Vakoilu kylmän sodan aikana
Vakoilussa koitti toisen maailmansodan jälkeen uusi, katkerien kilpailijoiden aikakausi.
USA:N ja Neuvostoliiton useiden vuosikymmenien taistelu valta-asemasta alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Kansakunnat puolustivat vastakkaisia ideologioita (kapitalismi vastaan kommunismi) ja tarkkailivat toisiaan suurella epäluulolla. Tilanne jännittyi, kun molemmat supervallat aloittivat kilpavarustelun ja ydinsodan vaara kasvoi. Vakoilu oli niiden tärkeimpiä työkaluja herkän tilanteen ratkaisemiseksi. Supervallat panostivat suuret resurssit valvontaan, ja vakoojia lähetettiin ympäri maailmaa keräämään tietoa vihollisesta.
Yksi pelätyimmistä vakoiluverkostoista rautaesiripun takana oli Itä-saksan turvallisuusja tiedustelupalvelu, joka tunnetaan paremmin Stasina. Sen päämaja oli Itä-berliinissä, ja se käytti brutaaleja menetelmiä valvoessaan DDR:N pääkaupungin asukkaita. Stasi-sotilaat ampuivat ihmisiä, jotka toimivat väärin tai yrittivät loikata muurin yli länteen.
USA käynnisti toisen maailmansodan jälkeen Project SHAMROCK:IN ja Project MINARET:IN, vakoiluverkostot, jotka valvoivat kaikkea sähkeliikennettä maahan ja maasta ulos. Joukko vakoojia onnistui silti työskentelemään Neuvostoliiton hyväksi Usa:ssa. He hankkivat tietoa ydinaseista, sotilaiden liikkeistä ja uudesta teknologiasta.
Ilmatiedustelu pysyi työn tärkeänä osana. CIA havaitsi useita Neuvostoliiton ballistisia ohjuksia Coron-ohjelman vakoilusatelliiteilla. CIA:N lentäjä Francis Gary Powersin tultua pudotetuksi Neuvostoliiton yllä U-2-koneessa vuonna 1960, amerikkalaiset ymmärsivät vakoilulentojen jatkamisen olevan liian vaarallista. Niiden tilalle rakennettiin ennätystenrikkoja SR-71 Blackbird. SR-71 pystyi kolminkertaiseen äänen nopeuteen, ja se lensi niin korkealla, ettei sitä nähnyt tutkassa. Sillä oli lisäksi musta häivemaalaus.
”SR-71 pystyi kolminkertaiseen äänen nopeuteen, ja se lensi niin korkealla, ettei sitä nähnyt tutkassa.”