Jaltan konferenssi

Liittoutuneet totesivat sodan viimeisinä kuukausina tarpeelliseksi tavata kasvokkain vielä kerran. Sodan lähestyvään loppuun liittyi monta konfliktia, ja ne kävivät vain ilmeisemmiksi Saksan luhistumista ja Japanin tappiota odotellessa. Stalin ehdotti, että kolmen maan edustajat tapaisivat Jaltassa Krimin niemimaalla, mutta nyt kuolemansairas Roosevelt piti parempana Ateenaa tai Maltaa. Kun Stalin ilmoitti, ettei ollut kykenevä matkustamaan Neuvostoliiton ulkopuolelle, muut valtiojohtajat hyväksyivät sen, mutteivät heti. Roosevelt joutui sen vuoksi tekemään 7 750 kilometrin merimatkan ja 2 200 kilometrin lentomatkan. Churchill valitti myöhemmin, ettei olisi 10 vuodessakaan löytänyt "pahempaa paikkaa".

Konferenssi sai koodinimen Argonaut, ja se pidettiin 5.–11. helmikuuta. Roosevelt ja Churchill olivat tavanneet Maltalla aikaisemmin ja lensivät Krimille yhdessä. Molemmat halusivat turvata sen, mitä he pitivät hyvänä yhteistyönä Stalinin kanssa uskoen, että sodan jälkeinen aika voisi rakentua rauhalle ja yhteisyydelle. Useimmat Jaltan konferenssissa esille otetut teemat eivät kuitenkaan ratkenneet aivan niin helposti. USA:N kannalta sota Japania vastaan oli yhä tärkeä tekijä, ja Roosevelt teki siksi kaikessa hiljaisuudessa Churchillin tietämättä sopimuksen Neuvostoliiton kanssa vastineeksi sen avusta Aasian sodassa, kun Saksa olisi ensin voitettu. Sopimus lupasi Neuvostoliitolle neuvostomyönteisen Mon- golian, Sahalinin niemimaan eteläisen puolikkaan ja Kuriilit.

Muut poliittiset keskustelut käsittelivät mm. Saksan kohtaloa tappion jälkeen, Puolan tulevaisuutta ja Yhdistyneiden kansakuntien perustamista. Roosevelt toivoi viimeksimainitun avaavan tietä maailman suurvaltojen aidolle yhteistyölle sodan jälkeen. Neuvostoliitolla oli neuvotteluissa etu siinä

mielessä, että koko Livadia-palatsia, jossa Roosevelt asui konferenssin ajan, salakuunneltiin. Salaiset tallenteet raportoitiin Stalinille päivittäin, ne toimitti peräti Sergo Berija, NKVD:N poliisijohtajan poika. Stalin ei myöskään empinyt käyttää näitä tietoja neuvotteluissaan – läntisten johtajien rauhoittelu ei maksanut hänelle paljonkaan, ja hän kietoi heidät monissa tapaamisissa pikkusormensa ympärille halutessaan todella saavuttaa jotakin. Johtajat saavuttivat yksimielisyyden mm. siitä, että Ranskasta tulisi yksi Saksan miehittäjävaltioista. Stalin pyysi myös 20 miljardia Yhdysvaltain dollaria Saksan jälleenrakentamiseksi sodan jälkeen. Churchill ja Roosevelt empivät, mutteivät torjuneet ehdotusta. Saksaa varten perustettiin myös liittoutuneiden valvontakomissio, joka varmistaisi rauhanomaisen vallansiirron.

Suurimmat erimielisyydet vallitsivat Puolan tulevaisuudesta. Sen enempää Rooseveltilla kuin Churchillillakaan ei ollut mitään ajatusta vastaan, että Puolaa siirrettäisiin lännemmäksi (Saksan alueen kustannuksella), mutta heitä huolestutti, että uusi Puola, neuvostoarmeijan juuri valtaama kansakunta, ei pysyisi riippumattomana ja demokraattisena. Stalin puolestaan empi antaa Puolan maanpakolaishallitukselle paikkaa uuden valtion johdossa, mutta hän suostui pitkien keskustelujen jälkeen "vapaan, riippumattoman ja demokraattisen" Puolan periaatteeseen – hyvin tietäen, että maan todellinen poliittinen tilanne johtaisi kommunistien nousemiseen valtaan. Neuvostoliiton tiedustelu oli paljastanut Stalinille, miten paljon vapaan Puolan periaate merkitsi briteille ja amerikkalaisille, ja hänelle sopi hyväksyä leveäpohjaisempi hallitus.

Jaltan konferenssi oli myös paikka, jossa saksalaisen Dresdenin kaupungin kohtalosta päätettiin. Neuvostoliittolaisten mielestä oli kenraali Antonovin kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta välttämätöntä pommittaa Saksan itäisintä kaupunkia neuvostojoukkojen etenemisen helpottamiseksi. Läntiset ilmavoimat oli jo komennettu aloittamaan valmistelut ennen Jaltan konferenssia, lähinnä saksalaissotilaiden paon etelän vuoristoalueelle estämiseksi – oli olemassa vaara, että ne rakentaisivat sinne vahvan puolustuksen. On yhä kiistanalaista, kuinka Dresden tuli mainituksi, mutta konferenssin aikana nimettiin joka tapauksessa useita muitakin Saksan kaupunkeja. Erityisesti Leipzigia ehdotettiin, ja läntiset ilmavoimat pommittivat sitä ripeästi. Dresden puolestaan tuhottiin 13.–14. helmikuuta 1945 – suurpommituksessa kuoli 25 000–30 000 ihmistä.