Puu ja turkikset houkuttelivat viikinkejä Amerikkaan.
Kun Leif Onnekas purjehti Amerikkaan noin vuonna 1000, viikingit olivat ensisijassa kiinnostuneita uuden mantereen metsistä ja niistä saatavasta puutavarasta. Rannikon intiaanit kuitenkin puolustivat sitkeästi jahtimaitansa, eikä verenvuodatukselta siksi vältytty.
Kesän kääntyessä syksyyn Thorvald Erikinpoika lähti paluumatkalle. Hänen laivansa lipui hiljalleen pitkin rannikkoa ohi Vinlandin rantaniittyjen. Edempänä rannat kävisivät vähitellen kallioisemmiksi ja metsät muuttuisivat tummanpuhuviksi havumetsiksi. Silloin Thorvaldin olisi otettava suunta kohti kotia, Grönlantia.
Thorvald oli viettänyt jo kaksi kesää 30 miehen kanssa tutkimassa Leifsbúdiria ja sen ympäristöä. Leifsbúdir oli pieni viikinkien asuinpaikka, jonka Leif Onnekas -niminen viikinki oli aiemmin perustanut Amerikan mantereelle.
Olot olivat olleet suotuisat: kesät olivat olleet lämpimiä ja niiden välinen talvi leuto, toisin kuin Länsi-grönlannin rannikolla sijaitsevassa kotikylässä.
Thorvald oli tyytyväinen ja hyvällä mielellä. Hän ei pitänyt kiirettä, vaikka tiesikin, että meren yli oli päästävä ennen koillistuulen tuomia hyytävän kylmiä syysmyrskyjä.
Kun hän näki suojaisan lahdenpoukaman, hän päätti käydä vielä maissa ennen kuin jatkaisi kotimatkaa. Rannalle oli vedetty muutama pieni vene, jotka oli käännetty kumolleen, ja niiden vieressä nukkui kahdeksan miestä. Thorvald näki, että nukkujat olivat villejä ja muukalaisia, skraelingeja. Se oli nimitys, jolla viikingit kutsuivat Grönlannin inuitteja, mutta nämä skraelingit olivat toisenlaisia kuin grönlantilaiset.
Thorvaldin retkikunta oli kohdannut paikallisia skraelingejä jo kerran aikaisemminkin lähellä Leifsbúdiria, ja silloin he olivat tappaneet nämä välittömästi.
Thorvald päätti, että nyt toimittaisiin samoin, ja viikingit hyökkäsivät nukkuvien miesten kimppuun. Seitsemän heistä saatiin nopeasti hengiltä, mutta kahdeksas sai kanoottinsa vesille ja lähti henkensä hädässä melomaan kohti lahden pohjukassa näkyvää suurta leiriä.
Taistelut Thorvaldin miesten ja intiaanien välillä eivät olleet ensimmäiset eivätkä viimeiset viikinkien ja Amerikan alkuasukkaiden välillä. Vaikka viikingit kävivät kauppaa intiaanien kanssa, pitkäpartaiset pohjanmiehet olivat intiaaneille ensisijassa epätoivottuja muukalaisia, jotka kilpailivat heidän kanssaan riistasta ja hyvistä leiriytymispaikoista.
Tulos oli odotettavissa: aseet saivat puhua, ja veri virtasi. Intiaanien maat olivat vaarallisia, mutta viikingit palasivat silti kerta toisensa jälkeen paikkaan, jonka he nimesivät Vinlandiksi.
Thorvald haudattiin Amerikkaan
Thorvaldin ja skraelingien kohtaamisesta kerrotaan Grönlantilaisten saagassa.
Muiden saagojen tavoin se perustuu suullisiin, menneistä sankariteoista kertoviin tarinoihin, joilla viikingit viihdyttivät toisiaan sukupolvesta toiseen. 1200-luvulla kristityt munkit kirjoittivat saagoja muistiin. Tarinat perustuvat tutkijoiden mukaan historiallisiin tapahtumiin, mutta niitä on usein maustettu keskityin tarinankääntein. Saagat ovat kuitenkin korvaamaton lähde viikinkien matkoista Pohjois-amerikkaan.
Grönlantilaisten saagan mukaan Thorvald ja hänen viikinkinsä olivat muukalaiset lyötyään liian uupuneita jatkaakseen heti matkaa ja he vaipuivat syvään uneen.
