Vanha dna muuttuu eläväksi eläimeksi
Luujauh perintöa
La ja j Se erottaa dna j Mahdolliset tietokoneen nykyään elä vastaavilla ja
Perimä k kappale
Pa tie ett ketjut liitetä neistä pitem pituudeltaan menetelmäl bakteerien p
Dna sijo linnun s
Lin sol sija vahingoittam jälkeen solu perintötekijä kloonattiin jo kerran nisäkäs: Dolly-lammas.
Pora, dna-tulostin ja keinotekoiset munat – välineet ovat jo olemassa. Jos väitteet dinosaurusten luiden dna:sta pitävät paikkansa, pitää vain ryhtyä tuumasta toimeen. Ehkä vielä jonain päivänä onnistutaan herättämään muinaislisko eloon.
Hengityssuojaimeen, lippalakkiin ja kumikäsineisiin sonnustautuneena yhdysvaltalainen paleontologi Evan ta muistuttaa pandemian kauppa-asioitaan hoitaa kuin kenttätutkimusta rjoittajaa. Hän seisoo kuialbertan provinssin dinojoka tunnetaan yhtenä a etsiä fossiileja. Ja niiden täysissä suojavarusteissa. ää tartuntatauteja, vaan siileja. Hän yrittää estää utumasta luihin, sillä hän missä mahdollisesti piilea, jotta hän voi panna pisteelliselle keskustelulle. vat yhtäältä ne lukuisat ovat viime aikoina kertonsä dinosaurusten luista isesti pehmytkudosten, onien ja -solujen, proteiidna:n jäännöksiä, ja toiutkijat, jotka kyseenalaisä hämmästyttävät löydöt män ulkopuolisten asiann tekemän arvioinnin tatelijoiden mukaan on hydennäköistä, että hauraat t kestävät kymmeniä milosia maassa. ten hajoamiseen ja kiveterikoistunut Saitta edusmmäistä tutkijaryhmää, än ei tyydy vain kiistelen etsii itse vastausta kysyfossiileista ja tekee niille ossa kaiken sen, mikä nyalla on tehtävissä elektroopiasta dna:n sekvensointiin. geeniproteiini. ntana, USA. onaa vuotta. 9 metriä Lisäksi Saitta luo hävinneiden liskojen ja lintujen pohjalta uusia fossiileja alusta asti saadakseen paremman yleiskuvan siitä, mihin elimistön ainesosasista lopulta on.
Saitta on pannut kaiken peliin – muiden hyväksi. Jos käy ilmi, että dinosaurusten luissa voi tosiaan piillä ikivanhaa dna:ta, löydöt antavat uutta toivoa jo särkyneelle haaveelle niiden herättämisestä eloon.
Hyttysen verestä dinosaurukseksi
Jurassic Park -elokuvassa tutkija poraa reiän meripihkapaakkuun päästäkseen käsiksi hyttyseen, joka koteloitui meripihkaan miljoonia vuosia sitten. Hyönteisen mahasta imetään varovasti sen viimeinen ateria – dinosauruksen verta, joka on täynnä dna:ta. Perintöaineksessa on paljon aukkoja, mutta ne voidaan täyttää sammakoiden dna:lla. Ja kun paikattu perimä siirretään munasoluun, siitä kehittyy ihka elävä hirmulisko.
Kun elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1993, hämmästyttävä tapahtumasarja vaikutti pääpiirteissään mahdolliselta. Tosielämässä oli vain vähän aikaisemmin löydetty meripihkassa säilyneistä hyönteisistä perintöainesta ja uusi menetelmä, jolla perimä voitiin sekvensoida pienistä dna-pätkistä, oli vastikään otettu käyttöön. Meripihkalöydöt kyseenalaistettiin kuitenkin pian, sillä ne saattoivat hyvinkin olla nykyajan dna:n saastuttamia ja havaintojen tekotapaan ei ollut luottamista. Useat myöhemmät tutkimukset ovat horjuttaneet uskoa siihen, että dna voi kestää miljoonia vuosia.
Esimerkiksi brittiläinen tutkijaryhmä analysoi vuonna 2013 kopaalissa eli hartsin ja meripihkan välimuodossa säilyneitä hyönteisiä 60–10 600 vuoden takaa. Niistä ei löytynyt yhtä vanhaa dna:ta. Alkuperäisen dna:n rippeitä ei ole myöskään löydetty
Verisuonia ja -soluja. Montana, USA. 68 miljoonaa vuotta. 13 metriä
kivettyneistä luista. Vanhin täydellinen perimä kuuluu 700 000 vuotta sitten eläneelle hevosen esivanhemmalle, jonka jäännökset kaivettiin esiin ikiroudasta.
Tanskalais-australialaisessa tutkimushankkeessa yritettiin vuonna 2012 määrittää dna:n pisin mahdollinen säilymisaika. Tutkijat kartoittivat dna:n tilan eri-ikäisissä sukupuuttoon kuolleiden moalintujen luissa ja ajoittivat perintöaineksen hajoamisprosessin. Tulokseksi tuli, että luissa ei ole enää sekvensoinnin mahdollistavia dnapätkiä 1,5 miljoonan vuoden jälkeen. Dinosaurukset hävisivät – jos lintuja ei oteta huomioon – jo 66 miljoonaa vuotta sitten, joten niiden dna:n viimeisestä käyttöpäivästä on kulunut aikaa tavattoman paljon.
