ERISTÄMINEN – viimeinen keino tappavia kulkutauteja vastaan
Vallanpitäjät ovat jo vuosituhansien ajan käyttäneet karanteenia ruton ja koleran kaltaisten kulkutautien kukistamiseksi lääketieteen ollessa voimaton. Kansalaisten mielipidettä ei yleensä ole kysytty.
dutta kuuessa, a sai nellä ön 6. mies illan, yhtpian ukas sestä meni
näki suun a, ja ea ja ään – llut. uttiin kalle, ettenäki, essä otias nen Gin. kulutirankivat Glon. unut ilson vänginin n kaiusten livat uneet iksi. urgichick on ja limet rvotmät kivat äpiitä tämä i? peasutsui gansa mana veysmoittölle, Gin isesti t rutkaupunginosa Chinatown asetettaisiin sen vuoksi karanteeniin. 7. maaliskuuta Chinatown suljettaisiin köysillä ja aseistetut poliisit pantaisiin vahtimaan, ettei karanteenia rikottu.
Paljon kiinalaisia ehkä kuolisi tautiin, mutta ainakaan se ei leviäisi muualle kaupunkiin. San Franciscon reaktio tilanteeseen voi vaikuttaa rajulta, mutta se ei ollut suinkaan mitään uutta, vaan viranomaiset ovat jo tuhansia vuosia turvautuneet karanteeniin tukahduttaakseen tappavimpia tauteja.
Karanteeni kesti 40 päivää
Yksi vanhimmista esimerkeistä karanteenista on Raamatun Vanhassa testamentissa, joka sisältää muun muassa ohjeita lepratautisten eli spitaalisten eristämisestä ja heidän ulosteidensa hävittämisestä sairauden torjumiseksi. Spitaaliset tuli eristää seitsemäksi päiväksi, minkä jälkeen pappi tutki, olivatko heidän oireensa lievittyneet vai pahentuneet.
Kun Bysantin valtakunnassa riehui ruttoepidemia 500-luvulla, keisari Justinianus eristi tartunta-alueet muusta valtakunnasta. Kiinalaiset lähteet 600luvulta kertovat samasta menetelmästä.
Karanteeni-sana sai alkunsa, kun tartunnan saaneita ja matkustajia alettiin eristää paiseruton saavuttua Venetsiaan keskiajalla. Vuosina 1347–1352 mustaksi surmaksi kutsuttu tauti levisi Italian niemimaalle, ja vaikka epidemian syytä ei tiedetty, oli selvää, että erittäin tappava tauti levisi matkalaisten mukana.
Venetsian viranomaiset määräsivät, että kaupunkiin pyrkivien laivojen piti olla 40 päivää ankkurissa merellä, ennen teeni tuleekin italian kielen sanoista quaranta giorni eli 40 päivää.
Historiantutkijat eivät tiedä, miten päädyttiin juuri lukuun 40. Se voi johtua siitä, että lääketieteen isä Hippokrates piti lukua neljä erityisen suojaavana, tai sitten 40 päivää oli aika, jolloin ruttotartunnan saanut varmasti joko parantui tai kuoli.
Venetsian kuuluisan Pyhän Markuksen kirkon torniin asetettiin vartijoita. Kun he näkivät lipun, joka kertoi laivan olevan tulossa, he lähettivät veneen hakemaan aluksen kapteenin. Hänet vietiin satamassa suljettuun huoneeseen, ja satamaviranomaiset kuulustelivat häntä pienen luukun kautta.
Ensimmäisenä karanteenimääräyksiä otettiin käyttöön Euroopan satamakaupungeissa, mutta myös sisämaakaupungit alkoivat suojautua matkalaisten tuomilta tartunnoilta. Jossakin kiellettiin matkalaisilta ja kauppiailta pääsy kaupunginportista sisään, mikä oli oiva tekosyy estää myös hyljeksittyjen juutalaisten, kerjäläisten ja prostituoitujen tulo kaupunkiin.
40 päivän karanteenin myötä Euroopan suuriin kaupunkeihin perustettiin myös karanteenisairaaloita, joihin sairaat eristettiin muusta yhteiskunnasta. Ensimmäinen valmistui vuonna 1423 Santa Maria di Nazarethin saarelle Venetsian ulkopuolella. Saarella eristyksissä olevaan sairaalaan vietiin myös spitaalisia, ja sitä alettiin kansan suussa kutsua nimellä lazaretum tai lazzaretto viittauksena spitaalisten pyhimykseen Lasarukseen, jonka Jeesus Raamatun mukaan herätti kuolleista.
Lasaretit rakennettiin etäälle kaupungeista tautitartuntojen leviämisen estämiseksi, mutta riittävän lähelle, jotta sairastuneet oli helppo kuljettaa niihin. Usein ne rakennettiin paikkaan, jonka meri tai joki erotti ympäristöstä. Jollei se ollut mahdollista, joissakin paikoissa lasarettien ympärille kaivettiin vallihauta.
Kylä asettui itse karanteeniin
Ruttoepidemioita esiintyi Euroopassa tasaisin väliajoin satojen vuosien ajan 1300-luvun puolivälillä riehuneen mustan surman jälkeen. Vallanpitäjät oppivat vähitellen, että tärkeintä taudin leviämisen ehkäisemiseksi oli pitää tartunnan mahdollisesti saaneet poissa kaupungeista. Englannissa eräs kylä päätti vapaaehtoisesti asettua karanteeniin.
