HYÖKKÄYS PEARL HARBORIIN

Historian ehkä täydellisin esimerkki poliittisesta ja sotilaallisesta yllätyksestä yhtaikaa. Käynnissä olevasta suursodasta tuli kertaiskulla globaali.

Keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimien hyökkäys amerikkalaisten tukikohtaan Pearl Harborissa aamulla 7. joulukuuta 1941 voi olla historian täydellisin esimerkki poliittisesta ja sotilaallisesta yllätyksestä yhtaikaa. Sen lisäksi, että käynnissä olleesta suursodasta tuli kertaiskulla globaali, yllätetyksi tulemisen kokemus vaikutti suuresti amerikkalaiseen sotilaalliseen ajatteluun seuraavan puolivuosisadan ajan. Ja silti hyökkäys oli monella tapaa epäonnistuminen, joka olisi ehkä ollut parempi jättää tekemättä. Miksi?

Japani oli 1800-luvun puolivälissä vielä feodaalinen, sulkeutunut ja eurooppalaisittain vanhanaikainen maa, kuten se oli ollut jo vuosisatojen ajan. Sitten väistämättömät kontaktit länsimaihin ja erityisesti uudenaikaisten laivastojen merkitys merellisille valtioille alkoivat vaikuttaa. Alkoi pitkäaikainen, perusteellinen modernisointiprosessi. Hallintojärjestelmä muuttui, ja Japanista tuli modernissa merkityksessä yhtenäinen valtio. Teollisuusvallankumous alkoi, ja koko kansallista kuvaa Japanista ja japanilaisista jumalien valittuna, ylivertaisena maana ja kansana ravisteltiin. Vanhaa säilyi vuosien ajan joko sellaisenaan tai rinnakkaiselossa uutuuksien kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Perustuslaissa oli demokraattisia aineksia, kuten vaaleilla valitut valtiopäivät, mutta myös epäselvyyksiä hallituksen asemasta kansan ja keisarin suhteen. Veto- oikeus hallituksen jäsenten valinnassa antoi arvostetuille sotilasvoimille lähes määräävän vallan hallituksen kokoonpanoon ja politiikkaan.

Japanin näkemystä itsestään oli vuosisatojen ajan ruokkinut tunne oman kansan kulttuurisesta ja rodullisesta ylivertaisuudesta verrattuna barbaarisiin kiinalaisiin ja sivistymättömiin, rappioituneisiin länsimaalaisiin. Tunnetta olivat vahvistaneet suurmenestykset vaaleaihoisia venäläisiä vastaan Venäjän–japanin sodassa 1904–1905. Vastustajien halveksunta selittää suuren osan japanilaisten perusteellisista virhearvioinneista ennen toista maailmansotaa ja sen aikana, erityisesti ekspansiivisen politiikan, jota alettiin harjoittaa vuonna 1931 halli-

”JAPANIN HONOLULUN KONSULAATTIIN OLI SIJOITETTU NUORI TIEDUSTELU-UPSEERI, JONKA RAPORTTIEN JA MUIDEN LÄHTEIDEN AVULLA SUUREEN LAMPEEN RAKENNETTIIN PIENOISMALLI LAIVASTOTUKIKOHDASTA JA SEN YMPÄRISTÖSTÄ.”

tuksen koostuessa pääasiassa korkea-arvoisista upseereista.

Tie sotaan

Japani oli miehittänyt Mantšurian vuonna 1931, ja kuusi vuotta myöhemmin konflikti laajeni koko Kiinan valloitussodaksi. Sotilaallisista ponnistuksista tuli raaka-ainevarannoiltaan köyhälle Japanille yhä suurempi rasitus, ja lisäksi erityisesti USA:N asettama kauppasaarto iski sodan kannalta tärkeisiin tarvikkeisiin, kuten työstökoneisiin, teräkseen ja öljyyn. Japani päätti siksi vuoden 1941 alussa valloittaa raaka-aineiltaan rikkaan Kaakkois-aasian, jonka eurooppalaisia siirtomaaisäntiä toisen maailmansodan puhkeaminen 1939 oli heikentänyt. Ehkä suurin ongelma oli, miten USA reagoisi. Siksi Japani päätti heti alussa puuttua USA:N mahdollisuuksiin vaikuttaa laajentumiseen sotilaallisesti. Suunnitelmaan kuului Pearl Harborin laivastotukikohdan yllätyshyökkäyksen lisäksi Filippiinien (tuolloin amerikkalainen siirtomaa) ja Tyynenmeren strategisten saarten valloitus. Japanin päätymistä sotaan vihollisen kanssa, jonka teollinen kapasiteetti oli lähes kolmetoistakertainen sen omaan verrattuna, vähäteltiin viittaamalla ”länsimaiden rappioituneisuuteen ja taistelunhalun puutteeseen”.