Myös proteiinit sisältävät geneettistä informaatiota, sillä niiden rakenne heijastaa dna:n osien järjestystä, ja ne ovat kestävämpiä kuin dna. Vanhimmat tunnetut proteiinit ovat 3,4 miljoonan vuoden takaa. Proteiinit eivät siis voi ratkaista perusongelmaa.
Kaikesta huolimatta dinosaurusten dna:ta, proteiineja ja pehmytkudosten jäännöksiä etsitään kiihkeämmin kuin koskaan. Yhdysvaltojen luoteisosassa sijaitsevassa Montanassa ollaan molekyylipaleontologian edelläkävijöitä. Siellä Jurassic Park -elokuvasarjan neuvonantajana toiminut Jack Horner työskentelee Museum of the Rockies -museon laboratoriossa vielä eläkeläisenä ja hänen entiset oppilaansa osallistuvat aktiivisesti tieteelliseen keskusteluun dna:n ja proteiinien kyvystä kestää ajan hammasta.
Dinosauruksen poikasissa dna:ta
Yksi Jack Hornerin entisistä oppilaista on molekyylipaleontologi Mary Schweitzer. Hän on julkistanut yhdessä kollegoidensa kanssa viime vuosina useita kiistanalaisia
Kollageenipro Yunnan, Kiin 195 miljoonaa v 9 met löytöjä, joiden he esittävät todistavan, että pehmytkudoksia voi löytyä hyvin säilyneistä luista. Hänellä on osansa vuoden 2020 havainnossa, jota on ollut tekemässä myös Hornerin entisiin oppilaisiin kuuluva Alida Bailleul. He väittävät paikantaneensa kahdesta montanalaisesta dinosaurusfossiilista kollageeniproteiinia ruston kaltaisesta rakenteesta. Lisäksi he kertovat erottaneensa solumaisia muodostumia, joista osa vaikuttaa olevan jakautumassa, ja geenit sisältäväksi tumaksi sopivia soikioita.
Havainnot on tehty kahden sorsa- eli ankannokkaliskoihin kuuluvan nuoren dinosauruksen kalloista. Yksilöt elivät Montanan alueella 75 miljoonaa vuotta sitten. Jäännökset kaivettiin esiin vuonna 1979 Montanan munavuorena tunnetun pesintäalueen tutkimuksissa, joissa Horner itse ahersi. Kallot leikattiin ohuiksi viipaleiksi ja konservoitiin, ja nyt vanhoista löydöistä on siis tehty uusia havaintoja. Fossiileja on verrattu nuoren emun kalloon, ja eri-ikäisille kalloille on tehty monenlaisia tutkimuksia. Ensin ne upotettiin happokylpyyn, jotta epäorgaaninen aine liukeni, ja sitten lisättiin vasta-aineita, joilla immuunijärjestelmä taistelee bakteereja ja viruksia vastaan.
Vasta-aineiden ominaisuudet vaihtelevat, ja jokaisella niistä on yleensä vain yksi määräproteiini, johon se sitoutuu. Siksi vasta-aineilla voidaan tutkia, esiintyykö näytteessä tiettyjä proteiineja. Mary Schweitzer löysi tällä menetelmällä sekä emuista että fossiileista tietynlaista rustojen kollageenia.
Tutkijoiden mukaan poikasten takaraivo oli rustoinen siellä, missä kalloluiden saumat vähitellen luutuivat. Jos rustoa on säilynyt, mahdollisuudet eristää dna:ta paranevat, sillä rusto ei ole yhtä huokoista kuin luu. Rusto voi olla kestävämpi dna-varasto.
Lisäksi selvitettiin, oliko emun soluissa ja fossiilien solumaisissa muodostumissa dna:ta. Tutkimuksessa käytettiin väriainetta, joka sitoutuu dna:han. Testitulos oli kummassakin tapauksessa positiivinen. Tämä vihjaa, että dna tai sen rippeet voivat säilyä luissa jopa 75 miljoonaa vuotta.
Schweitzer ja hänen tutkijatoverinsa ovat saaneet tukea käsitykselleen muun muassa englantilaistutkijoilta, jotka uskovat löytäneensä rustokuitujen ja verisolujen jälkiä useista dinosaurusten luista, jotka eivät ole edes erityisen hyvässä kunnossa. Tämä on tulkittu osoitukseksi siitä, että pehmytkudos ei ainoastaan voi säilyä, vaan sitä on myös säilynyt luultua useammin. Juuri tämä näkemys sai Evan Saittan lähtemään dna- ja proteiinijahtiin dinosauruspuistoon.
Luut kätkivät sisäänsä yllätyksen
Saitta huolehti tarkasti puhtaudesta kerätessään ensimmäiset kivettymät, jotta hän ei saastuttaisi niitä kaivausten aikana. uja ja dna:ta. . ta
Luissa piilee proteiinia
Kollageeniproteiinin kanssa reagoivat vasta-aineet sitoutuvat dinosaurusluihin. Koska bakteerit eivät tuota kollageenia, proteiinin täytyy olla dinosaurusten omaa.