LEYTENLAHDEN MERITAISTELU
Taistelua pidetään yhtenä toisen maailmansodan suurimmista meritaisteluista. Siihen osallistui yli 350 alusta, ja ilmassa jylisi lähes 2 000 lentokonetta.
”Minä palaan vielä!” Amerikkalaisten KaakkoisAasian joukkojen komentaja, kenraali Douglas Macarthur katsoi paikalle kerääntyneitä tiukasti. Päivä oli 21. maaliskuuta 1942, ja hän oli juuri saapunut Melbourneen, Australiaan, paettuaan värikkäiden vaiheiden jälkeen japanilaisten miehitysjoukkoja Filippiineiltä. Hän oli kärsinyt nöyryyttävän tappion.
elkein päivälleen kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta myöhemmin, 20. lokakuuta 1944, pohjatonta ylpeyttä uhkuva kenraali Macarthur kahlasi maihin Filippiinien keskussaarella, Leytellä, vain joitakin tunteja sen jälkeen, kun hänen joukkonsa olivat aloittaneet maihinnousun. Hän piti hetkeä myöhemmin voitonriemuisen radiopuheen: ”Filippiinien kansa, minä olen palannut!” Vajaa viikko myöhemmin Macarthur oli hiuskarvan päässä täydellisestä nöyryytyksestä – tulla ajetuksi pois Filippiineiltä toisen kerran, tai joutua vangiksi.
USA:N maihinlaskujoukkoja ja niiden huoltoaluksia suojasi kaksi valtavaa laivastoyksikköä, amiraali William Halseyn 3. laivasto ja vara-amiraali Thomas Kinkaidin 7. laivasto. Ne olivat monta kertaa vahvempia kuin Japanin siinä vaiheessa varsin resuinen laivasto. Mutta japanilaisten onnistui erittäin taitavalla suunnitelmalla päihittää vastustajansa perusteellisesti. Kun neljä japanilaista lentotukialusta lähestyi 24. lokakuuta 1944 Leyteä pohjoisesta noin 500 meripeninkulman päässä, Halsey antoi houkutella koko 3. laivastonsa pohjoiseen kohtaamaan tätä uhkaa.
Jonkin ajan kuluttua saatiin epätoivoinen ilmoitus 7. laivastosta, joka oli joutunut taisteluun japanilaisia taistelualuksia ja risteilijöitä vastaan Leyten eteläpuolella: ”Omien taistelulaivojen ammukset vähissä.” 3. laivaston kadotessa pohjoiseen ja 7:n ollessa kiinni taistelussa etelässä, vara-amiraali Takeo Kuritan johtama japanilainen laivasto suuntasi suoraan kohti maihinnousulaivastoa. Kuritan komentoon oli hyökkäystä varten annettu supertaistelulaivat Musashi ja Yamato sekä useita taisteluristeilijöitä, risteilijöitä ja hävittäjiä. Halseyn lentotukialukselta oli edellisenä päivänä hyökätty Kuritan osastoa vastaan 150 meripeninkulmaa Leyteltä luoteeseen. Valtava Musashi oli uponnut saatuaan ainakin 17 osumaa pommeista ja 19 torpedoista. Muut japanilaisalukset olivat
”HE OLIVAT MONTA KERTAA VAHVEMPIA KUIN JAPANIN SIINÄ VAIHEESSA VARSIN RESUINEN LAIVASTO. MUTTA JAPANILAISTEN ONNISTUI ERITTÄIN TAITAVAN SUUNNITELMAN AVULLA PÄIHITTÄÄ VASTUSTAJANSA PERUSTEELLISESTI.”
silloin kääntyneet ja lähteneet pohjoiseen.
Halsey oli tulkinnut sen siten, että Kurita oli lyöty ja vetäytyi, ja kun raportti japanilaisista lentotukialuksista pohjoisessa tuli, hän arvioi voivansa viedä yksikkönsä sitä vastaan.