Lähtökohdat

Pearl Harbor sijaitsee Oahun saaren eteläosassa Havaijilla, ja se on melkein epätodellisen täydellinen luonnonsatama, jonka aallonmurtajien sisällä on tilaa suurelle määrälle aluksia suhteellisen kapean sisääntuloväylän takana. Sen ympärillä on tilaa kaikelle suuren laivastotukikohdan tarvitsemalle infrastruktuurille, myös lentokentälle. Saarella on tukikohdan lisäksi myös armeijan leirejä ja useita sotilaslentokenttiä. Saaren jykevä rannikkotykistö suojasi sitä hyvin laivastohyökkäyksiltä, mutta ilmatorjunta oli huomattavasti heikompi.

Merialue tukikohdan ympärillä oli suhteel-

lisen rajattua ja kohtuullisen syvyistä, 15–20 metriä. Nämä olosuhteet tuottivat merkittäviä ongelmia japanilaiskoneille. Hyökkäykseen taistelulaivoja vastaan tarvittiin suuret määrät torpedoja, joiden odotettiin olevan tarkimpia ja tehokkaimpia aseita raskaita aluksia ja niiden panssarisuojauksia vastaan. Iso- Britannian laivaston ilmavoimat oli lisäksi tehnyt samanlaisen arvion ennen kuuluisaa öistä hyökkäystään Italian laivastoa vastaan Taranton satamassa vain muutama kuukausi aikaisemmin. Japanilaisten käyttämät lentokoneisiin sijoitetut torpedot sukelsivat kuitenkin veteen osuttuaan ensin syvälle, ennen kuin vakiinnuttivat säädetyn syvyyden vasta satojen metrien päässä. Jos sellaisia pudotti Pearl Harborin satamaan, ne vain upottaisivat kärkensä pohjamutaan tai parhaassa tapauksessa olisivat ennakoimattomassa syvyydessä osuessaan maaliin vain lyhyen matkan päässä ahtaassa satama-altaassa. Ratkaisuksi keksittiin puiset siivekkeet, jotka kuoriutuivat pois osuessaan veteen, mutta varmistivat samalla, ettei torpedo iskeytynyt pohjaan, vaan löysi pian säädetyn syvyytensä.

Japanin Honolulun konsulaattiin oli sijoitettu nuori tiedustelu-upseeri, jonka raporttien ja muiden lähteiden avulla suureen lampeen rakennettiin pienoismalli laivastotukikohdasta ja sen ympäristöstä. Alusten pienoismalleja ankkuroitiin niiden esikuvien tavallisille laituripaikoille tuomaan todenmukaisuutta, jonka avulla laivaston lentäjät saivat hyvän käsityksen lähestymislennon maamerkeistä ja näkymästä, jonka lentäjät kohtaisivat itse hyökkäyksessä.

Lähestyminen

Japanin laivaston kaikki kuusi lentotukialusta – sellaista vahvuutta ei siihen aikaan ollut millään muulla laivastolla – lähetettiin hyökkäykseen. Ne kokoontuivat perusteellisesti koulutetut lentokonemiehistöt, erikoisaseet ja enimmäkseen korkealaatuiset lentokoneet mukanaan syrjäiselle lahdelle Japanin pohjoisimman osan rannikolle.

Laivasto lähti 26. marraskuuta ylittämään Tyyntämerta täydellisessä radiohiljaisuudessa ollakseen joulukuun 7. päivän vastaisena yönä hyökkäyksen lähtöpisteessä Oahun pohjoispuolella. (Ks. s. 13.) Eskaaderin lopullinen käskytys tapahtuisi koodilausein, ja hyökkäyksen sai toteuttaa vasta, kun siitä olisi annettu kirjaimellisesti tällainen käsky. Hyökkäyksen koodi oli: ”Valloittakaa Niitakavuori!” (Se on Taiwanissa, mutta se oli Japanin silloisen imperiumin korkein.)

