Atlantin taistelu

Winston Churchill ilmoitti 6. maaliskuuta 1941, että Iso-britannia kävi nyt Atlantin taistelua menetettyään talven aikana monta kauppalaivaa saksalaisten sukellusveneiden hyökkäyksissä. Tilanne maassa oli kriittinen, koska monia raaka-aineita, öljyä ja ruokaa, joita brittien sotakoneisto tarvitsi, oli kuljetettava Atlantin valtameren yli Britteinsaarille. Se koski myös Lend-lease -hätäapuohjelmaa Usa:sta. Iso-britannia toi 1938 68 miljoonaa tonnia varusteita, mutta vuonna 1941 vain 26 miljoonaa tonnia. Saksan sukellusveneet upottivat 1941 kaikkiaan 1299 alusta, eikä kaikkia tappioita voitu korvata. Saksan laivastojohtajat olivat keväällä 1942 vakuuttuneita, että britit voitiin näännyttää antautumaan. Näin alkoi brittilaivaston ja ilmavoimien taistelu noin 300 saksalaista amiraali Karl Dönitzin johtamaa sukellusvenettä vastaan. Tulos oli ratkaiseva sodan kehittymisen kannalta, minkä Churchill hyvin tiesi.

Alkuvuodesta 1942, USA:N liityttyä sotaan, sen laivaliikennettä katkaisemaan lähetettiin saksalaisia sukellusveneryhmiä sellaisilla koodinimillä kuin Leopard, Panter ja Puma. Amerikkalaisalukset eivät olleet valmistautuneet sotaan, ja ne oli varustettu huonosti taisteluun sukellusveneitä vastaan. Ne kulkivat enimmäkseen yksin tavanomaisten saattueiden sijaan. Ensimmäisten kuukausien aikana sukellusveneet upottivat 1,2 miljoonaa tonnia lastia vain Yhdysvaltain rannikon tuntumassa. U-veneiden tappiot olivat pieniä: kolme tammikuussa ja vain kaksi helmikuussa. Tilanne paheni vuoden mittaan, koska Saksan tiedusteluyksikkö B-dienst onnistui murtamaan brittien laivastokoodit 2 ja 3, jotka ohjasivat saattueita Atlantin yli. Britit menettivät samalla ULTRA:LTA saadut tiedot, kun Saksan laivasto otti helmikuussa käyttöön uuden Tritonkoodin. Liittoutuneet kiihdyttivät ilmapartiointia ja pakottivat U-veneet ns. ilmatukiaukkoon Atlantin keskellä, minne lentokoneet eivät yltäneet. Siellä U-veneet vaanivat viikoittaisia saattueita ja niiden jälkijoukkoja. Vuonna 1942 menetettiin 7 miljoonaa tonnia lastia kaikissa merihyökkäyksissä, ja ennen tammikuuta 1943 brittilaivastolla oli varastossa vain kahden kuukauden polttoaine.

Tilanne olisi voinut huonontua entisestään ilman brittilaivaston seuranta- ja suunnitteluosastoja. Molemmat olivat Lontoossa ja käyttivät erilaisia tiedustelulähteitä arvioidakseen U-veneuhkaa

ja löytääkseen saattueille turvallisia reittejä. Kahdentoista kuukauden aikana toukokuusta 1942 toukokuuhun 1943 kaikkiaan 105 saattuetta 174:stä kulki ilman tappioita. Se johtui siitä, että liittoutuneet alkoivat vuoden 1942 aikana käyttää uutta teknologiaa ja taktiikkaa tehdäkseen sukellusveneiden uhasta lopun. Paremmat syvyyspommit, paremmat tutkat (ASV) ja voimakkaat Leigh-valonheittimet lisäsivät mahdollisuuksia tuhota sukellusveneitä. Käytettävissä oli myös enemmän tietoa, mikä johti useampiin U-veneiden upotuksiin vuonna 1942, ja Saksan sukellusveneiden toiminta-alue supistui.

Amiraali Max Horton nimitettiin marraskuussa 1942 niiden läntisten sisääntuloalueiden ylikomentajaksi, jotka kattoivat sukellusveneiden päätoiminta-alueen. Suurempia resursseja suunnattiin huippukoulutettuihin ja iskuvoimaisiin saattueisiin, jotka ahdistaisivat sukellusveneitä eivätkä vain suojelisi saattueita. Nopeita muutoksia oli vaikea saada aikaan ilman yksityiskohtaista tiedustelutietoa ja ilmatukea. Sukellusvenesota saavutti huippukohtansa helmi-maaliskuussa 1943, äärimmäisen huonossa säässä, kun Keski-atlantilla upotettiin 21 alusta ja vain yksi sukellusvene menetettiin. Seuraavina viikkoina taistelu alkoi kääntyä liittoutuneille. Uudet saattajalentotukialukset ja uudet, pitkän toimintasäteen lentokoneet saapuivat täyttämään "aukkoa". Myös Triton-koodi murrettiin vihdoin, ja kaikkia koneita opastettiin ASV Mark III -tutkilla ja Leigh-valonheittimillä. Huhtikuussa upotettiin 19 saksalaista sukellusvenettä, toukokuussa 41. Saksalaiset eivät pystyneet vastaamaan teknisiin parannuksiin, ja Dönitz komensi 24. toukokuuta sukellusveneet eurooppalaisiin tukikohtiinsa, jossa niihin hyökättiin joka kerta, kun ne uskaltautuivat merelle. Heinäkuussa 1943 liittoutuneet eivät menettäneet saattueista ainuttakaan laivaa, ja vain yhdestä hyökkäyksestä raportoitiin. Vaikka U-veneitä ei ollut tuhottu, Atlantin iskut oli pysäytetty tehokkaasti.