Normandian maihinnousu
Normandian maihinnousu 6. kesäkuuta 1944 oli läntisten liittoutuneiden, Iso-britannian ja Yhdysvaltojen, vuosikausien strategisten neuvottelujen, pikkutarkan suunnittelun ja valtavien valmistelujen huipentuma. Kun IsoBritanniaan oli koottu amerikkalaisia siirtojoukkoja, amerikkalaisten ylipäällikkö, kenraali Marshall, halusi toteuttaa operaatio Roundupin kanaalin poikki keväällä 1943. Brittijohtajien kiinnostus tähän oli kuitenkin laimeaa, ja sekä Pohjois-afrikan (1942) että sen jälkeen Sisilian (1943) maihinnousut tekivät laajamittaisesta Pohjois-euroopan maihinnoususta mahdottoman. Vuonna 1943 perustettiin brittiläisen kenraaliluutnantti Frederick Morganin johtama suunnitteluesikunta valmistelemaan ennen kaikkea mahdollista maihinnousua toukokuussa 1944. Tämä vaihtoehto sai vuoden 1943 aikana selkeän suunnitelman kapeasta rintamasta Normandiassa, ja jo Quebecin konferenssissa elokuussa 1943 syntyi yksimielisyys operaatio Overlordin toteuttamisesta. Brittijohtajat eivät kuitenkaan olleet vakuuttuneita, ja talvella 1943–44 toivottiin epäsuorempaa strategiaa – mieluummin Välimeren yli kuin suoraan kontaktiin Ranskan saksalaisjoukkoihin.
Suunnittelu sai lisävauhtia Quebecin jälkeen. Kenraali Eisenhower nimitettiin Overlordin ylikomentajaksi, ja kenraali Bernard Montgomery armeijan ylikomentajaksi kentällä. Molemmat ymmärsivät aikaisessa vaiheessa, ettei alkuperäinen suunnitelma kapeasta rintamasta vain muutamalla divisioonalla toimisi. Lopullisessa suunnitelmassa oli leveämpi rintama, viisi divisioonaa viidellä eri rannalla, ja 37 uutta divisioonaa murtautuisi eteenpäin ja kukistaisi saksalaisjoukot Ranskassa. Esikunta päätti 1. helmikuuta, että maihinnousu tapahtuisi 31. toukokuuta, ja 5., 6. ja 7. kesäkuuta olisivat vaihtoehtoisia päiviä, jos sää toukokuussa olisi vaikea. Ongelma kaluston tuomisesta rantaan ratkaistiin keinotekoisilla satamilla (Mulberryt). Ne hinattiin kanaalin poikki ja koottiin etulinjan lähellä. Maihinnousupäivän logistiikkan organisoi kuninkaallisen laivaston amiraali Ramsay.
Operaatio sai kutsumanimen Neptunus, ja Ranskan rannikolle siirtyi maihinnousupäivänä kaikkiaan 7 000 sotalaivaa, kuljetusalusta ja pienempää alusta.
Saksalaiset olivat rakentaneet liittoutuneiden maihinnousun varalta Pohjois-ranskan rannikolle monimutkaisen puolustusjärjestelmän, Atlantin vallin. Saksan armeijoiden komentajuus annettiin sotamarsalkka Rommelille, mutta hänen ajatuksensa, että saksalaisten oli puolustauduttava ennen kaikkea rannoilla, oli vastoin hänen esimiehensä, sotamarsalkka von Rundstedtin näkemystä; von Rundstedt halusi moottoroitujen joukkojen pysyttelevän kauempana rannikolta, jotta ne voisivat
ohjata liittoutuneiden ilma- ja merivoimat sivuun ja valmistautua tappavaan vastaiskuun. Hitlerillä oli kuitenkin toisenlaisia suunnitelmia, ja hän jakoi Saksan joukot tasaisesti – josta seurasi, ettei kumpaakaan strategiaa pystytty toteuttamaan kunnolla, kun moottoroituja yksiköitä oli rannalla liian vähän, ja niitä jäisi von Rundstedtille vielä vähemmän. Kesäkuuhun 1944 mennessä ympäri koko Ranskaa oli sijoitettu kaikkiaan 58 erilaista divisioonaa. Rommel odotti varsinaista maihinnousua Pas-de- Calais'hen ja harhautushyökkäystä Normandiaan. Ja niin Normandiassa oli kesäkuussa 1944 vain 14 kenraali Dollmannin 7. armeijan divisioonaa, kun Calais'n rannikolle oli sijoitettu 20 divisioonaa. Suuri osa hämmennyksestä meni saksalaisille Britanniasta väärää tietoa välittäneiden kaksoisagenttien piikkiin. Useimmat saksalaiset strategit, Hitler itse heidän joukossaan, odottivat siksi, että liittoutuneiden hyökkäys olisi voimakkain siinä, missä Kanaali oli kapein, eli Calais'ssa. Kun liittoutuneet sitten ottivat kurssin kohti Normandiaa, saksalaispuolustus yllätettiin täysin.
Kuukausien suunnittelun jälkeen maihinnousupäiväksi päätettiin toukokuun puolivälissä vihdoin 5. kesäkuuta. Amerikkalaisten kenraaliluutnantti Omar Bradleyn komentama ensimmäinen armeija hyökkäisi Omahaksi ja Utahiksi koodinimetyille rannoille, ja brittien kenraaliluutnantti Miles Dempseyn johtama 2. armeija hyökkäisi Junolle, Goldille ja Swordille. Huono sää siirsi operaation 6. kesäkuuta, ja valtava sotalaivojen ja pienempien alusten armada saattoi vihdoin ottaa kurssin kohti Ranskan rannikkoa. Hyökkäys alkoi valtaisalla keskityksellä 2 856 pommikoneella, laivaston tykistöllä ja loppuvaiheessa hävittäjäpommittajalla. Massiivinen ilmahyökkäys varmisti briteille voiton päivän päättyessä: he olivat vallanneet itselleen usean kilometrin mittaisen alueen rannoilta sisäänpäin, ja saksalaisten vastarinta oli rajoitettua. Amerikkalaisjoukot menestyivät Utahilla – he kohtasivat heiveröistä vastarintaa ja olivat edenneet 10 kilometriä rannoilta vain 197 miehen tappioilla. Omaha Beachin taistelu oli paljon kiivaampi, lähinnä koska ensimmäiset pommitukset olivat tehneet siellä vähemmän tuhoja, mutta myös koska alueen jyrkät rantatörmät vaikeuttivat nopeaa etenemistä. Rannat pidettiin, mutta vain juuri ja juuri; noin 2000 miestä kuoli tulituksessa. Normandiaan rantautui päivän aikana turvallisesti 132 000 miestä, mutta noin 10 300 sotilasta sai maksaa menestyksestä hengellään.