Saksan Blitz Iso-britanniaan
Brittikaupunkien suurpommitukset alkoivat hyökkäyksellä Lontooseen 7. syyskuuta 1940. Satamia ja taloudellisesti merkittäviä kohteita oli pommitettu hajanaisesti kesäkuusta lähtien. Heinäkuussa siviilejä oli kuollut 258; elokuussa 1075. Ensimmäinen hyökkäys Lontoon alueelle alkoi 18.–19. elokuuta ja Lontoon keskustaan elokuun 23. päivän vastaisena yönä. Liverpooliin tehtiin voimakas isku 28.–29. elokuuta. Syyskuun 7. päivän pommitus oli kuitenkin ensimmäinen, joka toteutettiin vastauksena Hitlerin syyskuun 5. päivän käskyyn tuhota pääkaupungin teolliset ja sotilaalliset kohteet ja huoltojärjestelmä. Itä-lontoon satamiin kaksi päivää myöhemmin hyökänneet 350 konetta aloittivat ns. Blitzin.
Saksalaisten suunnitelma oli murskata Britannian sodankäyntikyky ja lannistaa kansalaisten sotatahto, mutta kun invaasiosuunnitelmat syyskuun puolivälissä käynnistettiin, hyökkäykset saivat poliittisemman motiivin. Saksan johtaja toivoi, että kaupunkien pommitukset pakottaisivat Iso-britannian neuvottelemaan, jolloin maihinnoususta tulisi tarpeeton, ja Göring antoi 16. syyskuuta käskyn, että kaupunkien pommitusten uusi vaihe käynnistettäisiin toden teolla. Lokakuun 5. päivään mennessä tehtiin 35 suurpommitusta, 18 niistä Lontooseen, ja kaikki päiväsaikaan. Kestämättömät tappiot pakottivat Saksan ilmavoimat siirtymään yöpommituksiin, ja lokakuun alusta 1940 aina 16:een toukokuuta
1941 saksalaiset pommittivat sääolojen salliessa lukuisia tärkeitä kaupunkeja. Yksiköillä oli ohjeet hyökätä tiettyihin kohteisiin, ja navigoinnissa auttoi Knickebein-niminen tutkajärjestelmä, joka toimi tehokkaasti, kunnes brittitutkijat oppivat häiritsemään ja kääntämään saksalaisten säteitä marras- ja joulukuussa 1940. Saksalaiset käyttivät taisteluiden aikana myös X- Gerätinä ja Y- Gerätinä tunnettua navigointijärjestelmää, mutta niitäkin alettiin pian häiritä yhä tehokkaammin.
Blitziä alettiin keskittää Lontooseen, jota pommitettiin 57 päivänä peräkkäin 7. syyskuuta–2. marraskuuta ja sen jälkeen säännöllisesti aina 10. toukokuuta asti. Blitzin kuuluisin yö oli joulukuun 29. päivän vastainen, jolloin 136 saksalaista pommikonetta tuhosi suuren osan Lontoon Citystä. Sinä yönä otettiin symbolinen kuva St Paulin katedraalista, joka kohoaa liekkien ja savun yläpuolelle. Blitz kohdistettiin myös useimpiin brittisatamiin ja teollisuuskeskittymiin PohjoisIrlannin Belfastista Skotlannin Glasgow'hun ( jota pommitettiin ankarasti 21.–23. huhtikuuta 1941), ja etelässä Southamptoniin ja Portsmouthiin. Eniten julkisuutta sai Coventryn pommitus yöllä 14.–15. marraskuuta 1940; siinä sai surmansa 554 ihmistä. Suurimmissa Lontoon pommituksissa pudotettiin 18 800 tonnia pommeja; suurimmassa hyökkäyksessä muihin kaupunkeihin 11 800 tonnia. Pommituksissa sai surmansa 43 000 ihmistä, ja miljoona taloa tuhoutui tai vahingoittui, mutta brittiteollisuudelle tai sotaponnistuksiin niillä ei ollut suurta pitkäaikaista vaikutusta.
Brittien vastaus oli aktiivinen ja passiivinen vastarinta. Toukokuussa 1941 käytössä oli kaikkiaan 16 yöhävittäjälaivuetta, joiden toiminta tehostui taistelujen jatkuessa, mutta pommikoneita oli vaikea paikallistaa ilman kehittynyttä havainnointijärjestelmää. Briteillä oli kesällä 1940 1785 raskasta ilmatorjuntatykkiä ja yli 4 500 valonheitintä, mutta niidenkin teho oli rajallinen. Suuri osa saksalaisten tappioista Blitzin aikana johtui onnettomuuksista, kun miehistö lensi pitkiä matkoja huonoissa sääoloissa. Passiivinen vastarinta organisoitiin maanlaajuiseksi: yli kaksi miljoonaa vapaaehtoista osallistui lentohyökkäyksiin valmistautumiseen mm. evakuoinneissa ja kaasunaamareiden jakelussa. Asukkaille oli valmistettu 2,5 miljoonaa halpaa Anderson-pommisuojaa ennen vuotta 1940 – ne oli nimetty siviilipuolustustaktiikasta vastaavan Sir John Andersonin mukaan – ja kaikissa kaupungeissa oli syviä betonibunkkereita tai väestösuojiksi muutettuja kellareita ja maanalaisia tiloja. Siviilitappiot olivat silti suuret, ja monissa raskaimmin pommitetuista kaupungeista nähtiin kansainvaelluksia pois suurimman vaaran alueilta. Myös moraalin heikkenemistä ja lisääntyvää rikollisuutta esiintyi. Hallitus teki monia myönnytyksiä, mm. osaa Lontoon maanalaisjärjestelmästä voitiin käyttää tilapäisinä väestönsuojina, ja väestön vastarintahalukkuus vahvistui Blitzin jatkuessa. Kun kaikki oli viimein ohi toukokuussa 1941, Iso-britannia oli enemmän tai vähemmän päättänyt jatkaa taistelua.