Salauksen purku – ”Magic”

Japani oli monien muiden maiden tavoin alkanut 1920- ja 1930-luvuilla käyttää pyöriviin kiekkoihin perustuvia salauslaitteita suojatakseen salaiset viestit. Näissä maissa ei tiedetty, että niin USA kuin Iso- Britannia, kuten itse asiassa Ruotsikin, onnistuvat vuoden 1940 vaiheilla kehittämään laitteita, jotka pystyivät usein purkamaan niiden salatut viestit. USA pystyi siten lukemaan

”MERIALUE TUKIKOHDAN YMPÄRILLÄ OLI SUHTEELLISEN RAJATTUA JA KOHTUULLISEN SYVYISTÄ, 15–20 METRIÄ. NÄMÄ OLOSUHTEET TUOTTIVAT MERKITTÄVIÄ ONGELMIA JAPANILAISKONEILLE. HYÖKKÄYKSEEN TAISTELULAIVOJA VASTAAN TARVITTIIN SUURET MÄÄRÄT TORPEDOJA, JOIDEN ODOTETTIIN OLEVAN TARKIMPIA JA TEHOKKAIMPIA ASEITA RASKAITA ALUKSIA JA NIIDEN PANSSARISUOJAUKSIA VASTAAN.”

salaista diplomaattista radio- ja sähkeviestintää Japanin Washingtonin suurlähetystön ja Tokion välillä. Kun maiden väliset neuvottelut katkesivat marraskuussa 1941, Japani teki lopullisen päätöksen sotaan ryhtymisestä ja aikoi aloittaa vihollisuudet alle tunti sen jälkeen, kun neuvottelujen katkaisemisesta virallisesti ilmoittava nootti olisi jätetty. Amerikkalaisten tiedustelupalvelu sieppasi ja purki Japanin suurlähettilään ohjeet – että nootti oli jätettävä tasan kello 13 – mutta Pearl Harborin tukikohdan vastaavat komentajat saivat varoituksen sen sisällöstä joitakin tunteja liian myöhään!

Minisukellusveneet

Japanilaiset tunsivat lukkarinrakkautta tiettyjä asetyyppejä kohtaan, mieluiten sellaisia, jotka vaativat miehistöiltä erityistä sankaruutta, koska heidän henkiinjäämismahdollisuutensa olivat hyvin pienet. Hyvä esimerkki tästä olivat minisukellusveneet. Viisi sellaista lähetettiin kohti Pearl Harboria varhain joulukuun 7. päivän aamuna, ja suuret emosukellusveneet hinasivat ne noin 20 kilometrin päähän sataman suulta. Yksi niistä huomattiin jo ennen aamunkoittoa. Se katosi näkyvistä ja on voinut onnistua pääsemään satama-altaaseen ja laukaisemaan kaksi torpedoaan laiturissa olevia taistelulaivoja kohti ilmahyökkäyksen aikana. Toinen pääsi syvälle sisälle satamaan, mutta se suunnisti harhaan ja upotettiin torpedojen mentyä ohi. Loput kolme minisukellusvenettä upposivat tai ajoivat karille aiheuttamatta vahinkoja.

Ilmahyökkäys alkaa

Japanin alukset saapuivat lähtöpisteeseen Oahun pohjoispuolella keskiyöllä joulukuun 7. päivän vastaisena yönä. Hitaat säiliöalukset jätettiin sinne, kun lentotukialukset ja niiden saattajat lähtivät kovalla vauhdilla etelään saavuttaakseen hyökkäysasemat aamunkoitossa. Oli yhä pimeää, kun risteilijöiltä ja taistelulaivoilta lähti kaksi tiedustelukonetta kohti Pearl Harboria. Niiden tehtävä oli antaa hyökkääjille mahdollisimman tarkkaa tietoa säästä ja tukikohdan tilanteesta ennen hyökkäystä. Japanin hyökkäys toteutettiin kahdessa aallossa noin puolen tunnin välein. (Ks. taulukko s. 10 alh.) On merkillepantavaa, että kaksi kolmasosaa kaikista pommeista ja torpedoista aiottiin suunnata lentokentälle, ei aluksiin, vaikka jälkimmäiset olivat hyökkäyksen tärkein kohde.

Lähtö oli tehtävä kahdessa erässä, koska kaikki koneet eivät mahtuneet kerralla lentotukialusten kannelle. Kaikki alkoi noin kello 06.00. Kuudelta lentotukialukselta tehtiin Pearl Harboriin kaikkiaan 353 lentotehtävää – mittavampaa tämän tyyppistä hyökkäystä ei tehtäisi moneen vuoteen.

