”Naisia pyörtyili ja miehet kulkivat verissä päin”

Andrew Jackson1 pääsi Yhdysvaltojen 7. presidentiksi ajamalla tavallisen kansan asiaa. Virkaanastujaisissaan hän avasi hövelisti Valkoisen talon ovet kansalle, ja seurannut sekasorto kauhistutti washingtonilaista seurapiirirouvaa Margaret Bayard Smithiä.

Washington, USA, 11.3.1829

Torstaiaamu. Jätin lopun tästä paperiarkista tyhjäksi presidentin virkaanastujaisten kuvailua varten.

Ne eivät olleetkaan mikään mitätön juttu vaan varsin suurellinen tilaisuus ja hyvin vaikuttava ja majesteettinen näky.

Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä kaikista yhteiskunnan kerroksista oli kerääntynyt suureksi joukoksi Capitolin3 ympärille.

Kaikki tuijottivat tiiviisti rakennuksen julkisivua hyvässä järjestyksessä odottaen, että presidentti astuisi ulos pylväiden reunustamalle tasanteelle.

Lopulta ovi avautui, ja ulos astui harmaahapsinen vanha mies. Hän kääntyi ja tervehti väkijoukkoa syvään kumartaen, ja kansa vastasi tervehdykseen innostuneilla huudoilla.

Sitten kukkulalla kajahtivat tykinlaukaukset merkiksi siitä, että presidentti oli vannonut virkavalansa4.

Me seisoimme terassin etelänpuoleisilla portailla ja näimme sieltä kenraalin5 seurueineen ratsastavan presidentin virka-asunnolle johtavaa leveää katua pitkin. Seurue eteni hyvin verkkaisesti, sillä väkijoukko hidasti sen kulkua.

Vaikka olimme kaukana, erotimme presidentin selvästi, sillä toisin kuin muut seurueensa jäsenet, hän oli paljain päin osoittaen siten olevansa palvelija hallitsijansa – kansan – edessä.

Capitolin eteläpuoli oli tungokseen asti täynnä ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan sankariaan.

”Tuolla hän on, tuolla hän on, nyt näen hänet!”, kuului joka puolelta. ”Missä?” joku kysyi. ”Tuolla – hän on tuo valkohiuksinen, tuo on vanha kenraali, tuo on Jackson.”

Hänen perässään kulki sankoin joukoin maalaisia, hienoja herroja, nuorukaisia, naisia, lapsia, valkoisia ja mustia. Osa kulki jalan, osa ratsasti ja osa ajoi vaunuilla, mutta kaikilla oli sama suunta: presidentin virka-asunto.

Mekin seurasimme mukana mutta jouduimme pian pettymään. Katu ja talon edessä oleva aukio olivat niin täynnä ihmisiä, ettemme päässeet lähellekään virka-asuntoa.

Päivä oli kaunis ja näkymä niin elähdyttävä, että päätimme kuluttaa aikaa kävelemällä. Pasteerasimme edestakaisin, kunnes kello oli melkein kolme. Siinä vaiheessa luovutimme ja menimme kotiin.

Jokin ajan kuluttua meille tultiin kertomaan, että presidentin asunnon edustalla oleva väkijoukko oli kutistunut siinä määrin, että mekin voisimme päästä hyvin sisään. Tällä kertaa meitä onnistikin, mutta millaista näkyä jouduimmekaan todistamaan! Kaikki arvokkuus oli tiessään, ja virka-asunnon huoneissa oli käynnissä aikamoinen mellakka, jossa oli mukana niin nuorukaisia, mustia, naisia kuin lapsiakin. Millainen häpeä se olikaan, millainen häpeä!

”Väki oli tallonut, tukahduttanut ja repinyt presidentin miltei hengiltä.”

Minkäänlaista poliisivartiota ei ollut järjestetty, ja koko talo oli täynnä sekalaista väkeä. Saimme kuulla, että kansa

oli tallonut, tukahduttanut ja repinyt presidentin miltei hengiltä, kun he olivat innoissaan tungeksineet paiskaamaan kättä Old Hickoryn6 kanssa. Lopulta presidentti oli joutunut pakenemaan takaovesta ja piiloutumaan Gadsbyn hotelliin, johon hän oli majoittunut.

Virvokkeista kamppailleet ihmiset olivat myös rikkoneet tuhansien dollarien edestä hienoa lasia ja posliinia.

Punssia ja muita juomia oli tarjolla sangoissa ja suurissa maljoissa, mutta vaikka juomaa olisi kannettu sisään tynnyrikaupalla, jäätä ja limonaatia ja kakkua ei mitenkään olisi riittänyt kaikille niille 20000 ihmiselle, joita paikalla väitettiin – kenties hieman liioitellen – tuona päivänä olleen.

Naisia pyörtyili ja miehet kulkivat verissä päin. Sekasorto oli sanoinkuvaamaton. Kerran sisälle päässeet eivät päässeet enää ulos, vaan he joutuivat kiipeämään ulos ikkunoista. Niin täyttä siellä oli.

Jossakin vaiheessa yrittäessään paeta paikalta presidentti oli joutunut puristuksiin seinää vasten eikä olisi varmaan päässyt pinteestä, jollei muutama herra olisi asettunut muuriksi hänen ja väkijoukon väliin. Väkijoukon paine oli niin valtava, että eversti Bomford, joka oli yksi edellä mainituista herroista, kertoi pelänneensä, että heidät rusennettaisiin maahan tai presidenttiä vasten.

Juuri silloin joku ystävällinen sielu oli avannut ikkunat niin, että ihmiset pääsivät ulos. Onneksi, sillä muuten tilanne olisi varmasti päättynyt tragediaan.

Kukaan ei ollut varautunut sellaiseen väenpaljouteen. Vieraiksi odotettiin lähinnä hienoja herroja ja rouvia, eikä kukaan ollut kuvitellutkaan, että kansa ilmaantuisi paikalle niin suurin joukoin.

Se oli kuitenkin kansan päivä, hän on kansan presidentti ja kansa pää varjele, ettei kansa jonakin päiv hylätä päättäjiään ja lakia ja järje

Pelkään näet, että valtaan p valistuneista ja vapaista miehi kaikkein raaimpia ja despoottisimp neja. Se on nähty ennenkin.

Presidentin virka-asunnossa mäni sekasortoinen väkijoukk mieleeni kertomukset kansan kojen tunkeutumisesta Tuileri ja Versaillesiin7.

Luultavasti kaikki matot ja huonekalut ovat pilalla, sillä kadut olivat kuraisia ja suurin osa ihmisistä oli liikkeellä jalan.

Jackson kannattajineen perusti nykyisen demokraattisen puolueen, josta tuli maaseudun köyhien, kaupunkien työläisten ja köyhien valkoihoisten siirtolaisten äänitorvi. Yhdysvaltojen alkuperäisväestön puolue sen sijaan leimasi valtion vihollisiksi, mikä johti myöhemmin intiaanien joukkomurhiin ja pakkosiirtoihin heidän perinteisiltä

i d ilt