Liikkuva kuolemanloukku houkuttimena
Ford Galaxie 500 oli Kemperin tärkein apuväline hänen ajellessaan pitkin Kaliforniaa. Hän mietti kaikki yksityiskohdat tarkkaan, eivätkä hänen kyytiinsä nousseet liftarit enää päässeet vapaalle jalalle.
pian, ettei surmia voisi miten kään lavastaa onnettomuudeksi.
Ed päätti soittaa paikalliselle šeriffille. Tämän saavuttua Ed tunnusti murhat, ja kun hämmentynyt lainvartija kysyi syytä tekoon, poika vastasi rauhallisesti:
”Olen jo kauan miettinyt, miltä isoäidin ampuminen tuntuisi.”
Rankkaa sairaalaseuraa
Kemper joutui lyhyeksi ajaksi nuorisovankilaan. Keskusteltuaan nuoren murhaajan kanssa oikeuspsykiatri päätteli tämän potevan paranoidia skitsofreniaa, ja niin Kemper lähetettiin Kalifornian osavaltion sairaalaan hoidettavaksi.
Sairaalassa psykiatri William Schanberger oli päivittäin tekemisissä Edin kanssa. Hänen mukaansa Ed oli ”terävä kaveri”: pojan älykkyysosamääräksi paljastui 136. Schanberger antoi nuorelle vangille töitä sairaalan tutkimuslaboratoriossa,
ja psykiatrien mukaan Kemper selvisi tehtävistä hyvin. Ed alkoi vaikuttaa yhä normaalimmalta, sillä hän oli kyllin fiksu pystyäkseen päättelemään, mitä lääkärit toivoivat hänen sanovan ja tekevän.
”Hän on reagoinut erinomaisesti saamaansa hoitoon ja terapiaan, enkä näe mitään psykiatrista syytä siihen, että hänestä olisi vaaraa itselleen tai muille,” todetaan viimeisessä psykiatrin lausunnossa hiukan ennen kuin Kemper vapautui täytettyään 21 vuotta.
Ed ei ollut puhunut hoitohenkilökunnalle sanaakaan kaikesta muusta, mitä oli oppinut sairaalassa. Laitoksessa hoidettiin satoja Yhdysvaltojen pahimmista seksuaalirikollisista, joilta Ed kuuli tarinoita raiskauksista ja muista hirmuteoista. Tuo maailma sai hänet valtaansa niin, että hän alkoi itse elätellä väkivaltaisia seksuaalifantasioita.
Sulava käytös hämäsi uhreja
Vaikka psykiatrit olivat suositelleet, ettei Kemper olisi vapautumisensa jälkeen tekemisissä äitinsä kanssa, Kalifornian viranomaiset lähettivät nuorukaisen takaisin äidin huostaan.
Mikään ei näyttänyt muuttuneen Edin kuuden vuoden poissaolon aikana. Riitaisuudet puhkesivat uudelleen, ja jokaisen riidan jälkeen Ed ryntäsi ulos äidin uudesta Santa Cruzin kodista. Yleensä hänen määränpäänään oli Jury Room -niminen baari, jossa paikallisilla poliiseilla oli tapana istuskella töiden jälkeen. Kemper joi heidän kanssaan olutta ja ihaili sinisiin univormuihin pukeutuneita poliiseja.
”Olin jo kauan miettinyt, miltä isoäidin ampuminen tuntuisi.” Ed Kemper 15-vuotiaana
Hän olisi itsekin halunnut lainvartijaksi, mutta oli tehtävään liian raamikas: 206 senttiä pitkä ja 125 kiloa painava mies oli liian iso poliisiksi. Hän sai kuitenkin ajoittain toimia liikenteenvalvontatehtävissä. Kookasta nuorukaista kutsuttiin Big Ediksi, eikä kantapaikassa tiedetty mitään hänen taustastaan.
Kemper purki turhaumiaan muilla tavoin. Hän saattoi ajella satoja kilometrejä San Franciscon ja Santa Claran teillä, joilla näkyi usein nuoria naisia peukalokyytiä pyytämässä. Jonkin ajan päästä hän alkoi ottaa naisia kyytiin. Hän nautti heidän seurastaan ja varsinkin heidän haavoittuvuudestaan, ja alkoi ajatuksissaan liittää naisia osaksi elättelemiään väkivaltaisia fantasioita. Toukokuun 7. päivänä vuonna 1972 hän ei enää pystynyt vastustamaan halujaan.