Tutka-aseman tarina

USA:N armeija teki kenttäkokeita siirrettävillä tiedustelututka- asemilla. Oahun pohjoiskärkeen oli ohjelman osana sijoitettu tutka- asema, jonka suorituskykyä ja käytettävyyttä tutkittiin mm. käyttämällä sitä säännöllisesti joka päivä kello 4–7 aamulla. Asemaa oltiin jo sulkemassa joulukuun 7. päivän aamuna tällaisen jakson jälkeen, kun toinen kahdesta tutkamiehestä havaitsi voimakkaan kaiun luoteesta. Näytti siltä, että Oahua lähestyi tästä suunnasta suuri määrä lentokoneita. Aseman päällikkö, nuori upseeri, oletti, että kyse oli kuudesta B-17 - pommikoneesta, joita oltiin sijoittamassa Oahulle Amerikan länsirannikolta. Hän käski tutkamiehiä jatkamaan aseman sulkemista eikä ryhtynyt muihin toimenpiteisiin.

Tämä hetki on usein nostettu esiin amerikkalaisten hukattuna tilaisuutensa nostaa valmiuttaan ja lähettää hävittäjiä lähestyviä joukkoja vastaan. Se on täyttä pötyä. Vaikka paikalla ollut upseeri olisi tulkinnut sen vihollisten ilmahyökkäykseksi eikä tavalliseksi selittämättömäksi poikkeamaksi, ja olisi yrittänyt tehdä hälytyksen, tässä vaiheessa ei ollut mitään ilmatorjuntajärjestelmää, joka olisi voinut ottaa raportin vastaan, tehdä

”JAPANIN ALUKSET SAAPUIVAT LÄHTÖPISTEESEEN OAHUN POHJOISPUOLELLA KESKIYÖLLÄ JOULUKUUN 7. PÄIVÄN VASTAISENA YÖNÄ. HITAAT SÄILIÖALUKSET JÄTETTIIN SINNE, KUN LENTOTUKIALUKSET JA NIIDEN SAATTAJAT LÄHTIVÄT KOVALLA VAUHDILLA ETELÄÄN SAAVUTTAAKSEEN HYÖKKÄYSASEMAT AAMUNKOITOSSA.”

”ENSIMMÄINEN HYÖKKÄYSAALTO KESKITTYI ENSISIJAISEEN KOHTEESEEN, TAISTELULAIVOIHIN JA LENTOKENTTIIN NIIDEN TUHOAMISEKSI, ENNEN KUIN TORJUNTAHÄVITTÄJÄT PÄÄSISIVÄT ILMAAN. PARIKYMMENTÄ TORPEDOKONETTA HYÖKKÄSI IDÄSTÄ MATALALLA – 15–40 METRISSÄ – KOHTI ANKKUROITUJA TAISTELULAIVOJA KOHTAAMATTA VIELÄ MINKÄÄNLAISTA VASTUSTUSTA. ETÄISYYS OLI LYHYT, JA TEHOT OLIVAT MURSKAAVIA NOIN 15 TORPEDON OSUESSA VALMISTAUTUMATTOMIIN KOLOSSEIHIN.”

johtopäätöksen lähestyvästä hyökkäyksestä ja antaa käskyn puolustautumistoimenpiteistä. Tällaisen käskyn antaminen yhden koeyksikön tekemän havainnon perusteella olisi vaatinut tuntikausien yritykset löytää vastaavia komentajia sunnuntaiaamuna ja saada heidät vakuuttumaan korotetun valmiuden tarpeellisuudesta. Tapahtumalla on siksi lähinnä kuriositeettiarvoa, eikä se todellakaan edusta mitään ”menetettyä tilaisuutta”. Sitä on tarkasteltava suhteessa siihen tosiasiaan, että oli tehty myös paikallisia havaintoja varoitusmerkeistä:

• Miinanraivaaja Condor havaitsi ja tulitti kello 03.42 minisukellusvenettä sataman suun lähistöllä.

• Hävittäjä Ward tulitti ja upotti kello 06.37 minisukellusveneen samalla alueella.

Molemmat tapahtumat raportoitiin Havaijin meripuolustuksen johdolle välittömästi lähettämättä niitä edelleen tai niiden johtamatta yleisempään valmiuden nostoon.

