Dna puhuttaa tiedeyhteisöä
Kiistanalaiset dna-, proteiini- ja solulöydöt dinosaurusfossiileista, joilla on ikää kymmeniä miljoonia vuosia, ovat herättäneet keskustelua tutkijapiireissä. Viimeaikainen tutkimus vihjaa löytöjen olevan ihan muuta kuin on oletettu.
Fossiilit olivat 75 miljoonaa vuotta vanhoja, ja ne kuuluivat kolmisarvisen Triceratopsin sukulaiselle. Analysointipaikoiksi oli valittu yhdysvaltalainen Princestonin yliopisto ja brittiläiset Bristolin ja Yorkin yliopistot. Laboratoriot tutkivat löytöjä useilla eri menetelmillä virheiden ja väärien päätelmien välttämiseksi. Vasta-ainetestiä ei kuitenkaan tehty, sillä se saattaa antaa virheellisen positiivisen tuloksen.
Kaikki analyysit kertoivat samaa: näytteet eivät olleet saastuneet, eikä niissä ollut jälkeäkään kollageenista. Niissä piili kuitenkin yllätys – suuri määrä muuta kuin dinosaurusten dna:ta. Se oli peräisin luihin pesiytyneistä bakteereista. Ne edustivat 46:ta tunnettua lajia, mutta osa pieneliöistä kuului outoihin sukuihin. Jotkin luiden mikrobit kykenivät hajottamaan kollageenia.
”Hanke paljasti, että luut pystyvät huonosti suojelemaan pehmytkudosta. Ne eivät ole aikakapseleita, vaan ne huokoisina ja avoimina järjestelminä päästävät orgaanista ainetta maahan ja mikrobeja kimppuunsa”, toteaa Evan Saitta. Hänen mukaansa muiden tutkijoiden löytämät dna:n merkit ovat peräisin pieneliöistä ja kollageenia muistuttavat proteiinit lienevät sienien tuottamia. Solua, tumaa ja verisuonia muistuttavia rakenteita hän pitää myös todennäköisesti mikrobien aikaansaannoksina.
Painekattila luo uusia fossiileja
Fossiilijahti Kanadan syrjäseudulla on vain pieni osa Saittan työtä. Hän käyttää myös muita – luovempia – menetelmiä sen selvittämiseen, voivatko ikivanhat fossiilit säilyttää alkuperäiset aineensa.
Kun eläin kuolee, sen pitää hautautua esimerkiksi hiekkaan, jotta se voi kivettyä. Miljoonien vuosien aikana eläin peittyy niin paksusti, että sen jäännöksiin kohdistuvat suuri paine ja korkea lämpötila. Tätä prosessia Saitta yrittää jäljitellä laboratoriossa. Hän teki aikaisemmin kokeita, joissa erilaisia orgaanisia aineita altistettiin kuumuudelle ja paineelle suljetuissa astioissa. Luonnollisessa tapahtumasarjassa ympäristöön haihtuvat tai tihkuvat aineet eivät kuitenkaan päässeet poistumaan, vaan ne jäivät säiliöön liisterimäisenä massana.
Siksi Saitta ja hänen kollegansa Tom Kaye kehittivät uuden menetelmän. Siinä kuolleen liskon tai linnun osat sijoitetaan savessa teräsmäntään, jota hydraulipuristin painaa usean tonnin paineella. Tuloksena on 1,25 senttiä paksu levy, joka pannaan vuorokaudeksi 200-asteiseen uuniin. Huokoinen savi päästää epävakaat molekyylit ulos, ja näin tapahtumasarja saa aikaan keinotekoisen fossiilin, joka ei juuri eroa aidosta.
Tutkimustiedon valossa näyttää nyt siltä, että vain luurangon jäännökset ja väriaine melaniini säilyvät kivettymisprosessissa. Suunnilleen kaikki muu kollageenia myöten häviää. Kokeet osoittavat, että pigmentti on niitä harvoja biologisia molekyylejä, jotka kestävät miljoonia vuosia maassa. Siitä huolimatta keskustelu dna:sta ja proteiineista jatkuu Mary Schweitzerin Montanassa viimeksi tekemän löydön uudelleen virittämänä. Saitta aikoo kuitenkin keskittyä vastedes
vakaampien biomolekyylien, kuten proteiinien rakenneosasten, aminohappojen, etsintään. Ne eivät ehkä paranna mahdollisuuksia kloonata dinosauruksia, mutta proteiineja kestävämpinä ne voivat avata uusia näköaloja eläinten ominaisuuksiin.
Tuore tutkimus vihjaa, että meripihka voi – niin kuin Jurassic Parkissa – säilyttää tiettyjä aineita miljoonia vuosia. Saitta on kuitenkin kiinnostunut toisesta asiasta: dinosaurusten munista. ”Kuoret ovat mielenkiintoisia, sillä ne voivat toimia suljettuina järjestelminä toisin kuin luut. Ja ehkä niillä on keinoja säilyttää lyhyitä aminohappojaksoja miljoonia vuosia”, sanoo Saitta. Oletus on jo todistettu: Saitta on löytänyt 80 miljoonaa vuotta vanhasta pitkäkaulaisen dinosauruksen munasta aminohappojen jälkiä.