Jonkin ajan kuluttua heidät herätti vahti, joka tarkkaili ympäristöä korkean mäen päältä. Hän huusi:
”Herää, Thorvald, ja herätä matkakumppanisi, jos haluatte säilyttää henkenne. Kiirehtikää laivaanne ja purjehtikaa tiehenne niin pian kuin mahdollista!”
Lahdessa rantaa lähestyi monta venekuntaa aseistautuneita intiaaneja. Thorvald määräsi miehensä laivaan, jossa he suojautuivat kilpimuurin taakse. Kun intiaanit saapuivat paikalle, he antoivat nuoliensa sataa viikinkilaivan päälle mutta luopuivat sitten aikeestaan kiivetä laivaan. He lähtivät tiehensä ja katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin.
Thorvald varmisti, ettei kukaan hänen miehistään ollut haavoittunut. Sitten hän sanoi rauhallisesti:
”Minä haavoituin, kun nuoli lensi laidan ja kilven välistä ja osui kylkeeni. Tässä on nuoli, ja se on kuolemakseni. Neuvon teitä lähtemään täältä mahdollisimman nopeasti, mutta viekää minut sille maalle, jonka havaitsin asumiseen sopivaksi. Haudatkaa minut sinne, pankaa risti pääni ja jalkojeni viereen, ja kutsuttakoon paikkaa tästä eteenpäin nimellä Korsnaes (Ristiniemi).”
Muut toteuttivat myöhemmin samana päivänä Thorvaldin toiveen ja lähtivät sitten kohti Grönlantia, jossa heidän perheensä odottivat.
Grönlantilaisten saaga kertoo viidestä eri matkasta Amerikkaan, ja Thorvald Erikssonin kohtalokas tapaaminen intiaanien kanssa sattui niistä kolmannella. Ilmeisesti Thorvald oli Pohjois-amerikassa vuodesta 1002 vuoteen 1003 – eli melko pian sen jälkeen kun viikingit olivat löytäneet maata meren takaa Grönlannin länsipuolelta.
Viikingit ajautuivat Amerikkaan
Viikinkien ensimmäinen matka Pohjoisamerikkaan tapahtui vahingossa, kun Bjarni Herjolfinpoika oli loppusyksyllä vuonna 986 palaamassa laiva täydessä lastissa Norjasta Islantiin.
Hän aikoi käydä isänsä luona heti päästyään perille mutta kuuli, että isä oli samana kesänä purjehtinut pohjoiseen Erik Punaisen luo Grönlantiin. Neuvoteltuaan laivansa miehistön kanssa Bjarni päätti purjehtia Islannin ohi suoraan Grönlantiin. Yksikään matkalaisista ei kuitenkaan ollut aikaisemmin käynyt Grönlannissa, joten kun he matkan puolivälissä joutuivat sankkaan sumuun eivätkä voineet enää navigoida auringon mukaan, he eksyivät. He harhailivat pari viikkoa avuttomina sumussa, ja kun sää vihdoin selkeni, he huomasivat ajautuneensa liian kauas etelään ja tulleensa tuntemattomalle rannikolle, jossa oli sankkoja metsiä. Saagan mukaan Bjarni ei noussut maihin, mutta kun hän sitten saapui Grönlantiin, hänen kertomuksensa herätti suuren kohun. Bjarni sai kuulla kunniansa siitä, että hän ei ollut edes noussut maihin ja tutkinut uutta maata hiukan perusteellisemmin. Metsäisen maan löytyminen olisi nimittäin ratkaisu viikinkien Grönlannin siirtokuntien suurimpaan ongelmaan, puutavaran vähyyteen.
Kaikki puutavara taloihin, huonekaluihin ja laivoihin oli tuotava Grönlantiin pitkän ja vaarallisen merimatkan takaa Norjasta Skotlannin, Färsaarten ja Islannin kautta. Uusi maa olisi paljon lähempänä, sillä Bjarni oli purjehtinut sieltä Grönlantiin vain neljässä päivässä.
Leif tuli kiviselle maalle
Ensimmäisenä eurooppalainen, joka astui maihin Amerikan mantereelle, oli Leif Eriksson. 14 vuotta Bjarnin harharetken jälkeen hän sai suostuteltua Bjarnin myymään hänelle laivansa ja lähti 35 miehen miehistön kanssa purjehtimaan Grönlannista seuraten tarkkaan Bjarnin kuvailemaa reittiä.
