Juutalaisena NATSIARMEIJASSA
Juutalainen Solomon Perel pakeni 16-vuotiaana Puolaan neuvostojoukkojen miehittämään kaupunkiin, mutta saksalaiset saartoivat sen vuonna 1941. Pelastaakseen henkensä Solomon joutui keksimään hätävaleita ja soluttautumaan pahimpien vihollistensa joukkoon.
ni!”, kun taas Solomonia pyydettiin ystävällisesti astumaan jonosta sivuun. Hän oli pelastunut neuvokkuutensa ansiosta, ja seuraavien neljän vuoden aikana nopeista hoksottimista oli valtavasti hyötyä hänen piilotellessaan kaikkein juutalaisvihamielisimpien natsien keskellä.
Saksalainen syntyperä meni täydestä
Perelin perheen neljäs lapsi Solomon syntyi 21. huhtikuuta 1925 Peinen pikkukaupungissa Braunschweigin ja Hannoverin välissä. Elämä Weimarin tasavallassa oli leppoisaa, ja Solomonin lapsuus oli onnellinen. Kaikki muuttui, kun natsit nousivat valtaan 1933. Juutalaisvainot yltyivät kahdessa vuodessa niin, että koko perhe muutti Łódziin Puolaan. Kaupungissa oli suuri juutalaisyhteisö, joten kotiutuminen oli helppoa. Kun Hitlerin Saksa vyöryi Puolaan 1939, Solomon ja hänen veljensä Isaac siirtyivät idemmäs. Vuonna 1941, kun saksalaiset valtasivat neuvostojoukkojen miehittämän osan Puolasta, Solomon jäi kuitenkin satimeen.
Kesäkuussa 1941 Solomon joutui Saksan armeijan 12. panssaridivisioonan käsiin. Kansallisuutta tiedusteltaessa hän valehteli olevansa syntyperältään Volksdeutscher eli kuuluvansa aikanaan itäiseen Eurooppaan asettuneiden saksalaisten jälkeläisiin. Kuulusteleva upseeri uskoi tämän; 12. panssaridivisioonan silmissä Solomon siis oli saksalainen, eikä häntä enää tutkittu enempää.
Solomon vietiin saksalaisten leiriin. Siellä hän pääsi peseytymään ja sai ruokaa sekä univormun, joka oli aivan liian suuri 160-senttiselle, 16-vuotiaalle pojalle. Hän näytti lapselta pitkien saksalaissotilaiden rinnalla. Nähdessään
kuvansa leiriin pysäköidyn ajoneuvon sivupeilistä hän tunsi kylmät väreet selkäpiissään.
”En tiennyt, miten olisin toiminut siinä tilanteessa. Pelkäsin sekä muita paikallaolijoita että itseäni. En tiedä, mitä ja ketä pelkäsin eniten. Minä, juutalaislapsi, olin liittynyt vihollisten joukkoon. Kokosin kaikki voimani, etten olisi menettänyt itsehillintääni ja paljastanut vahingossa, kuka todellisuudessa olen.”
”Pelkäsin sekä muita paikallaolijoita että itseäni.”
Jatkuvaa varpaillaan oloa
Ahdistuneisuutta ei helpottanut se, että Salomon sai käskyn tulla erään yksikössä palvelevan kersantin puheille. Hän kömpi sisään liikkuvana konttorina toimivaan Volkswageniin, jonka etuistuimella kersantti istui. Takapenkillä oli kaikkea kyyhkyslakasta mappeihin ja asiakirjoihin.
”Näyttäisitkö paperisi.” Solomonin kieli meni solmuun. Jos hän olisi kertonut haudanneensa henkilöllisyystodistuksensa maahan, se olisi ollut lorun loppu. Hänen ei auttanut muu kuin jatkaa jo alkamansa tarinan sepittämistä:
”Kaikki henkilöpaperini tuhoutuivat, kun saksalaiset tekivät suuren tykistökeskityksen asuinseudulleni.”
Kersantti katsoi häntä myötätuntoisesti, tarttui kirjoituskoneeseen ja työnsi siihen paperiarkin. ”Mikä on nimesi?” Solomon vastasi automaattisesti: ”Perel.”
Samassa hän tajusi virheensä: siinä menivät eloonjäämismahdollisuudet, olihan Perel perijuutalainen nimi!
Onneksi leirin ylitse lensi saksalainen pommikonelaivue, joka pudotti pomminsa melko lähelle, joten kersantti ei kuullut vastausta, vaan huusi: ”Mitä? Mitä sinä sanoit?” Salamannopeasti Solomon keksi uuden, vaikkakin saman kuuloisen nimen:
”Nimeni on Perjell.”
Toinen saksalaissotilas kuuli sen ja vahvisti, että Perjell oli tavallinen liettuansaksalainen sukunimi.
Kersantti kysyi seuraavaksi Solomonin etunimeä. Perijuutalaista nimeä ei voinut ilmoittaa, ja Solomonin päähän pälkähti ensimmäisenä Josef.