Tora! Tora! Tora!

Sää oli pilvinen ja tuulinen, pilvikorkeus oli noin 2000 metriä. Hyökkäyksen ensimmäinen aalto – 183 konetta – kokoontui lentotukialuksen eteläpuolelle, jossa annettiin lopullinen hyökkäyskäsky, kun lentotiedustelu oli vahvistanut, että amerikkalaisten laivasto oli ankkurissa odotetusti eikä ollut lähtenyt äkkiä merelle. Sitten suunnattiin etelään tiheässä muodostelmassa ilman maanäkyvyyttä. Etäisyys kohteeseen oli tuolloin noin 320 km. Muodostelman suunnistaja alensi laskettuna hetkenä lentokorkeutta siten, että hän sai näköyhteyden mereen. Niin laivastosaattueen kuin nyt ilmavoimienkin suunnistus oli onnistunut täsmälleen, ja Oahun rannikko tuli pian näkyviin usvassa juuri odotetulla hetkellä. Rannikkovuorten toisella puolella sää selkeni täysin, ja ilmavoimat järjestyivät taktisiin yksiköihinsä toteutettavaa hyökkäystä varten. Kello oli noin 07.50, kun hyökkäyksen komentaja antoi kuuluisan hyökkäyskäskynsä: ”Tora, tora, tora!” ( Tiikeri, tiikeri, tiikeri!), joka tiedotti samalla lentotukialuksille, että hyökkäystä toteutettiin suunnitellusti ja yllätystekijä oli saavutettu.

Ensimmäinen hyökkäysaalto keskittyi ensisijaiseen kohteeseen, taistelulaivoihin ja lentokenttään, niiden tuhoamiseksi, ennen kuin torjuntahävittäjät pääsisivät ilmaan. Parikymmentä torpedokonetta hyökkäsi idästä matalalla – 15– 40 metrissä – kohti ankkuroituja taistelulaivoja kohtaamatta vielä minkäänlaista vastustusta. Etäisyys oli lyhyt, ja tehot olivat murskaavia noin 15 torpedon osuessa valmistautumattomiin kolosseihin. Samanaikaisesti alkoi myös pommeja pudota viiteen Oahun lentotukikohdista ja sataman aluksiin. Zero-hävittäjät laskeutuivat alimpaan korkeuteen ja alkoivat tulittaa usein näyttäviksi rivistöiksi järjestettyjä amerikkalaislentokoneita.

Ensimmäinen hyökkäys oli ohi alle puolessa tunnissa, ja sitä seurasi toinen aalto. Tämän hyökkäyksen lähtökohdat olivat huomattavasti huonommat. Amerikkalaisten ilmapuolustus oli nyt ehtinyt järjestyä – tulipalojen savupatsaat ja räjähdykset ensimmäisestä hyökkäyksestä peittivät taivaan ja näkyvyyden.

Taistelulaiva Arizona

Taistelulaiva Arizonaan (vesillelasku 1915) osui 805 kilon panssaripommi (pohjana laivatykistön 400 mm kranaatti) kello 8.06, tunkeutui panssarikannen läpi (noin 10 cm panssarisuoja kolmella kannella) ja räjähti

”KELLO OLI NOIN 07.50, KUN HYÖKKÄYKSEN KOMENTAJA ANTOI KUULUISAN HYÖKKÄYSKÄSKYNSÄ: 'TORA, TORA, TORA!' ( TIIKERI, TIIKERI, TIIKERI!), JOKA TIEDOTTI SAMALLA LENTOTUKIALUKSILLE, ETTÄ HYÖKKÄYSTÄ TOTEUTETTIIN SUUNNITELLUSTI JA YLLÄTYSTEKIJÄ OLI SAAVUTETTU.”

”JAPANILAISET UPOTTIVAT TAI VAURIOITTIVAT VAKAVASTI KAIKKIAAN 18 ALUSTA. NIIDEN JOUKOSSA OLI 8 TAISTELULAIVAA, 3 KEVYTTÄ RISTEILIJÄÄ JA 3 HÄVITTÄJÄÄ. LENTOTUKIKOHDISSA 161 LENTOKONETTA TUHOUTUI JA 102 SAI VAKAVIA VAURIOISTA.”

mustaa ruutia sisältäneen varaston edessä. Se alkoi palaa, mikä räjäytti pian Arizonan etummaisen ammusvaraston. Laivan runko katkesi, ja hylky syttyi tuleen keulasta perään ennen kuin se hitaasti upposi. Kaikkiaan 1 117 miestä kaatui, ja useimmat heistä lepäävät yhä USA:N kuuluisimman sotamuistomerkin sisällä.

