Itä-afrikan sota
Italian julistaessa sodan Iso-britannialle 10. kesäkuuuta 1940 Mussolini toivoi saavansa hetkenä, jolloin britit olivat kiinni Euroopan sotatoimissa, tilaisuuden vallata brittien alueet Pohjois- ja Itä-afrikassa ja luoda laajemman italialaisen Imperiumin. Etiopiassa oli 1940 n. 326 000 italialaista sotilasta, niistä 200 000 siirtomaajoukkoja (askari), tukenaan 244 enimmäkseen vanhentunutta lentokonetta ja 866 tykkiä. Niitä vastassa oli kirjavia brittiläisen imperiumin joukkoja, n. 40 000 pääasiassa Afrikasta rekrytoitua miestä ja 100 enimmäkseen antiikkista lentokonetta. Italialaiset valtasivat sodan ensimmäisinä päivinä joukon kyliä Sudanin ja Kenian rajalla, ja 25 000 miestä eteni ja pakotti 19. elokuuta brittiläisen imperiumin joukot evakuoimaan Adenin brittialueelle Arabian rannikolla.
Tässä vaiheessa Italian armeija pysähtyi, mikä antoi brittikomentajille aikaa koota vahvistuksia Intiasta, Nigeriasta, Kultarannikolta (Ghanasta) ja Etelä-afrikasta sekä tärkeän laivueen etelä- afrikkalaisia Hurricane-hävittäjiä, ajankohdan uudenaikaisimpia hävittäjäkoneita. Vuoden loppuessa Sudanissa oli 9 000 miestä, mutta Keniassa, josta tulisi italialaisen Itä-afrikan valtauksen tukikohta, kenraali Alan Cunnighamilla oli 77 000 miestä, joista 6 000 eurooppalaista tukenaan kuusi laivuetta eteläafrikkalaisia koneita. Marraskuuhun 1940 mennessä britit olivat murtaneet italialaisten koodit ja pystyivät lukemaan heidän suunnitelmansa ja sijoituksensa melkein välittömästi. Lokakuussa prikaatinkenraali William Slimin johtamat joukot hyökkäsivät sudanilaisiin Kassalan ja Gallabatin kaupunkeihin; jälkimmäinen vallattiin 6. marraskuuta. Täysimittainen offensiivi Pohjois-etiopiaan alkoi 19. tammikuuta. Sitä johti Sudanin joukkojen ylikomentaja kenraaliluutnantti William Platt, ja siihen osallistui kaksi intialaista divisioonaa ja Gideon-yksikkönä tunnettu erikoisyksikkö majuri Orde Wingaten johtamia etiopialaisia vastarintataistelijoita; hänestä tulisi Slimin tavoin tunnettu nimi myöhemmin Burman (nyk. Myanmar) taisteluissa. Raskaimpien taistelujen jälkeen karulla Kerenin alueella – missä italialaiset joukot kestivät 53 päivää – Plattin joukot murtautuivat läpi ja saavuttivat Eritrean rannikon Massawassa 8. huhtikuuta.
Etelässä kenraali Cunningham aloitti kahdelta suunnalta hyökkäyksen Keniasta. Pieni vahvuus, jonka oli tarkoitus nostattaa etiopialaiset kapinaan, valtasi Moyalen rajakaupungin 18. helmikuuta. Brittiläisen imperiumin pääjoukot hyökkäsivät Somalimaahan 11. helmikuuta Afrikan rannikolta.
Hyökkäyksestä tuli lukumääräisestä alivoimasta huolimatta suuri menestys. 23. (nigerialainen) prikaati valtasi Mogadishun 25. helmikuuta, ja 11. (itäafrikkalainen) divisioona pääsi sataman valtauksen jälkeen liittymään hyökkäykseen Etiopiaan pohjoisessa, jolloin brittien afrikkalaisen imperiumin hyvin erilaiset osat pääsivät yhtymään taisteluyksiköksi. Hararin sisämaakaupunki vallattiin maaliskuun lopulla, ja Cunninghamin joukot ja meritse Adenista 25. helmikuuta tuotu maihinnousujoukko saavuttivat pääkaupunki Addis Abeban 6. huhtikuuta. Siellä keisari Haile Selassie nousi voittoisan paluunsa 5. toukokuuta jälkeen jälleen valtaistuimelle, jonka hän oli menettänyt viisi vuotta aiemmin. Maan karuilla alueilla oli suurissa moteissa italialaisia joukkoja, jotka pakotettiin vaiheittain antautumaan marraskuun 1941 aikana. Italialaisten komentaja, Aostan herttua, vetäytyi pohjoisen vuoristokaupunki Amba Alagin ympäristöön, missä hän vailla aseita, huoltoa tai toivoa vahvistuksista antautui 19. toukokuuta.
Brittiläisen imperiumin voitto oli murskaava. Liittoutuneet olivat menettäneet n. 3 100 kuolleina ja haavoittuneina, ottaneet vangiksi 420 000 vihollissotilasta ja surmanneet noin 12 000. Italialaisjoukot olivat joutuneet moniin vaikeisiin tilanteisiin, koska britit paitsi rikkoivat salakirjoituskoodin, myös tekivät merivoimillaan mahdottomaksi saada huoltoa tai vahvistuksia. Italialaisten kalusto oli vanhanaikaista tai tehotonta. Monet tykistökranaatit olivat vuodelta 1918 ja jäivät suutareiksi. Italialaisilla oli lähes Länsi-euroopan kokoisella alueella vain 6 200 ajoneuvoa, vähän polttoainetta ja 50 000 muulia ja hevosta. Italialaisjoukot taistelivat enimmäkseen asian puolesta, jota eivät tunteneet omakseen, vihollista vastaan, jolla oli suurempi liikkuvuus, tehokkaammat huoltoreitit ja merialueiden ja ilmatilan täydellinen hallinta. Briteille alueen varmistus oli tärkeää, koska se ehkäisi Suezin kanavaan etelästä ja Kaukoidän merikuljetuksiin itäisestä Afrikasta kohdistuvan uhan.