosta oli alkanut kuulua riemunhuutoja, sillä nämä näkivät tulevassa taistelussa mahdollisuuden päästä vankeudestaan. Timur ymmärsi, millainen riski olisi, jos satatuhatta orjaa nousisi yhtäkkiä taistelun aikana mongolialaisia vastaan, ja hän määräsi kaikki orjat teloitettavaksi.
Kenraalit tyrmistyivät, sillä orjat olivat aina olleet tärkeä osa mongolien sotasaalista. Timur ei kuitenkaan antanut periksi vaan uhkasi tappaa jokaisen, joka ei noudattaisi käskyä. Kahlehdituilla ja sidotuilla orjilla ei ollut mitään mahdollisuuksia paeta, ja mongolit tappoivat tunnin sisään 100 000 ihmistä; miehiä, naisia ja lapsia.
Norsut pelottivat mongoleja
Kun orjat oli teurastettu, Timur ylitti Yamunajoen ja leiriytyi Delhin lähelle tarkoituksenaan houkutella Mallu hyökkäämään sotanorsuineen, jottei hän joutuisi piirittämään kaupunkia.
Persialaisen historioitsijan Khvandamirin mukaan mongolikenraalit olivat kuulleet kauhutarinoita norsuista ja pelkäsivät niitä kuollakseen: ”Haarniskoitujen norsujen rivistöt sammuttivat kenraaleista kaiken taisteluinnon. He olivat pelon vallassa ja uskoivat, että norsujen voittaminen oli mahdotonta.”
Timurin oli turvauduttava viekkauteen vahvistaakseen armeijansa taistelutahtoa. Hän komensi sotilaat pystyttämään paaluaitoja, joiden taakse he voisivat suojautua rynnistäviltä norsuilta, ja maahan iskettiin teroitettuja runkoja ohjaamaan norsuja kohti aitojen välisiä aukkoja, joihin mongolit kaivoivat eläimiä varten syviä ansakuoppia.
Kun kaikki oli valmista, Timur kutsui luokseen hoviastrologinsa kuullakseen, olivatko tähdet suosiollisessa asennossa tulevaa taistelua ajatellen. Hän oli toki jumalaansa uskova muslimi, mutta eihän pieni astrologinen varmistus olisi haitaksi.
Myös astrologit pelkäsivät norsuja, ja niinpä he varoittivat Timuria sanoen planeettojen olevan epäsuosiollisia. Silloin Timur huusi raivoissaan:
”Ei onni tai epäonni riipu tähdistä! Minä antaudun kaikkivaltiaan armoille, joka ei vielä koskaan ole jättänyt minua pulaan. Mitä merkitystä sillä on, vaikka planeetat olisivat yhdellä tai toisella tavalla toisiinsa nähden?”
Timur ryntäsi ulos teltasta ja vaati heti saada henkilökohtaisen Koraaninsa. Hän selasi sen sivuja, tökkäsi sormensa satunnaiseen kohtaan ja huusi sitten kovaan ääneen koko leirille Koraanin vahvistavan, että Allah oli heidän kanssaan. Hän
oli sattumalta osunut niin sanottuun mehiläisten suuraan, jossa sanotaan, että vääräuskoisten jumalat ovat voimattomia. Sotilaat riemuitsivat, ja usko voittoon palautui.
Harhautus hämäsi intialaisia
17. joulukuuta 1398 Mallu lähti Delhistä hyökkäykseen 50 000 miehen ja 120 sotanorsun voimalla. Intialaiset asettuivat mongoliarmeijan kolmeen osastoon jakautunutta ratsuväkeä vastaan, ja torvien toitottaessa ja rumpujen päristessä he lähtivät marssimaan eteenpäin.
Silloin Timur määräsi oikean sivustansa tekemään harhautushyökkäyksen houkutellakseen intialaisten ratsuväen eroon norsurivistöstä – hevoset eivät missään tapauksessa saaneet päätyä nimenomaan sotanorsuille tarkoitettuihin kuoppiin.