Kemper oli oppinut käyttäytymään rauhallisesti ja ystävällisesti, jotta liftarit eivät pelästyisi hänen kookasta olemustaan. Mary Anne Pesce ja Anita Luchessa hyppäsivätkin Fresnossa huoletta hänen kyytiinsä kello 16:n maissa. Ensimmäistä vuotta Fresnon yliopistossa opiskelevat 18-vuotiaat olivat matkalla ystävänsä luo.
Kemper ymmärsi nopeasti, etteivät nuoret naiset tunteneet seutua kovin hyvin, joten hän suuntasi Ford Galaxiensa pian päätieltä kohti syrjäistä metsäaluetta. Kun hän kääntyi äkkiä pienelle sivutielle, kyydissä olijat tajusivat olevansa vaikeuksissa. Asia varmistui, kun Kemper otti pistoolin esiin.
”Mitä sinä haluat?” toinen opiskelijatytöistä kysyi.
”Tiedätte hyvin, mitä haluan.”
Anita koetti turhaan puhua hänelle järkeä, mutta Kemper pani hänet käsirautoihin. Sitten valtava miehenköriläs tarttui hiljaa istuneeseen Mary Anneen ja raahasi tämän auton tavaratilaan. Anita ei nähnyt, kun Kemper iski Mary Annea puukolla useaan otteeseen, kunnes tämä kuoli.
Kemper palasi etupenkille Anitan luo, ja kun tämä kysyi, mitä ystävättärelle oli tapahtunut, mies vastasi:
”Hän rupesi viisastelemaan, joten iskin häneltä nenän murskaksi. Olisi hyvä, jos tulisit auttamaan häntä.”
Anitan tultua ulos autosta Ed otti esiin suuren veitsen ja iski häntä selkään. Uhri ei kuitenkaan kaatunut, vaan taisteli vimmatusti vastaan. Kemper koetti viiltää Anitan kurkun auki, mutta nainen ehti suojautua käsivarsillaan niin, että veitsi viilsi niihin haavoja. Kemper rupesi iskemään Anitaa puukolla, ja jokainen pistojen aiheuttama huuto ja reaktio sai miehen haltioihinsa. Vastarinta taukosi vasta usean syvän puukoniskun jälkeen.
Seuraavaksi Kemper paloitteli ruumiit ja leikkasi niiltä päät irti samoin kuin
oli aikanaan tehnyt kissoille. Ruumiit hän hävitti huolellisesti polttamalla ne vuoristoseudulla, mutta päät hän otti talteen metsästysmuistoiksi ja vaikeuttaakseen poliisitutkintaa. Hän piti kunnia-asianaan olla jäämättä kiinni, toisin kuin ne hölmöt, joita oli hän tavannut sairaalassa ollessaan.
Nautintoa ruumiiden paloittelusta
Neljä kuukautta Mary Annin ja Anitan murhan jälkeen Kemper tunsi jälleen murhanhimonsa yltyvän, kun hän otti Fordinsa kyytiin balettitunnille matkalla olleen 15-vuotiaan Aiko Koon. Kemper leikkasi jälleen tytöltä pään irti. Tästä rituaalista oli tullut hänelle kiihottava osa murhaa.
”Siinä oli seksuaalista jännitettä, kuin olisin ollut metsästäjä, joka katkaisi peuran kaulan. Olin metsästäjä, he olivat saaliita”, murhaaja kertoi kuulustelussa.
Murhattuaan Aikon Kemper teki hänen ruumiilleen seksuaalista väkivaltaa. Samoin kävi lapsenhoitaja Cindy Schallille, jota Kemper ampui otsaan tammikuussa 1973, kun Schall makasi hänen Fordinsa tavaratilassa.