Niin Solomon Perelistä tuli Josef Perjell, orpo Itä-puolan saksalainen, jolla oli liettualaiset sukujuuret.
Solomonin vanhemmat olivat lähtöisin Venäjältä, ja asuttuaan perheensä kanssa kaksi vuotta neuvostojoukkojen miehittämässä Itä-puolassa hän puhui loistavasti venäjää. Hänet värvättiinkin kääntäjäksi 12. panssaridivisioonaan, joka oli matkalla itään kohti Moskovaa. Hän oli korvaamaton apu käännettäessä venäläisille sotavangeille annettuja käskyjä ja kuulusteltaessa puna-armeijan upseereita.
Eräänä päivänä hänet vietiin autolla usean kilometrin päähän auttamaan erään tykistöupseerin kuulusteluissa. Kävi ilmi, että kuulusteltava oli itsensä Josif Stalinin poika, joka lähetettiinkin nopeasti divisioonan päämajaan.
Tämän suorituksen jälkeen Solomon komennettiin yksikköä johtavan kapteeni von Münchowin luo. Preussilaista aatelissukua oleva arkkinatsi von Münchow puhutteli alaisiaan kylmän etäisesti. Solomon oli varma, että kapteeni oli haistanut palaneen käryä eikä pelastusta enää olisi, vaan Solomon joutuisi kuulusteluihin ja pääsisi hengestään. Hän pudisteli tomut univormustaan ja kertasi vielä kerran mielessään tarinansa Josef Perjellistä. Sitten hän luki mielessään hiljaisen rukouksen ja astui sisään kapteenin telttaan.
Natsiupseerin yllättävä tarjous
Kaksi sotilasta seisoi von Münchowin teltan edessä vahdissa. Roolinsa vahvistukseksi Solomon kalautti kantapäänsä yhteen ja tervehti vartijoita äänekkäällä heil-huudolla. Teltassa häntä odotti hymyilevä kapteeni.
Von Münchow kysyi, oliko Solomon koskaan maistanut viiniä. Vaikka olikin usein juonut viiniä juutalaisissa seremonioissa, Solomon kielsi epäröimättä koskaan maistaneensakaan. Tapaaminen oli miellyttävä, ja von Münchow tarjosi hyvää moselviiniä ja maukkaita leivonnaisia. Kapteeni pyysi Solomonia kertomaan elämästään ja nieli muitta mutkitta tarinan Josef Perjellistä. Hän myös ylisti nuorukaisen urheutta ja kurinalaisuutta.
Keskustelu sai kuitenkin yllättävän käänteen. Kapteeni kertoi omistavansa Stettinin kaupungin lähellä suuren kartanon, jossa hän asui kahdestaan vaimonsa kanssa. Varakas pari oli lapseton, ja siksi he halusivat mielellään adoptoida Solomonin. Sadat ajatukset pörräsivät nuorukaisen päässä.
Hän tunsi pettävänsä perheensä ja tunsi valtavaa kotiikävää. Siksi hän suorastaan inhosi itseään vastatessaan kapteenille: ”Kiitos, tulen erittäin mielelläni.”
Von Münchow lupasi, että paperit tehtäisiin heti, kun Saksa olisi voittanut sodan. Poistuessaan kapteenin teltasta Solomon pystyi tuskin hengittämään. Kun sota loppuisi, hänen pitäisi ikuisiksi ajoiksi jättää juutalainen Solomon taakseen ja muuttua Josef von Münchowiksi.
Syksyllä 1941 Solomonin yksikkö pääsi kolmen päivän lomalle Smolenskin lähellä olevaan kylään. Yhteen taloista
oli tehty yhteiset kylpytilat, joihin miehet pääsivät ryhmissä peseytymään. Tämä tiesi uutta katastrofia.
Solomonia pyydettiin monta kertaa mukaan, mutta hän keksi aina jonkin verukkeen.
Jos hän olisi mennyt pesulle muiden kanssa, he olisivat huomanneet, että hänet oli ympärileikattu, ja se olisi tiennyt kaiken loppua.
Lopulta Solomon oli ainoa, joka ei ollut käynyt pesulla. Hän livahti taloon ja lukitsi oven sisäpuolelta estääkseen muita pääsemästä sisään. Hän alkoi kuurata likaa pois kehostaan seisten ammeessa, jossa oli vettä polviin saakka. Äkkiä hän kuuli hiljaisen kuiskauksen ja tunsi vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja alastoman miehenvartalon painautuvan ruumistaan vasten. Seuraavaksi tuntematon mies yritti työntää pystyssä sojottavan peniksensä nuorukaisen sisään.
Solomon ryntäsi kauhuissaan pois ammeesta. Kääntyessään hän näki lääkintämies Heinz Kelzenbergin seisovan ammeen toisella puolella. Mies, jota hän oli kuukausia pitänyt ystävänään, oli kasvoiltaan täysin punainen. Hän kuljetti katsettaan Solomonin vartaloa pitkin alas jalkoväliin saakka ja huudahti yllättyneenä: ”Oletko juutalainen?”