Syyskuussa 1665 Eyamin kylään Sheffieldin ja Manchesterin kaupunkien välisen kauppatien varrella saapui kangaspaali. Räätälin apulainen George Viccar otti tavaran vastaan – aavistamatta, että kankaiden joukossa piilotteli joukko tappavia salamatkustajia eli ruttoa kantavia kirppuja.
Viccar kuoli ruttoon viikon päästä, ja kuukauden kuluessa jo 29 Eyamin 800 asukkaasta oli päätynyt hautaan. Talven taittuessa tilanne vain paheni. Kirput eivät enää olleet ainoita taudin levittäjiä,
Eyamin kirkkoherra William Mompesson teki rohkean ratkaisun: kylä oli suljettava, jotta tauti ei leviäisi muualle. Kylän ympärille 1,6 kilometrin säteelle sen keskustasta merkittiin kivillä kehä, jota ei saanut ylittää kylään tai sieltä pois, ennen kuin tauti olisi taltutettu. Naapurikylien asukkaat toivat kiville ruokaa kyläläisiä varten, ja Eyamin asukkaat jättivät samaan paikkaan maksuksi etikassa puhdistettuja kultakolikoita.
Eyam oli eristyksissä muusta maailmasta 14 kuukautta, ja sinä aikana kyläläisistä joka kolmas kuoli ruttoon. Kirkkoherra Mompesson, joka joutui hautaamaan oman vaimonsa elokuussa 1666, kuvaili painajaista kirjeessä:
”Korvani eivät ole koskaan kuulleet niin tuskaista valitusta. Nenäni ei ole koskaan haistanut niin vastenmielistä löyhkää, eivätkä silmäni ole koskaan nähneet niin kauhistuttavia näkyjä – –. Tämä on Golgata, pääkallojen paikka.”
Strategia kuitenkin toimi, eikä rutto levinnyt Eyamista muualle.
Yhdysvalloissa syytettiin siirtolaisia
Rutto hiipui vähitellen Euroopassa, mutta karanteenille oli käyttöä monien muiden kulkutautien torjunnassa. Liikennevälineiden kehittyminen ja liikkumisen lisääntyminen kaikkialla maailmassa ajemmalle ja nopeammin kuin skaan aiemmin. Samalla pelko niitä htaan kasvoi.
1800-luvulla Lähi-idästä Länsi-euroopan tulleet joutuivat monissa paikoissa men viikon karanteeniin. Heidän vaatteensa savustettiin, ja heidän karanteenista lähettämänsä kirjeet kastettiin etikkaan niiden desinfioimiseksi.
Varakkaalle ylimystölle, jolla oli varaa maksaa yksityishuoneesta karanteeniasemalla, karanteeni oli vain ohimenevä pieni kiusa. Köyhät sen sijaan saattoivat joutua nukkumaan ulkona purevassa kylmyydessä, kunnes heidät arvioitiin terveiksi.
Erityisesti merimiehille karanteeni tuli tutuksi, sillä oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että he joutuivat jäämään laivaansa viikoiksi ennen pääsyä maihin. Tuoreen tutkimuksen mukaan 90 prosenttia Britannian satamien ulkopuolella odottelevista laivoista oli kuitenkin tullut alueilta, joilla tautia ei juuri ilmennyt.
Siirtolaisiinkin sovellettiin järjestelmällistä karanteenia, etenkin Yhdysvalloissa. Pelkästään New Yorkin satamaan saapui vuosina 1881–1884 kolme miljoonaa ihmistä kaikkialta maailmasta, ja heistä monet lähetettiin saman tien suuriin karanteenikeskuksiin.
Matka Yhdysvaltoihin kulki usein suurten eurooppalaisten satamakaupunkien kautta, ja myös niissä monet joutuivat useiden viikkojen karanteeniin.
”Tavaramme otettiin meiltä pois ja ystävät erotettiin toisistaan ennen tarkastusta – –. Meidät vietiin pieneen huoneeseen, jossa liedellä porisi vesikattila. Vaatteemme otettiin pois ja meihin hierottiin jotain liukasta ainetta – se saattoi olla ihan mitä tahansa – ja sitten päällemme kaadettiin kattilallinen kuumaa vettä”, kirjoitti Yhdysvaltoihin matkalla ollut venäläinen siirtolainen Mary Antin pakollisesta karanteenista Hampurin satamassa.
Kun matkalaiset noin kymmenen päivän Atlantin-ylityksen jälkeen sitten saapuivat New Yorkiin, heidät laskettiin maihin Ellis Islandilla, jossa terveysviranomaiset tutkivat heidän matkatavaransa, vaatteensa ja kehonsa. Ne, joilta löytyi taudin merkkejä, vietiin kaupungin karanteenisairaaloihin.
Sukupolvia aiemmin Amerikkaan tulleiden maahanmuuttajien jälkeläisten keskuudessa levisi käsitys, että uudet siirtolaiset olivat syypäitä kaikkiin tauteihin. Maalitauluksi joutuivat etenkin