Dunkerque

Saksalaisten työntyessä yhä syvemmälle Ranskaan brittien siirtojoukkojen (BEF) Pohjois-ranskassa ja Ranskan armeijan etelämmässä välille aukesi leveä kiila. Ennen toukokuun neljättä viikkoa saksalaisten eteneminen oli erottanut toisistaan BEF:N ja Belgian murenevan armeijan, joka antautui kolme päivää myöhemmin. Vaara brittien siirtojoukkojen motittamisesta ja tuhoamisesta oli hyvin todellinen, mutta von Rundstedt pysäytti panssarijoukot 23. toukokuuta, ja Ranskan eteläisemmän armeijan todellisesta koosta epävarma Hitler hyväksyi sen. Saksan panssarit pysähtyivät Lilleä ja Dunkerqueta ympäröivien vesistöjen eteen brittien kahden ranskalaisdivisioonan pitäessä kaupunkeja hallussaan. Tämä tauko antoi liittoutuneille tilaisuuden aloittaa evakuointi ja järjestää puolustus. Brittihallitus määräsi 26. toukokuuta lordi Gortin, siirtojoukkojen komentajan, evakuoimaan Ranskasta niin monta miestä kuin hän pystyi. Evakuoinnin suunnitteli vara-amiraali Bertram Ramsay, joka myöhemmin merivoimien komentajana organisoi Ranskan maihinnousupäivän laivakuljetukset. Siirtojoukkojen pelastus sai koodinimen "Operaatio Dynamo" – Doverin kallion pienen generaattorihuoneen mukaan, jota käytettiin operaation tukikohtana – ja siitä tuli yksi Britannian sotaponnistusten suurista legendoista.

Evakuointi, joka alkoi n. 21. toukokuuta, oli yksi sotaretken rohkeimmista operaatioista. Brittien rintamaa Arrasissa pitäneitä sotilaita käskettiin "taistelemaan viimeiseen mieheen ja ammukseen". Kun saksalaisten hyökkäys jatkui 26. toukokuuta, jokaisella kilometrillä maata taisteltiin. Noin 850–950 pienempää ja suurempaa sota- ja kauppaalusta kulki Saksan ilmavoimien pommisateessa Dunkerquen ja Etelä-englannin välillä kuljettaen brittijoukkoja. Joukossa oli Kuninkaallisen laivaston alusten ja suurten höyrylaivojen

lisäksi pelastusaluksia ja troolareita. Lontoon satamaviranomaiset lähettivät yhdeksän hinaajaa proomut perässään. Brittien hävittäjäkoneet ylsivät onneksi Dunkerqueen brittitukikohdista käsin ja hyökkäsivät säännöllisesti saksalaisyksiköitä vastaan, mutta britit menettivät 177 konetta. Kirkkaalla säällä saksalaiskoneet tekivät tuhoisaa jälkeä: 1. kesäkuuta kolme hävittäjää upotettiin, ja Ramsay antoi käskyn purjehtimisesta vain öisin.

Kahdeksanpäiväisen evakuoinnin aikana pelastettiin n. 338 000 sotilasta, joukossa 110 000 ranskalaista. Useimmat heistä pelastettiin kahden viimeisen päivän aikana Ramsayn annettua käskyn lähettää suuret alukset takaisin pelastamaan myös ei-brittiläiset joukot. Sekoitus britti- ja ranskalaisyksiköitä jatkoi motin puolustusta, ja monia niistä, kuten 51. ylämaalaisdivisioonaa, joka joutui antautumaan heinäkuun puolivälissä, ei voitu evakuoida. Noin 8 000 brittisotilasta jäi sotavangeiksi. Kurin ylläpitäminen evakuointirannoilla oli vaikeaa, ja paniikin vallassa olevia sotilaita jopa surmattiin ja lyötiin järjestyksen säilyttämiseksi, ja brittijoukot ampuivat myös ranskalaisia sotilaita, joita epäiltiin vakoojiksi tai pettureiksi. Ryhmä Royal Norfolkiin sotilaita jäi 27 toukokuuta kenraali Theodor Eicken komentaman SS:N "Pääkallo"-divisioonan vangiksi, ja 97 heistä murhattiin kylmästi.

Dunkerquen evakuointi oli sekä voitto että tappio. Se osoitti brittien merivoimien tärkeyden, ja se antoi esimakua kahden maan ilmavoimien kohtaamisesta, joka hallitsisi kesää ja syksyä 1940. Saksa menetti Ranskan hyökkäyksessä enemmän koneita kuin myöhemmin taistelussa Britanniasta. Dunkerque merkitsi yhtä lailla nöyryyttävää loppua liittoutuneiden yrityksille voittaa Saksa maalla. Melkein kaikki brittien kalusto jätettiin tai tuhottiin, ja seuraavien vuosien aikana oli rakennettava kokonaan uusi armeija. "Sotia ei voiteta evakuoimalla", Churchill huomautti 4. kesäkuuta.