Muut taistelulaivat

Satamassa oli kaikkiaan kahdeksan taistelulaivaa, kaikki enemmän tai vähemmän modernisoituja ensimmäisen maailmansodan aikaisia tyyppejä. Yksi niistä oli kuivatelakalla. Japanilaisten pommitus- ja erityisesti torpedohyökkäykset onnistuivat erittäin hyvin (ks. taulukko alla).

Tarkoitus oli suunnata ilmahyökkäysten valtaosa kohti amerikkalaisia lentokenttiä ja niille sijoitettuja lentokoneita, ei aluksia. Monet japanilaiset syöksypommittajat arvioivat kuitenkin kiitettävällä joustavuudella, että alukset olivat parempi kohde kuin jo palavat lentokentät ja käänsivät hyökkäyksensä menestyksekkäästi kohti aluksia, kuten Nevadaa. Niitä kuitenkin haittasi se, että ne kantoivat ”pehmeitä” kohteita varten tarkoitettuja räjähtäviä pommeja, eivät panssaripommeja, jotka pystyivät tunkeutumaan alusten kansipanssaroinnin läpi.

Joukko taistelulaivoja vahingoittui tai upposi, mutta upotetutkin pystyttiin yleensä nostamaan. Kaikkiaan 118 lentokonetta menetettiin – pääasiassa maassa. Lisäksi 159 konetta vaurioitui, minkä vuoksi Oahun ilmavoimat olivat nyt käytännössä taistelukyvyttömiä menetettyään 86 % koneistaan!

Inhimillinen hinta oli järkyttävä maalle, jonka oli tähän asti katsottu elävän rauhantilassa valtameren sodalta suojaamana. Kaikkiaan surmansa sai 2 403 henkeä, joista 68 siviilejä. Siviiliväestö kärsi pahasti suutareiksi jääneistä ilmatorjuntakranaateista, jotka putosivat Honolulun asuinalueille.

Japanin laivastossa

Japanin ensimmäinen lentokoneiden hyökkäysaalto alkoi laskeutua tukialuksilleen noin kello 09.30, ja toinen aalto seurasi runsaan tunnin myöhemmin. Ilmavoimien komentaja, kommodori Mitsuo Fuchida, oli seurannut hyökkäyksen tuloksia suurella tarkkuudella. Hän suositteli nyt korkeimmalle komentajalle, vara-amiraali Nagumolle, uuden hyökkäyksen organisointia. Fuchidan näkemyksen mukaan jäljellä oli yhä runsaasti arvokkaita kohteita, joihin hyökätä. Uuden hyökkäyksen organisointiin ja toteutukseen menisi kuitenkin useita tunteja, minkä ajan japanilaisten tukialukset viettäisivät Havaijille sijoitettujen pommikoneiden toimintasäteen sisäpuolella. Amiraalin toinen epävarmuustekijä olivat kaksi amerikkalaista lentotukialusta jossakin alueella. Hyökkäystä niiltä ei voinut jättää ottamatta huomioon. Nagumo päätti siksi olla koettelematta onneaan enempää ja käski suunnata pohjoiseen, pois Havaijilta. Se saattoi olla koko sodan kohtalokkaimpia päätöksiä (ks. alla). Japanin tappiot Pearl Harborin hyökkäyksessä käsittivät 29 lentokonetta ja 55 miehistön jäsentä – se tarkoitti tuloksiin nähden vaatimattomia 8 % tappioita kaikista hyökkäyksessä käytetyistä lentokoneista. Lisäksi menetettiin kaikki viisi minisukellusvenettä ja yhdeksän niiden miehistöjen jäsenistä (yksi otettiin vangiksi).