Leif saapui ensin rannikolle, jonka hän nimesi Hellulandiksi, ”suurten kivien maaksi”. Seudun kuvauksen mukaan
kyseessä on saattanut olla nykyinen Baffininsaari.
Sieltä retkue jatkoi rannikkoa seuraillen etelään ja tuli metsäiselle seudulle, jonka Bjarni oli nähnyt. Sen
Leif nimitti Marklandiksi, ”metsä”maa maaksi”. Monet historiantutkijat arvelevat heidän tuolloin saapuneen nykyisin Newfoundlandina ja Labradorina tunnetuille alueille Kanadassa.
Leif ei kuitenkaan vieläkään noussut maihin vaan jatkoi edelleen kohti etelää etsien lämpimämpiä seutuja, ja hän löysikin niitä purjehdittuaan vielä muutaman päivän. Eräänä päivänä keväällä vuonna 1000 retkikunta näki rannikon, jossa oli avaria niittyjä ja metsää, ja sinne Leif päätti rantautua.
oli alavaa ja metsäistä, ja siellä oli valkeaa hiekkaa”, hän kuvaili myöhemmin. Retkikunta perusti niemelle lahdensuuhun leirin ja rakensi sinne väliaikaisia turve -ja kiviseinäisiä ja risu- ja turvekattoisia majoja, jollaisia käytettiin Islannissakin. Leirin nimeksi tuli yksinkertaisesti Leifsbúdir, ”Leifin leiri”. Nimi paljasti, että asutus oli tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta viikingit kuitenkin talvehtivat siellä.
Vinland-nimelle saaga antaa seuraavanlaisen selityksen: Eräänä päivänä Leifin seurueessa ollut Tyrker katosi ollessaan tutkimassa leiriä ympäröivää aluetta.
Grönlantilaisten saagassa Tyrkeriä kutsutaan Leifin kasvatusisäksi, ja joidenkin tulkintojen mukaan hän oli jostain kaukaisesta maasta kotoisin oleva vapautettu orja, joka oli pitänyt huolta Leifistä tämän ollessa lapsi. Leif kokosi 12 miestä ja lähti etsimään Tyrkeriä, ja monen tunnin etsintöjen jälkeen he kuulivatkin tämän laulua kauempaa.
”Miksi et ole palannut leiriin, ja miksi jätit ne muut miehet, jotka sinulla oli mukanasi?” Leif tivasi selvästi päihtyneeltä Tyrkeriltä. Tämä vastasi iloisesti: ”Minulla on sinulle uutisia. Olen löytänyt köynnöksiä täynnä viinirypäleitä.” ”Oletko varma?” Leif kysyi innoissaan. ”Kyllä, aivanvarma, sillä synnyin maassa, josta ei puutu viiniköynnöksiäeikä -rypäleitä”, vakuutti Tyrker.
Saagassa Tyrker käyttää sanaa vinber, jolla viikingit saattoivat viitata sekä viinirypäleisiin että marjoihin. Paremman puutteessa viikingit valmistivat viiniä muun muassa karviaismarjoista ja karpaloista.
Leif nimesi maan Tyrkerin kertomuksen perusteella Vinlandiksi eli ”viinimaaksi”, mutta hän olisi voinut yhtä hyvin antaa sille nimen ”metsämaa”, sillä tärkein viikinkien sieltä saama raakaaine oli vankka puu talonrakennukseen.
Puutavara oli erittäin tärkeää Grönlannin viikingeille, ja saagoissa kerrotaan usein, miten laivat lastattiin Vinlandissa puulla ennen kuin viikingit purjehtivat kotiin. Paluumatkalla Vinlandista Grönlantiin Leif vielä pelasti merellä viisitoista miestä, joiden laiva oli ajanut karille. Muun muassa tämän pelastusoperaation vuoksi hän sai sittemmin lisänimen Onnekas.
Saagan mukaan Leif lähetti vielä myöhemmin laivan hakemaan haaksirikkoutuneen aluksen puutavaralastia.
Grönlannin siirtokunta kasvoi
Grönlantilaisten saagassa kuvatut viikinkien viisi Amerikan matkaa tapahtuivat oletettavasti 900-luvun lopussa ja 1000-luvun alussa. Saagoissa mainittujen matkojen lisäksi on todennäköistä, että myös monet muut viikingit purjehtivat matkoillaan Amerikkaan asti, sillä Grönlannin siirtokunnat kasvoivat tuohon aikaan nopeasti. 1000-luvun puoliväliin mennessä Grönlannissa oli jo noin 5 000 siirtolaista. Tilasta ei ollut pulaa, mutta tulijoille tarvittiin myös runsaasti rakennusmateriaaliaja ruokaa.
