Italian tilanne lukkiutuu
Kun amerikkalaisten 5. armeija valtasi Rooman 4. kesäkuuta 1944, monet arvelivat mahdolliseksi päättää Italian sota ennen syyskuukausien alkua. Sotamarsalkka Kesselringin johtamat saksalaisjoukot kokosivat pienen ryhmän italialaisia Mussolinille yhä uskollisia fasistisotilaita ja vetäytyivät nopeasti pohjoiseen sinne jo sijoitetulle puolustuslinjalle. Seurasi pitkä ja uuvuttava sota: liittoutuneet eivät onnistuneet varmistamaan voittoa täysin ennen Euroopan sodan loppumista toukokuussa 1945.
Päätös joukkojen lähettämisestä Roomaan avasi ammottavan kuilun amerikkalaisten ja brittien armeijoiden välille, minkä vuoksi saksalaisjoukot pääsivät pakoon. Kukaan ei yrittänyt ajaa takaa pakenevia saksalaisia, ja Kesselring vei joukkonsa pohjoiseen Arno-linjalle. Tämä puolustuslinja kulki Pisan ja Firenzen kautta edelleen Adrianmeren rannikolle. Sen takana oli vielä yksi puolustuslinja: Gootti-linja oli raskaasti varusteltu, ja se kulki La Spezian eteläpuolelta Apenniinien poikki alas rannikolle Pesarossa. Kenraali Alexanderin johtamat liittoutuneiden joukot Italiassa seurasivat saksalaisia Arnojoelle – saksalaiset olivat räjäyttäneet kaikki sillat yhtä lukuun ottamatta. Kesselring ei kuitenkaan halunnut taistella Arno-linjan hallinnasta, ja siksi liittoutuneet valtasivat sekä Livornon että Firenzen (19. heinäkuuta ja 13. elokuuta). Elokuun puolivälissä sekä brittien kahdeksas että amerikkalaisten viides
armeija olivat raivanneet tiensä Gootti-linjalle.
Kahdeksannen armeijan komentaja, kenraaliluutnantti Oliver Leese, suostutteli Alexanderilta luvan toteuttaa operaatio Oliven Gootti-linjan kaatamiseksi Adrianmeren rannikolla, jossa panssarivaunujen arveltiin olevan helpompi hyökätä. Kuuden divisioonan menetys Etelä-ranskan maihinnousussa johti kuitenkin suunnitelmien pysäyttämiseen. Kahdeksas armeija hyökkäsi 25. elokuuta, ylitti vaikeuksista huolimatta joen ja jatkoi hyökkäystä Riminin rannikkokaupunkiin 4. syyskuuta. Rimini vallattiin 21. syyskuuta – Kesselring määräsi vastahyökkäykseksi saksalaisten reservit hillitsemään brittien hyökkäystä. Amerikkalaisten 2. armeijaryhmä kävi tämän jälkeen hyökkäykseen Bolognan heikolla keskilohkolla, ja Gootti-linja oli jälleen piiritetty. Saksan reservijoukot siirrettiin jälleen, ja huono sää ja saksalaisten päättäväinen vastarinta johti kenraali Clarkin hyökkäyksen pysähtymiseen vain 14 km päässä Bolognasta. Kahdeksas armeija sinnitteli samaan aikaan vaikeassa maastossa ja kiivaissa rankkasateissa, eikä se päässyt Ravennaan ennen joulukuuta.
Saksalaisten 10. ja 14. armeijat pitivät nyt ns. Tšingis-kaani-linjaa (itärannikkoa pitkin Bolognasta Argentaan). Liittoutuneiden hyökkäys hiipui, ja uskomattoman huono talvikausi lukitsi tilanteen. Saksalaisille ja heidän jäljellä oleville italialaisille liittolaisilleen tämä oli täydellinen ajankohta hoitaa n. 82 000 italialaisen partisaanin uhka saksalaisten miehittämälle osalle maata. Partisaanit olivat jo aiemmin aloittaneet mittavat konfliktit saksalaisten kanssa, ja nyt matkalla oli lisää liittoutuneiden joukkoja. Noin kuusi divisioonaa saksalaisten 26:stä joutui taistelemaan italialaisia vastarintaryhmiä vastaan, jotka olivat ottaneet haltuunsa pieniä alueita Alppien solien lähellä.
Kun liittoutuneiden eteneminen pysähtyi, saksalaiset käänsivät täyden huomionsa partisaaneihin – Alexander oli lähettänyt radioviestin, että liittoutuneet saattaisivat jäädä sinne missä ne olivat koko talveksi ja partisaanien tuli odottaa uusia ohjeita, ja tämä sai vastarintaliikkeen kannalta katastrofaaliset seuraukset. Vapaaehtoiset vapausjoukot, joita johti kenraali Raffaele Cadorna, olivat koordinoineet monta partisaanioperaatiota, mutta he joutuivat nyt saksalaisten mittavien operaatioiden kohteeksi. Saksalaisilla oli myös kaksi kasakoiden johtamaa ratsuväkidivisioonaa, ja sotaa partisaaneja vastaan leimasi valtava raakuus, erityisesti siviiliväestöä kohtaan. Partisaanien valtaamat alueet otettiin takaisin, ja hyökkäyksien loppuessa vastarintaryhmä oli supistunut 20 000 mieheen ja naiseen. Partisaanitoiminta pääsi uudelleen kunnolla käyntiin vasta 1945. Taisteluissa kuoli noin 40 000 partisaania.