Kosteikot
Kosteikot ovat kaikkea muuta kuin pahanhajuisia suoalueita, joita pitäisi vältellä – ne ovat luonnon aarreaittoja!
Jos sana ”kosteikko” herättää muistoja suolla rämpimisestä, ihmettelet varmaan, miksi piitttaamme moisista kurakoista (joissa monesti haisee tympeältä). Ne eivät kuitenkaan ole vain hyvä elinympäristö monille linnuille, sammakkoeläimille ja hyödyllisille hyönteisille – jos tuhoamme kosteikkoja, tuhoamme mahdollisuutemme estää maailmanlaajuinen lämpeneminen.
Tarkastellaan esimerkiksi soita. Nämä luhtamaiset elinympäristöt, jotka ovat miljoonien vuosien aikana muodostuneet sammalesta, puista ja kuolleista kasveista, voivat olla jättiläismäisiä – Kongosta vuonna 2014 löydetty suo oli yhtä suuri kuin Alabaman osavaltio.
Koska hajottajaeliöt eivät elä niin kosteissa ja hapettomissa oloissa, orgaaninen aines ei hajoa, eli kasveihin sitoutunut hiili jää turpeeseen. Jokaisessa neliömetrissä turvetta voi olla satoja kiloja hajoamatonta orgaanista ainesta. Tutkimukset osoittavat, että noin puolet pohjoisen pallonpuoliskon turpeesta koostuu hiilestä, kun taas turvesoihin ympäri maailmaa on sitoutunut jopa 450 miljardia tonnia hiiltä – sama määrä kuin tuotamme hiilidioksidipäästöjä polttamalla fossiilisia polttoaineita 65 vuoden aikana.
Huolestuttavaa onkin, että kun turvesuot kuivuvat, ilmakehään vapautuu yhdeksänkertainen määrä hiiltä. Tulevina vuosisatoina hiiltä voi vapautua matalista turvesoista 40 prosenttia ja syvistä soista niinkin paljon kuin 86 prosenttia.
Maailmanlaajuinen lämpeneminen ei vain kuivata turvesoita, vaan se myös sulattaa niitä soita, jotka ovat jäässä. Arktisen tundran alla piilee enemmän kuin 1 000 miljardia tonnia hiilidioksidia – kaksi kertaa niin paljon kuin ihmisen aiheuttamat päästöt teollisen vallankumouksen alettua. Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen takia pohjoisnavalla lämpötila on noussut kaksi kertaa nopeammin kuin muualla maapallolla, kun taas ikiroudan lämpötilat ovat nousseet 5,5 °C sitten 1980-luvun. Samalla kun pelätään ikiroudan sulamisen aiheuttavan äkillisen suuren metaani- ja hiiilidioksidi”purkauksen”, US Geological Surveyn tuoreemmat tutkimustulokset osoittavat sen tapahtuvan luultavammin asteittain. Seuraukset ovat kuitenkin valtavat.
Tutkijoita huolestuttaa eniten niin sanottu ilmaston palautekytkentä. Jos ikirouta lämpenee liikaa, mikrobit voivat hajottaa orgaanisia aineksia, mikä taas vapauttaa kasvihuonekaasuja ja lämmittää maapalloa sekä ikiroutaa entisestään.
Mahdollisen ”kiihtyvän, maailmanlaajuisen lämpenemisen” takia insinöörit ovat ehdottaneet radikaaleja ratkaisuja (katso sivu 58). Se voi kuitenkin olla liian vähän liian myöhään. Ikirouta sulaa, ja se, mitä tähän asti on nähty, on ehkä vain turvesuon huippu.
Lämpimämmän ilmaston rannikkoseutujen mangrovesuot ovat arjen sankareita, sillä ne varastoivat yli neljä kertaa enemmän hiiltä kuin
mikään muu metsä tropiikissa. Salaisuus piilee tiiviissä pönkkäjuurissa, jotka ankkuroivat puut veteen. Juuriin osuessaan vuorovesivirrat tyyntyvät. Se vähentää rantaeroosiota ja synnyttää myös orgaanista ainesta. Vähäisen happipitoisuuden takia mikrobit eivät pysty hajottamaan kyseistä ainesta. Näiden kallisarvoisten puiden hakkaaminen tuottaa noin 0,02:sta 0,12:een gigatonnia hiiltä vuodessa, mikä vastaa 10 prosenttia metsäkadon aiheuttamista maailmanlaajuisista hiilidioksidipäästöistä.
Mangrovesoilla on monia muitakin hyviä puolia. Tutkimuksissa ei ole käynyt ilmi vain, että ne suojelevat herkkiä koralleja kohoavilta lämpötiloilta ja meren happamoitumiselta, vaan niiden on todettu myös suodattavan raskasmetalleja ja olevan mahdollinen antibioottien lähde.
Metsien tuhoutumisen takia mangrovesuot ovat vähentyneet lähes puoleen 50 vuodessa. Ikävä kyllä, kääpiökokoisen kolmivarvas- laiskiaisen tai mangrovekäen elinympäristön suojeleminen ei ole kovinkaan korkealla tuhoajien listoilla, kun he voivat ansaita rahaa muokkaamalla haluttuja rantatontteja asuinkäyttöön.
Vaikka pieni kolmivarvaslaiskiainen ei paikallisia viranomaisia liikutakaan, voi uhkaava rannikkoeroosio tai kalavesien menetys (sekä hiilipäästötavoitteen saavutta- misesta seuraava kiitos) ehkä herättää heidät kieltämään lisätuhot.
Kuultuaan tosiasioita ekosysteemistä, kuten esimerkiksi, että kuivuneista kosteikoista vapautuu yhtä paljon kasvihuonekaasuja kuin teollisuudesta, on osa hallituksista oivaltanut kosteikkojen suojelemisen edut. Viime vuosina Ruotsissa on muutettu perinteistä viljelymaata kosteikoiksi. Kosteikot estävät ylimääräisten ravinteiden valumisen järviin ja meriin ja suojelevat siten uhanalaisia sammakko- ja lintulajeja. Halmstadilaisessa korkeakoulussa tehty tutkimus osoittaa, että kosteikoita on osittain kiittäminen siitä, etteivät pikku-uikku ja pienempi tylli ole enää Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton uhanalaisten lajien listalla.
Lyhyesti sanottuna kosteikot ovat isoja hiilinieluja, erinomaisia suodattimia ja lääkeaineiden kultakaivoksia – sen lisäksi että ne ovat elintärkeitä alkuperäiselle eläimistölle ja paikallisille yhdyskunnille.
Kääpiökokoisen kolmivarvaslaiskiaisen elinympäristön tai mangrovekäen suojeleminen ei ole kovinkaan korkealla tuhoajien listalla.