Mutta koko numero oli japanilaisten harhautusta. ”Uhkaava” lentotukialus oli pelkkä syötti. Sillä oli todellisuudessa tuskin lainkaan lentokoneita. Keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimat oli suurin piirtein poissa pelistä Filippiinienmeren taistelun jälkeen. Japanilaiset lentotukialukset olivat merialueella osuvasti Cape Engañoksi (”bluffi”) nimitetyn niemen lähivesillä. Kuritan ”vetäytyminen” oli huijausta.
Yöllä 24.–25. lokakuuta Kuritan mahtava laivasto kääntyi ja hiipi pimeyden turvin huomaamatta San Bernadinon salmen läpi Leyten pohjoispuolella sijaitsevan Samarin saaren ja pääsaari Luzonin välistä. Sieltä se höyrysi täyttä vauhtia etelään kohti amerikkalaisten maihinnousulaivastoa. Amerikkalaisilla ei ollut aavistustakaan, että neljä taistelulaivaa – joukossa jättimäinen Yamato – ja kuusi raskasta ja kaksi kevyttä risteilijää ja yksitoista hävittäjää oli matkalla tuhoamaan maihinnousulaivaston ja maihin laskettujen joukkojen huoltoalukset.
Amerikkalaisilla oli näitä aluksia puolustamassa vain pieniä, panssaroimattomia saattuetukialuksia ja joukko kevyesti aseistettuja, heikosti panssaroituja hävittäjiä. Saattuetukialukset olivat vanhentuneita, eikä niissä useinkaan ollut pommeja tai torpedoja, joilla hyökätä suuria pinta-aluksia vastaan. Amerikkalaisten merivoimat olisivat täysin vailla mahdollisuuksia suorassa taistelussa Kuritan laivastoa vastaan. Aamun valjetessa 25. lokakuuta Kuritan alukset aloittivat yllätyshyökkäyksen kevyitä amerikkalaisaluksia vastaan vain 100 meripeninkulman päässä maihinnousurannoista pohjoiseen...
Filippiinit oli toisen maailmasodan puhjetessa ollut amerikkalainen aina Espanjan-amerikan sodasta vuonna 1898. Saarivaltakunnan maantieteellinen asema teki siitä vuonna 1941 jopa tärkeämmän kohteen kuin Pearl Harbor. Japanin pääsyy lähteä sotaan
joulukuussa 1941 oli ollut pääsy Indonesian (silloisen Alankomaiden Itä-intian) öljykentille. Siksi oli tärkeää vallata amerikkalainen Filippiinit, joka oli kuin valtava barrikadi Japanin ja Indonesian välissä.
Japanin hyökkäys Filippiineille alkoi samaan aikaan kuin hyökkäys Pearl Harboriin – 7.– 8. joulukuuta 1941 (päivämäärät ovat erilaiset päivämäärärajan vuoksi). Amerikkalaiset yllätettiin tutkista ja uudenaikaisemmista lentokoneista huolimatta ja tuhottiin maassa jo ensimmäisenä päivänä. Macarthurin komentamasta 150 000 miehen vahvuudesta joutui vangiksi 100 000 miestä. Se oli nöyryyttävä tappio, jonka pois pyyhkimiseksi turhamainen amerikkalaiskenraali oli valmis tekemään kaiken, mihin hänen valtansa riitti.
Se alkoi Uudessa- Guineassa – suurella saarella Australian pohjoispuolella – vuoden 1942 lopussa. Macarthurin amerikkalaiset ja australialaiset joukot murskasivat japanilaisyksikön toisensa jälkeen ja alkoivat hitaasti työntyä eteenpäin kohti Filippiinejä.
Macarthurin menestys rakentui kahden pilarin varaan: osin amerikkalaisten kasvavan teknisen ja lukumääräisen ylivoiman, ja osin nerokkaan sotilaallisen taktiikan. Hän antoi joukkojensa iskeä pohjoisessa heikohkosti puolustettuja asemia vastaan japanilaisten paljon suurempien yksiköiden selustassa. Sitä sanottiin ”leapfrogging”-taktiikaksi. Amerikkalaisten hankittua vuoden 1943