Virus rokottaa aivot pelkoa vastaan
Virus saa aivokudoksen tuottamaan viestiainetta
Harmittomaan virukseen lisätään geeni, joka ohjaa Ntf3-viestiaineen tuotantoa. Kun viruksia viedään mantelitumakkeisiin, ne tarttuvat hermosoluihin ja saavat nämä tuottamaan paljon kyseistä viestiainetta.
Passivoivat hermosolut aktivoituvat aivoissa
Ntf3-viestiaine erittyy tartunnan saaneista soluista ja sitoutuu Ntrk3-nimisiin reseptoreihin, joita esiintyy tietynlaisten hermosoluissa. Nämä hermosolut vaikuttavat vaimentavasti mantelitumakkeiden toimintaan.
Uusi hermosoluverkko alkaa lievittää pelkoa
Viestiaineen ja reseptorin sidos kiihdyttää hermosolujen kasvua ja lisää niiden yhteyksiä. Näin syntyy hermosoluverkko, joka pyrkii toiminnallaan hillitsemään mantelitumakkeita ja sitä kautta vähentämään pelkoa.
tuntevat pelkoa ystäväpiirin hylkäämisestä, ja aikuisten tavallisia pelon aiheita ovat arkiset asiat terveydestä ja taloudesta fyysiseen turvallisuuteen.
On siis aivan normaalia ja yleensä myös hyödyllistä huolestua ja vaikkapa ahdistua lukiessaan esimerkiksi terrori-iskusta. Siinä tapauksessa, että huoli jää jäytämään ja pelko terroriteon uhriksi joutumisesta vaivaa päivittäin, on jo todennäköisesti kyse yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä.
Valo sytyttää ja sammuttaa pelon
Keskeisessä asemassa pelon säätelyssä on kaksi syvällä ohimolohkoissa sijaitsevaa mantelinmuotoista hermosoluryhmää: mantelitumakkeet. Ne käsittelevät tunnereaktioita aistiärsykkeisiin ja sisäelinten viesteihin ja saavat aikaan niin sanotun taistele tai pakene -tilan, jossa keho virittyy hälytysvalmiuteen. Tutkimusten mukaan pelkoa aiheuttavat ärsykkeet vilkastuttavat kaikilla mantelitumakkeiden toimintaa, mutta pelkopotilailla aktivoituminen on vielä voimakkaampaa. Sen sijaan ihmiset ja eläimet, joiden mantelitumakkeet ovat vahingoittuneet, eivät pelästy uhkatekijää vaan suhtautuvat vaikkapa kohtaamaansa käärmeeseen uteliaasti kavahtamatta sitä.
Ensimmäisiä tutkijoita, jotka saivat pitävää näyttöä mantelitumakkeiden ratkaisevasta merkityksestä pelolle, oli neurologi Kay Tye kalifornialaisesta Stanfordin yliopistosta. Hän käytti vuonna 2011 hyväksi edistyksellistä optogenetiikaksi kutsuttua aivotutkimuksen menetelmää ja siirsi hiirien mantelitumakkeiden alaosaan kaksi eri geeniä. Kumpikin perintötekijä ohjasi oman valolle herkän proteiinin tuotantoa.
Tye johti muuntogeenisten hiirien aivoihin ohuen valokuidun, jolla hän pystyi valaisemaan niiden mantelitumakkeita ja siten säätelemään hermosolujen toimintaa. Sininen valo sai aikaan viestintää, keltainen valo puolestaan lopetti sen. Kokeet paljastivat, että mantelitumakkeiden aktivoituminen aiheutti hiirissä tyypillisiä pelon oireita. Hiiret halusivat siirtyä heti pois häkin suojattomista osista. Sen sijaan pelko haihtui siinä samassa, kun keltainen valo passivoi mantelitumakkeet. Hiiret uskalsivat jälleen mennä häkin aukeille alueille.
Käärmettä pelätään vaistomaisesti
Kehittynyt menetelmä, jolla Kay Tye ohjasi mantelitumakkeiden toimintaa ja sitä kautta sääteli pelon tunnetta, muistuttaa aivojen normaaleja tapahtumasarjoja. Värillisen valon sijasta ne vain käyttävät ohjaukseen ja säätelyyn eri aivojen osien välisiä hermoratoja, jotka joko nostavat tai laskevat mantelitumakkeiden aktiivisuustasoa. Avainasemassa
ovat otsalohkoihin kuuluvat alueet, joiden tehtävät liittyvät kognitiivisiin toimintoihin eli sellaiseen tiedonkäsittelyyn kuin ajattelu, analysointi ja suunnittelu. Yleistäen voidaan sanoa, että mantelitumakkeet vastaavat välittömästä ja täysin suodattamattomasta pelon tunteesta ja aivojen kognitiiviset osat pyrkivät säätelemään pelkoa niin, että se sopii tilanteeseen ja on aikaisempien kokemusten mukaista.
Esimerkiksi käärmeen havaitseminen saa säikähtämään melkeinpä vaistomaisesti, mutta kun tajutaan, että tumma käärme liikkuu suomalaisen järven rannalla ja että sillä on niskassaan kaksi keltaista täplää, mieleen voi juolahtaa, että kyseessä on myrkytön ja ihmisille ja kotieläimille vaaraton rantakäärme. Tämän tiedon vaikutuksesta otsalohkojen etu- ja alaosaan sijoittuva alue, VMPFC, alkaa lähettää mantelitumakkeille rauhoittavia viestejä, ja pelko hellittää. Päinvastaisessa tapauksessa aktivoituu mantelitumakkeiden toimintaa kiihdyttävä alue, ACC, ja pelon tunne voimistuu. Jos sattuu tietämään esimerkiksi, että maailman myrkyllisin käärme on Australiassa esiintyvä aavikkotaipaani, juuri sen tunnistaminen luonnossa panee ACC:N pommittamaan mantelitumakkeita niin, että alkuperäinen vaistomainen pelko voimistuu.
Pelon tunnetta säätelevät siis sen verkoston hermoimpulssit, johon kuuluvat mantelitumakkeet, VMPFC ja ACC. Siksi pelko-oireiset ahdistuneisuushäiriöt voivat kehittyä usealla eri tavalla kunkin verkoston osan epänormaalin toiminnan seurauksena. Italialainen psykiatri Paolo Brambilla Milanon yliopistosta kävi vuonna 2019 läpi koko joukon tutkimuksia, joissa oli selvitetty erilaisilla kuvausmenetelmillä, kuinka yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivien aivot eroavat terveiden aivoista. Kaikkiaan 89 tutkimuksesta piirtyi esiin kaava: pelkopotilailla pelkoa lisäävät mantelitumakkeet ja ACC olivat suurempia ja aktiivisempia ja pelkoa vähentävä VMPFC oli pienempi ja passiivisempi kuin terveillä verrokeilla.
Apinat rokotettiin pelkoa vastaan
Aivojen rakenne ja yksittäisten aivoalueiden toiminta vaikuttavat siis olennaisesti siihen, kuinka altis henkilö on pelkäämään.