Ranskan vastarintaliike
Ranskan kansan reaktio miehitykseen jakautui tappion jälkeen. Jotkut yrittivät koota tärkeitä väestönosia yhteistyöhön marsalkka Pétainin Vichyn hallituksen kanssa yrityksenä säilyttää jonkinlainen isänmaallisuus. Toiset yrittivät tehdä yhteistyötä miehittäjien kanssa, koska he uskoivat sen olevan ainoa realistinen vaihtoehto. Monet, ehkä enemmistö, yritti jatkaa elämäänsä kuten ennen, vaikka he eivät pitäneet tappion seurauksista. Pieni vähemmistö organisoi kuitenkin salaisen vastarintaliikkeen heti miehityksen ja Vichyn hallituksen ajan alussa.
Ranskan vastarinta oli paikallista. Vasta 1943 tehtiin yritys koota eri ryhmät kansallisen vastarintaliikeneuvoston sateenvarjon alle. Monenkirjavuus oli kuitenkin vastarintaliikkeen hallitseva ominaisuus aina vapautukseen asti. Ensimmäiset liikkeen jäsenet painoivat julisteita ja esitteitä, jotka haastoivat tai uhkasivat yhteistyön tekijöitä ja perässäjuoksijoita, mutta olivat harvoin väkivaltaisia. Montpellierin alueen hyökkäykset myötäilijöitä vastaan aloittivat sen, mistä kehittyi "maanalainen armeija", ja kommunistien vastarintaliikkeen laiton järjestö Francs-tireurs et Partisans teki sabotaasi-iskuja. Suurin osa vastarintatyöstä oli tiedustelutiedon keräämistä, tukijaverkostojen rakentamista tai saksalaisten hallintotyön vaikeuttamista. Tuhansia Ranskan juutalaisia piilotettiin saksalaisilta; tekoa pidettiin petoksena ja siitä voitiin rangaista ankarasti.
Vastarintaliike oli myös poliittisesti jakautunut. Jotkut ryhmät kannattivat maanpakoon lähtenyttä Charles de Gaullea ja tekivät yhteistyötä Vapaa Ranska -järjestön kanssa, jonka päämaja oli Lontoossa. Sen vakiinnutti ja sitä tukivat brittien
salainen sotilasyksikkö Specials Operations Executive (SOE) ja MI6, jotka veivät Ranskaan agentteja ja huoltoa ja vastaanottivat suuret määrät salaista tiedustelutietoa. Nämä britteihin liitetyt ryhmät auttoivat myös organisoimaan pakoreittejä liittoutuneiden lentäjille ja karanneille sotavangeille. Heitä kuljetettiin Ranskan halki ja turvaan Pyreneiden yli. Toiset vastarintaryhmät saivat alkunsa kirkoista tai poliittisista liikkeistä, jotka olivat riippumattomia de Gaullesta. Ranskan kommunistit perustivat Kansalliseksi rintamaksi nimittämänsä organisaation 1941, ja he toimivat koko Ranskassa, koska he vastustivat sekä saksalaisia että autoritääristä Vichyn hallitusta.
Vastarinta-aktiivisuus lisääntyi tuntuvasti 1943 Saksan miehitettyä koko Ranskan 11. marraskuuta 1942. 1943 perustettiin aseistettuja Maquis-ryhmiä, monet niistä pitivät päämajaansa syrjäisillä vuoriseuduilla Keski- ja Kaakkois-ranskassa. Saksan vaatimus pakollisesta asepalvelusta Valtakunnassa lisäsi ryhmien suosiota. Tuhannet nuoret miehet ja naiset, réfractairet, menivät maan alle välttääkseen työpalvelun. Kaikki eivät lähteneet vastarintatoimintaan, mutta Combatissa, FrancTireurissa ja Libérationissa oli 15–20 000 jäsentä. Lisäksi vuosina 1943 ja 1944 ilmaantui joukko pieniä, paikallisia ryhmiä, kun Saksan tappio alkoi näyttää todennäköiseltä.
Vastarintaliikkeen vaikutusta Saksan sotapanokseen on vaikea arvioida. Suuri osa aktiivisuudesta oli suunnattu Vichyä eikä saksalaisia vastaan, tai kohteena olivat ranskalaiset myötäilijät. Suurin panostus edelsi liittoutuneiden maihinnousua Normandiassa. Vastarintaliike oli silloin järjestynyt virallisesti Vapaan Ranskan alle toteuttaakseen erityisiä sabotaasi-iskuja rautateitä ja puhelinyhteyksiä vastaan. Sen tehtävänä oli mm. estää SS- osasto das Reichia pääsemästä Ranskan halki mukaan torjumaan liittoutuneiden invaasiota. Vapautuksen lähestyessä jotkin Marquis-ryhmät päättivät ryhtyä aseelliseen vastarintaan, mutta Saksan armoton armeija tukahdutti sen, ja he kärsivät suuret tappiot sekä Mont Mouchet'ssa kesäkuussa, että Vecors'ssa heinäkuussa 1944. Vastarintaliike oli tärkeässä osassa alueen vapauttamisessa vain Savoyssa, kun liittoutuneiden joukot saapuivat Etelä-ranskaan. Sodan aikana noin 90 000 vastarintaliikkeen jäsentä kuoli tai joutui keskitysleirille pelätyn "Nacht und Nebel"-säännöksen aikana (yö ja usva), ja monet vangeista katosivat jäljettömiin. Sodan lopussa elossa olevat vastarintaliikkeen jäsenet olivat kuitenkin synkeässä osassa yhteistyön tekijöiden ja myötäilijöiden rankaisutoimissa.