Viikingit olivat maanviljelijöitä, ja vaikka Grönlannin ilmasto oli huomattavasti nykyistä leudompi, se sopi parhaiten laiduntavan karjan, kuten lehmien, lampaiden ja vuohien, pitoon – vilja ja puutavara piti tuoda saarelle meritse muualta.
Niitä saatiin vaihtokaupassa Skandinaviasta, jonne vietiin turkiksia, mursunhampaita ja sarvivalaan syöksyhampaita. Matka oli kuitenkin pitkä ja vaarallinen, ja oli järkevämpää tuoda ruokaa ja puuta lähempää Vinlandista.
Niin tutkijoiden mukaan monet tekivätkin. On kuitenkin vaikea arvioida, kuinka moni rohkeni asettua pysyvästi tuntemattomaan maahan.
Leif lainasi laivaansa
Yksi saagoissa nimeltä mainittu Amerikassa käynyt viikinki oli Thorfinn Karlsefni, josta kerrotaan sekä Erik Punai
sen saagassa että Grönlantilaisten saagassa. Hän oli naimisissa Leif Onnekkaan pikkuveljen lesken Gudridin kanssa, ja tämän yhteyden ansiosta hän sai vuonna 1010 lainaksi saman aluksen, jolla Leif oli purjehtinut Amerikkaan. Karlsefni sai myös luvan asettua Leifsbúdiriin ja yöpyä siellä, mutta hänen oli annettava kunniasanansa siitä, että hän ei vaatisi omistusoikeutta mihinkään.
Sonnit pelästyttivät alkuasukkaat
Karlsefnin retkikuntaan, joka on neljäs saagoissa kuvatuista, kuului Grönlantilaisten saagan mukaan 60 miestä, viisi naista ja karjaa.
Karlsefni tapasi alueen intiaaneja ensimmäisen kerran vietettyään Leifin leirissä yhden talven. Eräänä kevätpäivänä intiaanit ilmestyivät metsästä ja lähestyivät tehdäkseen kauppaa viikinkien kanssa. Silloin Karlsefnin suuri sonni alkoi yhtäkkiä mylviä.
”Se pelästytti villit niin, että he pakenivat nyytteineen, joissa oli oravannahkoja, soopelia ja muita turkistavaroita. He juoksivat kohti Karlsefnin taloja ja pyrkivät sisään, mutta Karlsefni käski pitää heidät loitolla ovista”, kertoo saaga. Kun tilanne rauhoittui, intiaanit halusivat vaihtaa arvokkaita nahkojaan viikinkien aseisiin, mutta Karlsefni ei suostunut antamaan aseita vaan tarjosi sen sijaan maitoa, juustoa ja voita vastineeksi turkiksista.
Ei tiedetä, kuinka moni viikinki kävi Karlsefnin tavoin kauppaa intiaanien kanssa sen sijaan että olisi surmannut heidät. Viime vuosina on saatu kuitenkin viitteitä siitä, että Amerikkaan tehtiin paljon useampiakin viikinkimatkoja kun saagoissa mainitut viisi.
Kanadalaiset arkeologit ovat löytäneet viikinkien menetelmällä kehrättyä lankaa neljästä paikasta Pohjois-kanadan Grönlantia lähimmästä osasta. Myös kiviä, joissa on pronssityökalujen jälkiä, sekä viikinkien tapaan rakennettujen kivimuurien raunioita on löydetty monista eri paikoista 1500 kilometrin matkalta pitkin rannikkoa.
Kanadalaistutkijat ovat päätelleet löytöjen perusteella, että viikingit vierailivat Pohjois-amerikassa melko usein Leif Onnekkaan matkan jälkeen.
Parrakkaita intiaaneja
On hyvinkin mahdollista, että kaikki viikinkien kohtaamat intiaanit eivät olleet
sotaisia ja että viikingit ovat voineet perustaa asutuksia myös huomattavasti etelämmäs kuin L’anse aux Meadowsiin Newfoundlandin pohjoiskärjessä, josta arkeologit ovat kaivaneet esiin tähän asti ainoan varman viikinkien asuinpaikan Amerikassa.