Harhautus onnistui, ja intialaisten ratsuväki lähti ajamaan takaa pian muka pakenevia mongolialaisia ratsusotilaita, jotka kuitenkin hetken kuluttua kääntyivät ympäri ja laukaisivat tuhoisan nuolisateen vihollista kohti. Intialaisten ratsuväki tuhoutui, jolloin Mallu lähetti norsunsa kohti Timurin pääjoukkoja.
Ansakuoppien edessä oli kameleita, joiden selkään oli sidottu oksia ja heiniä, ja Timurin komennosta oksa ja heinäkimput sytytettiin palamaan. Kameliparat lähtivät paniikissa juoksemaan kohti norsuja toivoen karistavansa liekit kannoiltaan. Kamelien rynnistys ja savun haju saivat monet norsut kääntymään kannoillaan, ja paetessaan ne polkivat omia sotilaita jalkoihinsa ja aiheuttivat paniikin.
Vain 20 suurinta ja parhaiten koulutettua sotanorsua pysyi rauhallisena, ja intialaiset ohjasivat ne kohti mongolien keskustaa. Mongolien jousiampujat yrittivät turhaan pysäyttää norsuja tähtäämällä niiden ajajiin. Intialaiset eivät huomanneet ansakuoppia, ennen kuin oli liian myöhäistä, ja norsut putosivat päistikkaa kuoppiin ja seivästyivät niissä sojottaviin teroitettuihin keppeihin.
Silloin mongolien ratsuväki iski kummaltakin sivustalta Delhiä kohti pakenevien intialaisten kimppuun. Harva heistä pääsi kuitenkaan turvaan, ja Mallu pakeni kohti etelää. Näin Timur voitti – suorastaan tuhosi – pelätyn intialaisen armeijan.
”Ruumiskasa oli niin suuri, että se oli kuin tumma vuori, jonka rinteillä veri valui virtoina”, kirjoitti persialainen historioitsija Khvandamir myöhemmin.
Timur oli nyt ylittänyt jopa Tšingiskaanin saavutukset, sillä tämä ei ollut päässyt nykyisessä Pakistanissa sijaitsevaa Lahorea etelämmäksi Intiaan.
Voitonparaati teki vaikutuksen
Mongolien vallattua Delhin Timurin teltta pystytettiin kaupungin pohjoisen puolen portin eteen, ja kaupungin silmäätekevät tulivat sinne kumartamaan häntä ja anomaan armoa.
Timur vaati, että hänelle oli maksettava suuret lunnasrahat ja että kaupungin taitavien taiteilijoiden, arkkitehtien ja insinöörien oli lähdettävä hänen mukaansa Samarkandiin. Myös taistelusta selvinneet sata norsua komennettiin polvistumaan Timurin edessä.
Mongolisotilaat kulkivat talosta taloon ryöstelemässä arvotavaroita, eivätkä he tunteneet armoa, kun asukkaat yrittivät puolustaa omaisuuttaan. Persialaisen historioitsijan Firishtan mukaan seurasi ”niin kauhistuttava teurastus, että kadut täyttyivät ruumiskasoista”. Verilöyly jatkui kolme päivää, ja kaupungin loimutessa ilmiliekeissä Timurin miehet pinosivat irti leikkaamiaan päitä yhä uusiin kasoihin.
Kahden viikon kuluttua mongolit lähtivät Delhistä. He olivat tulleet sota ja ryöstöretkelle, eivät ottamaan kaupunkia valtaansa ja hallitsemaan sitä. Historioitsijat arvioivat, että julma sotaretki vaati kaikkiaan miljoonan intialaisen hengen.
Armeija teki muutamia pieniä ryöstöretkiä paluumatkallaan ja saapui takaisin Samarkandiin maaliskuussa 1399. Se marssi kaupunkiin Timurin johdolla, ja orjat heittelivät kultaa ja jalokiviä hänen edellään osoituksena hänen suunnattomasta sotasaaliistaan. Varsinkin kirjaviin kankaisiin verhotut sotanorsut saivat samarkandilaiset haukkomaan henkeä. Timur Lenk oli voittanut moiset jätit, ja se oli totta vieköön osoitus siitä, että hän oli Jumalan valittu päällikkö.
”Ruumiskasa oli niin suuri, että se oli kuin tumma vuori, jonka rinteillä veri valui virtoina.” Historioitsija Khvandamir 1500-luvulla