Hyökkäyksen tulokset

Japanin yllätysilmahyökkäys Pearl Harboriin oli taktinen ja strateginen yllätys vailla vertaa. Sen toteuttaneet 353 japanilaista tukialuslentokonetta jättivät jälkeensä neljä upotettua ja kolme vaurioitettua taistelulaivaa, parisataa tuhottua lentokonetta ja tuhottuja lentotukikohtia. Japanilaiset hyökkäsivät seuraavan vuorokauden aikana myös brittien ja amerikkalaisten sotilaskohteisiin Itä- Aasiassa. Oli siksi luonnollista,

”SATAMASSA OLI KAIKKIAAN KAHDEKSAN TAISTELULAIVAA, KAIKKI ENEMMÄN TAI VÄHEMMÄN MODERNISOITUJA ENSIMMÄISEN MAAILMANSODAN AIKAISIA TYYPPEJÄ. YKSI NIISTÄ OLI KUIVATELEKALLA. JAPANILAISTEN POMMITUS- JA ERITYISESTI TORPEDOHYÖKKÄYKSET ONNISTUIVAT ERITTÄIN HYVIN.”

ARTIKKELIN KIRJOITTAJA Johan Lupander, s. 1946, on koulutukseltaan diplomiekonomi, ja hän on kiinnostunut sotilashistoriasta, erityisesti tekniikasta ja taktiikasta. Hänen ensimmäinen kirjansa, Midway 1942, ilmestyi toukokuussa 2007 (Norstedts). Hän on myös esitelmöitsijä ja kielitutkija ja kirjoittaa artikkeleita eri julkaisuihin ja lehtiin.

että amerikkalaisten presidentti Roosevelt julisti puheessaan kongressille 8. joulukuuta sodan Japanille. Kolme päivää myöhemmin Hitler julisti puolestaan sodan Usa:lle – nykypäivän historiantutkijoiden on ollut vaikea pitää päätöstä rationaalisena. Euroopan ja Pohjois- Afrikan sota oli joka tapauksessa laajentunut kertaheitolla maailmansodaksi.

Presidentti Roosevelt paljasti virallisesti japanilaisten juonikkaan aikataulusuunnittelun, jossa uhkaavan diplomaattisen nootin luovutus jätettiin tarkoituksella vasta aivan Pearl Harborin hyökkäyksen alle, ja se loi pohjan amerikkalaisten erityisen katkeralle asenteelle japanilaisia kohtaan sodan aikana. Kuuluisaksi tuli amerikkalaisen amiraali William Halseyn lausahdus: ”When we are through with them the Japanese language will be spoken only in Hell!” (Kun me olemme valmiita heidän kanssaan, japanin kieltä puhutaan vain helvetissä!”

Vaikka amerikkalaisten alus- lentokone- ja miesvahvuustappiot olivat valtavat, hyökkäyksen sotilaalliset seuraukset osoittautuivat sodan aikana yllättävän pieniksi:

• Ensiksikin hyökkäyksen tärkeimmät kohteet – kaksi amerikkalaista lentotukialusta – olivat merellä ja välttivät hyökkäyksen.

• Toiseksi upotetut taistelulaivat – kuten laivasto ylipäätään – ei olisi vielä kyennyt missään olosuhteissa puuttumaan japanilaisten operaatioon Tyynenmeren toisella puolella. Sen enempää polttoaine- kuin huoltoresurssit ja ilmatuen saatavuus eivät riittäneet.

• Kolmanneksi tuhotut lentokoneet olivat muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta tyyppejä, joiden toimintasäde oli rajoittunut, eikä niitä voinut ottaa nopeasti käyttöön esim. Filippiinien taisteluissa.

• Neljänneksi japanilaiset jättivät kaikki Pearl Harborin perustoiminnot, kuten kuivatelakat, korjaamot ja polttoainevarastot koskemattomiksi. Jos ne olisi eliminoitu, amerikkalaisten Tyynenmeren laivasto ja sen lentotukialukset olisivat joutuneet vetäytymään Amerikan länsirannikolle, jolloin sodan jatkaminen Tyynellämerellä olisi vaikeutunut, kunnes tukikohdat olisi rakennettu uudelleen. Japanin aloittamaa hyökkäystä olisi voinut jatkaa kauemmas itään ja kaakkoon, mikä olisi pitkittänyt sotaa huomattavasti.

Pearl Harborin satama-allas on suhteellisen matala. Se helpotti nostotyötä, jonka ansiosta useat taistelulaivat nousivat feenikslintuina pohjamudasta uuteen elämään. Monet niistä palasivat noston jälkeen vähitellen aktiivipalvelukseen, ja niitä käytettiin rannikkoammunnoissa ja jopa historian viimeisessä taistelulaivojen välisessä meritaistelussa lokakuussa 1944. Vain Arizona ja Oklahoma menetettiin kokonaan.

JAPANIN LENTOTUKIALUKSET