Japanin sota Kiinassa: Operaatio Ichi-go
Kiinan sotilaallista tilannetta sodan viimeisinä päivinä leimasivat kaaos ja hämmennys. Tšiang Kai-šekin johtamat Kiinan kansallismieliset näkivät Japanin olevan häviämässä sodan ja halusivat siksi yrittää turvata kansallismielisen Kuomintangin armeijan voimat näköpiirissä olevassa sisällissodassa Kiinan kommunisteja vastaan. Kommunistit olivat ennen vuotta 1944 hallinneet noin puolen miljoonan miehen ( ja naisen) sotilasvoimia sekä noin 10 miljoonan ihmisen talonpoikaisarmeijaa. Kommunistit hallitsivat osia pohjoisesta maaseudusta sekä Japanin miehittämillä alueilla että niiden ulkopuolella – ja välttivät samalla parhaansa mukaan avointa konfliktia japanilaisten kanssa. Voimakkaimmin sotaa Kiinassa halusivat amerikkalaiset komentajat, heidän joukossaan kenraali Joseph Stilwell ja USA:N vapaaehtoisten ilmavoimien komentaja, kenraalimajuri Claire Chennault. Chennaultin "Lentävien tiikereiden" joukot oli sijoitettu Etelä-kiinaan, ja ne olivat keskeisiä Tšiangin joukkojen kuljetuksissa Intian ja Kiinan välillä. Samat koneet suorittivat myös joukon tehtäviä japanilaisiin kohteisiin miehitetyssä Kiinassa.
Amerikkalaisten lentotukikohtien olemassaolo Hunanin ja Guanxin eteläosissa ja niidet tuoma uhka japanilaisten saarien pommituksista saivat japanilaisten Kiinassa olevat komentajat
aloittamaan uuden hyökkäyksen, ensimmäisen vuoden 1941 jälkeen. He halusivat myös avata yhtenäisen rautatieyhteyden Indokiinasta Mantšuriaan, koska amerikkalaiskoneet ja sukellusveneet olivat valloittaneet pitkät meritiet. Operaatio Ichi- Go (Numero yksi) käynnistettiin huhtikuussa 1944, kun 150 000 japanilaissotilasta otti haltuunsa Henanin maakunnan jäljellä olleet osat Keski-kiinassa sekä rautatien Pekingin ja Hankoun välillä. He kohtasivat tuskin lainkaan vastarintaa.
Toinen vaihe käynnistyi toukokuun lopussa 1944 voimakkaalla liikkeellä kaakkoisten maakuntien valtaamiseksi ja Chennaultin lentotukikohtien nujertamiseksi. Stilwell varoitti Tšiangia ja Chennaultia, että he tarvitsivat paljon enemmän maajoukkoja puolustaakseen aluetta. Nationalistiarmeijalla oli noin 3,5 miljoonaa miestä, mutta monet olivat lojaaleja lähinnä paikallisille sotaherroille, eikä heitä siksi voinut pitää luotettavina. Tšiang kyllä hallitsi ns. keskustan n. 650 000 sotilaan armeijaa – se oli paremmin varusteltu ja koulutettu ja uskollisempi – mutta hän empi käyttää sitä taistelutilanteiden kärjistyessä. Kaakkoisten maakuntien puolustus jäi kenraali Hsueh Yuehin kantonilaisjoukkojen ja Chennaultin 200 koneen varaan. Japanilaiset valtasivat 18. kesäkuuta helposti Changshan, jota nationalistijoukot olivat puolustaneet aiemmin, ja seuraavaksi 350 000 miehen armeija raivosi Hunanin ja Guanxin läpi. Kiinalaispuolustus kesti
yhteensä kuusi viikkoa, mutta mureni sitten, ja Chennaultin lentotukikohtiin hyökättiin yhteen toisensa jälkeen. Japani oli ennen marraskuun alkua vallannut kaikki lentokentät, minkä jälkeen etelän joukot kohtasivat pohjoiset, ja rata Hanoista Mantšuriaan oli kokonaisuudessaan Japanin hallussa. Kaiken tämän aikana on arvioitu kuolleen tai haavoittuneen noin 500 000 kiinalaissotilasta.
Ichi- Go pysähtyi – tie nationalistien päämajaan Chongquingissä Keski-kiinassa oli auki ja heikosti puolustettu. Japanin tavoitteet olivat rajoittuneet keskeisen rautatieyhteyden avaamiseen ja
amerikkalaisten ilma-aseen tuhoamiseen. Japanin armeija ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi suuri laajentamaan hallintaansa Keski-kiinaan. Se oli miehittämillään alueilla riippuvainen melkein miljoonasta kiinalaissotilaasta ja -poliisista, jotka sotaherrat ja rosvot olivat värvänneet. Japani säilytti rautatien hallinnan sodan viimeisen yhdeksän kuukauden ajan, mutta etelän asuttujen alueiden hallinta oli usein vain symbolista. Nationalistiarmeijaa johdettiin paremmin 1945, kun tie Burmaan avautui, mutta korruptio ja epäpätevyys ja monien armeijan sotilaiden epävarmuus estivät Tšiangia kasvamasta tärkeämmäksi tekijäksi lopullisessa voitossa Japanista.