Vuonna 1524 eli 32 vuotta Kristoffer Kolumbuksen ensimmäisen Amerikanmatkan jälkeen italialainen tutkimusmatkailija Giovanni da Verrazzano saapui nykyisen New Yorkin tienoille. Rhode Islandilla hän tapasi narragansett-kansaa, joka poikkesi ulkonäöltään kaikista muista hänen Amerikan itärannikolla kohtaamistaan intiaaneista. Intiaaneilla oli yleensä paksu musta tukka ja tummahko iho, mutta narragansettien hiukset ja iho olivat kuin eurooppalaisilla. Miehillä oli parta – mikä oli harvinaista intiaaneilla – ja he olivat huomattavan pitkiä.
Arkeologit ovat kaivaneet esiin narrangasettien hautapaikan 1600-luvulta, ja sieltä löytyi muun muassa 188-senttisen miehen luita.
Hautapaikalta löydettyjen luiden analyysissa paljastui myös, että narragansetit olivat muita intiaaneja vastustuskykyisempiä tuberkuloosille, joka tappoi intiaaneja nopeasti 1500- ja 1600-luvuilla.
Siitä on mahdollista päätellä, että narragansett-kansa kantoi geenejä, jotka suojasivat heitä pelätyltä taudilta.
Hautapaikan luista ei saatu dna:ta, joka vahvistaisi teorian, mutta niissä olevat vauriot puhuivat omaa kieltään. Niin sanottua luutuberkuloosia pitkään sairastaneiden ihmisten luihin muodostuu vaurioita, kun bakteerit tuhoavat niitä.
Yleensä intiaanit kuolivat tuberkuloosiin niin nopeasti, että se ei ehtinyt levitä heidän luustoonsa, mutta 17:ltä narragansettien hautapaikan 59:stä luurangosta löytyi tuberkuloosin aiheuttamia vaurioita.
Teoria on vaikea vahvistaa
Jotkut tutkijat uskovat, että läheinen kontakti viikinkeihin 1000-luvulla koitui narragansett-kansan pelastukseksi muiden eurooppalaisten saavuttua 1500- ja 1600-luvulla. Mahdollisesti niin moni intiaani oli saanut jälkeläisiä viikinkien kanssa, että heimo ”peri” viikinkien vastustuskyvyn tuberkuloosille. Jotta niin olisi saattanut käydä, viikinkien on täytynyt vierailla ahkerasti nykyisen New Yorkin tienoilla tai he ovat jopa saattaneet asua siellä pidempiä aikoja.
Toistaiseksi kuitenkin vain Mainesta 500 kilometrin päässä New Yorkista tehty kolikkolöytö tukee teoriaa viikinkien matkoista Vinlandia etelämmäs. Useimpien asiantuntijoiden mukaan kolikko on ehkä päätynyt intiaaneille kaupankäynnin yhteydessä ja liikkunut heidän välisessään kaupassa hiljalleen etelämmäs.
Vinlandin useita pysyviä viikinkisiirtokuntia vastaan puhuu se, että viikingit ilmeisesti hävisivät Amerikasta samoihin aikoihin kuin he lähtivät Grönlannista.
1300-luvulla säännöllinen yhteydenpito Norjan ja Grönlannin välillä hiipui, ja 1400-luvulla katosivat viimeiset viikinkisiirtokunnat Grönlannista.
Harvat löydöt viikinkien varmasta tai oletetusta oleskelusta Amerikassa ovat kaikki 1000–1300-luvuilta, jolloin viikinkien tiedetään asuttaneen Grönlantia. Jos Amerikassa olisi ollut merkittäviä siirtokuntia, on vaikea selittää, miksi ne olisivat hävinneet samaan aikaan kuin viikingit hylkäsivät Grönlannin.
Siksi monet tutkijat ovat päätelleet, että viikingit eivät koskaan saaneet Amerikassa pysyvää jalansijaa – joko koska he eivät halunneet joutua niin kauas muista pohjolan asukkaista tai koska intiaanit puolustivat maitaan sinnikkäästi.
Saagat eivät kerro, milloin viikinkien seikkailut Vinlandissa päättyivät. Freydis Eiriksdatterin matka on viimeinen, josta ne kertovat. Saagan mukaan hänen retkikuntansa eri ryhmät joutuivat hänen pahansuopuutensa vuoksi kahnauksiin keskenään, ja yli puolet retkikunnasta kuoli.
Saagan mukaan Freydis vain lastasi laivansa puulla ja purjehti kotiin.