Heti kun äiti Clarnell oli lähtenyt töihin, Ed otti Cindyn ruumiin kaapista ja raiskasi sen. Tämän jälkeen hän paloitteli ruumiin ja levitteli palaset pitkin Santa Cruzin laitamia. Irti leikatun pään murhaaja piti viikkokausia kuitenkin itsellään ennen kuin lopulta hautasi sen kotinsa takapihalle äidin makuuhuoneen ikkunan alle.
Sijainti oli kuin sarkastinen tervehdys Clarnellille, joka Edin mukaan halusi aina, että ihmiset katsoisivat häntä ylöspäim. Nyt yksi vainaja katseli häntä näin joka yö.
Kemperin ja hänen äitinsä väliset ongelmat jatkuivat, ja helmikuun 8. päivänä 1973 käydyn raivoisan riidan jälkeen pojan murhanhimo virisi jälleen. Hän otti kyytiin kaksi Santa Cruzin yliopiston opiskelijaa, Rosalind Thorpen ja Alice Liun. Ammuttuaan kummankin autossaan Ed ajoi takaisin äitinsä talon luo. Äidin katsellessa tv:tä Ed leikkasi pihatiellä uhreiltaan pään irti.
Big Ed oli poliisien suosikki
Alkutalvesta 1973 kauhu alkoi levitä Santa Cruzin asukkaiden keskuuteen sitä mukaa kun tapettujen nuorten naisten ruumiinosia löytyi. Kun myös Rosalindin ja Alicen ruumiit löydettiin, tiedotusvälineet alkoivat kutsua tekijää nimellä Co-ed Killer, millä viitattiin siihen, että murhien tekijä etsi uhreikseen naispuolisia yliopisto-opiskelijoita (co-ed). Poliisin
kehotuksesta yliopistoissa varoitettiin nuoria naisia tilanteen vuoksi.
”Pysytelkää asunnoissanne kampusalueella keskiyön jälkeen ja pitäkää ovet lukittuina. Jos illalla on aivan pakko mennä ulos, menkää pareittain. Välttäkää liftaamista!” kehotettiin yliopistoalueille levitetyissä lentolehtisissä.
Varoitukset eivät estäneet Kemperiä viihtymästä Jury Roomissa, jonka poliisiasiakkaat pitivät Big Ediä puhtoisena pulmusena.
”Hänellä oli erittäin hieno luonne. Hän oli ystävällinen ja ulospäin suuntautunut”, kertoi Kemperin kanssa baarissa usein jutellut Jim Conner -niminen poliisi.
Sarjamurhaaja piti korvat auki Jury Roomissa kuullakseen heti uusimmat tiedot paloittelumurhien uhreista. Big Ed kilisteli laseja poliisimiesten kanssa kuin olisi ollut yksi porukasta samalla, kun poliisit kertoivat tutkimuksista. Kemper oli tyytyväinen huomatessaan, että poliisin tutkimusryhmät olivat yhä hakoteillä.
Kuukausien kuluessa poliisi alkoi kuitenkin löytää yhä lisää Co-ed Killerin murhaamien tyttöjen ruumiinkappaleita, vaikka Kemper oli yrittänyt piilottaa varmasti. Murhaaja tunsi verkon kiristyvän ympärillään ja oli varma, että Jury Roomin toveripiiri oli jo hänen jäljillään.
Ed päätteli, että viimeisen tehtävän aika oli vihdoin tullut: äiti piti tappaa, kun se vielä oli mahdollista.
Viimeiset vasaraniskut
Ed oli vihannut äitiään siitä saakka, kun oli pikkupoikana joutunut lukituksi kellarin yksinäisyyteen. Vuosikausia jatkunut raskas riitely oli vain kasvattanut vihaa. Psykiatrit arvelivat jälkikäteen, että Kemperin tekemien kuuden nuoren naisen murhien motiivina oli halu tappaa äiti, ja murhat toimivat osaltaan tämän tarpeen korvikkeena.
20. huhtikuuta vuonna 1973 Clarnell palasi kaupungilta kotiin myöhään, ja kun Ed tervehti häntä huoneestaan, äiti vastasi vihaisesti:
”Ja nytkö odotat, että valvoisin ja juttelisin kanssasi koko yön?”
Ed vastasi lyhyesti: ”En odota. Hyvää yötä.”
Sillä hetkellä hän kuitenkin tiesi tappavansa äitinsä. Varmistuttuaan myöhemmin siitä, että äiti oli sikeässä unessa, hän haki vasaran ja taskuveitsen ja meni Clarnellin vuoteen luo. Poika katseli äitiään pari minuuttia, nosti vasaran korkealle ilmaan ja iski sen äidin ohimoon. Ensin lakanalle valui vain pieni verivana, mutta kun Ed kairasi veitsen äidin kaulaan, veri alkoi suihkuta. Lopu Ed leikkasi pään kokonaan i muusta ruumiista.
Hän nosti pään hyllylle, karj sille tunnin, piti sitä tikkataulun ja käytti sitä suuseksiin. Lopult hän leikkasi irti kielen ja äänijänteet.
”Se tuntui juuri sopivalta siihen nähden, kuinka paljon hän oli vuosien varrella huutanut m nulle”, Kemper kertoi myöhemm
Poika päätti, että pelkkä äidin minen ei vielä riittänyt, vaan lisäksi oli syytä tappaa vielä yksi äidin ystävistä. Ed soitti Clarnellin läheiselle ystävälle Sally Hallettille ja kutsui tämän yllätysjuhliin, jotka kertoi illemmalla järjestävänsä äidilleen. Kun Hallett iltakahdeksan maissa saapui, hän meni suoraan kohti sohvaa.
”Istuttaisiinko hetkeksi, olen aivan poikki”, hän ehti sanoa, ennen kuin Ed tarttui hänen kurkkuunsa kuristusotteella ja piti naista ilmassa siihen saakka, että tämä ei enää taistellut vastaan.
Tämän jälkeen Ed nukahti levottomaan uneen ruumiin viereen. Herättyään hän tajusi, ettei selviytyisi murhista selittämällä. Hän ajoi paikalta Hallettin autolla, mutta jätti sitä ennen kirjelapun Jury Roomin kavereilleen:
”Anteeksi sotku, pojat.”
Vapaaehtoinen antautuminen
Kemper ajoi yli kaksi päivää ympäriinsä ilman päämäärää, kunnes päätyi vihdoin kauas Coloradoon. Hän oli täysin uupunut ja hermoromahduksen partaalla.
Huhtikuun 24. päivän vastaisena yönä 1973 hän pysäytti autonsa Pueblon kaupungissa puhelinkopin luo ja soitti Santa Cruzin poliisiasemalle, jossa Jury Roomista tutut poliisit olivat töissä.
Puheluun vastannut päivystäjä luuli Kemperin vitsailevan ja katkaisi puhelun. Vasta kun virkailija Jim Conner vastasi puhelimeen varhain aamulla ja Kemper huusi luuriin naisopiskelijoiden murhista, viesti otettiin tosissaan.
Kun poliisiauto oli jo matkalla noutamaan Kemperiä, hän ehti vielä kertoa Connerille kymmenestä tekemästään murhasta. Sitten hän alkoi hitaasti rauhoittua.
”Tajuat varmaan, että minussa on jotain vialla. En pysty selittämään, mikä on mennyt pieleen”, Big Ed tunnusti epätoivoisesti. Pian tämän jälkeen poliisiauto kurvasi hänen viereensä.
”Auto tuli. Pistooli on suunnattu minua kohti”, Ed sanoi puhelimeen.
Pidätyksen jälkeen Kemper suostui täyteen yhteistyöhön poliisin kanssa.
Hän luopui kaikista laillisista oikeuksistaan ja tunnusti nauhoitetussa kuulustelussa kaikki tekemänsä murhat yhtään yksityiskohtaa unohtamatta. Hän vaikutti suorastaan ylpeältä voidessaan viimein osoittaa hyvämuistisuutensa. Hän otti rangaistuksensa vastaan ilmoittaen olevansa ”haitaksi yhteiskunnalle” ja toivoi, että hänet suljettaisiin ”paikkaan, jossa en voi tehdä muille pahaa”.
Toive toteutui: 14. marraskuuta 1973 Kemper sai kahdeksankertaisen elinkautistuomion. Vuoden 2020 joulukuussa 72 vuotta täyttävä murhaaja kärsii edelleen tuomiotaan Vacavillen vankisairaalassa Kaliforniassa.