HENKILÖKUVA: JAPANIN LAIVASTON MAIHINNOUSUJOUKOT
HENKILÖKUVA
Japanin laivaston maihinnousuja toteuttamaan koulutettujen joukkojen maine ylitti moninkertaisesti niiden koon. Liittoutuneet kutsuivat niitä toisinaan Japanin merijalkaväeksi amerikkalaisjoukkojen mallin mukaisesti.
Japanin erikoisjoukkoja ei kuitenkaan organisoitu omaksi puolustushaarakseen, ja niiden koko oli vain noin 10 000–15 000 miestä 16 yksikköön jaettuna. Suurin yksikkö oli 1. Sasebo, jossa oli noin 1 600 miestä. Englanninkielellä joukoista käytettiin nimitystä Special Naval Landing Forces – lyhennettynä SNLF. Tämä artikkeli käyttää englanninkielistä lyhennettä. Sotilaat olivat osa Japanin laivastoa. SNLF perusti myös kaksi laskuvarjoyksikköä, joissa kummassakin oli noin 750 miestä. Jo sodassa Venäjää vastaan 1904–1905 merivoimien aluksilla oli sotilaita käytettäväksi partiotehtävissä tai maataisteluissa. Snlf-joukot, tai Tokubetsu Rikusentai, kuten heitä kutsuttiin, sai alkunsa heistä. Venäjästä saadun voiton jälkeen keisarillisen Japanin armeija opiskeli uusia sotadoktriineja Saksassa, ja keisarillinen laivasto tutustui brittien merivoimiin Englannissa. 1930-luvun alussa aseistetuista merivoimien sotilaista muodostettiin merijalkaväki.
Vuonna 1932 Japani valtasi Mantšurian ja julisti alueen itsenäiseksi valtioksi. Etelämmässä uudet joukot joutuivat SNLF:N ensimmäiseen taisteluun Shanghain kaupungin kansainvälisen vyöhykkeen edustalla 28. toukokuuta 1932. Yhteenotto oli Japanin merivoimien provosoima, ja tavoitteena oli kaupungin valtaus. Japanin armeija otti osaa taisteluihin, mutta Kiinan joukot estivät tärkeän satamakaupungin valtauksen. Snlf-joukot, jotka osallistuivat 2 000 miehen voimin, ottivat tulikasteessa asemansa eliittiyksikkönä.
Kun Tyynenmeren sota alkoi joulukuussa 1941, Snlf-yksiköt osallistuivat Filippiinien hyökkäykseen. Luzonin saarelle kahlasi 12. joulukuuta maihin 575 miestä, ja 20. joulukuuta tehtiin lisää maihinnousuja. Operaatioita pidettiin suurina joukkojen vaatimattomasta koosta huolimatta. Ne eivät kohdanneet järjestynyttä vastarintaa ja kärsivät vain vähäisiä tappioita. Wakella amerikkalaiset laivaston sotilaat tarjosivat huomattavaa vastarintaa. Sotilaat ja rannikkotykistö torjuivat Snlf-joukkojen maihinnousun 11. joulukuuta. 23. joulukuuta Snlf-joukot tekivät Japanin armeijan tuella uuden maihinnousun ja valtasivat saaren eteläpään. Amerikkalaisten varuskunta joutui antautumaan joitakin tunteja myöhemmin. 11. tammikuuta SNLF:N laskuvarjojoukot valtasivat hollantilaisten lentokentän Manadon saarella nykyisessä Indonesiassa. 2 500 Snlf-sotilasta nousi samalla maihin ja nujersi alankomaalaiset ja paikalliset joukot.
Muihin hyökkäysoperaatioihin, joissa Snlf-joukot olivat mukana, kuului Tulagin maihinnousu ja valtaus huhtikuussa 1942 vesilentokonetukikohdan perustamiseksi. Amerikkalaiset valtasivat saaren takaisin 7. elokuuta 1942. Vuonna 1942 Snlf-yksiköt siirtyivät puolustuskannalle ja osallistuivat epätoivoisiin puolustustaisteluihin amerikkalaisten alkaessa hyökätä. Osa yksiköistä oli mukana Guadalcanalin verisissä taisteluissa. Niitä osallistui myös Salomonsaarten ja Uuden- Guinean taisteluihin 1942. Japanin laivasto oli kuitenkin kärsinyt suuria tappioita ja siten pienentänyt mahdollisuuksiaan toteuttaa uusia hyökkäysmaihinnousuja. Snlf-joukkojen viimeinen suuri operaatio oli Tarawan atollilla, johon Japanin armeijan joukot eivät osallistuneet. 1 497 7. Sasebon Snlf-sotilasta ja hieman yli 1 000 muuta laivaston ja perusyksiköiden sotilasta tuotti USA:N laivastolle yli 3 000 haavoittuneen ja kaatuneen tappiot muutamia tunteja kestäneissä kiivaissa taisteluissa. Saipanin, Iwo Jiman ja Okinawan Snlf-yksiköt tuhottiin amerikkalaisten hyökätessä kohti Japania. Muilla alueilla/tukikohdissa, kuten Rabaulissa, yksiköt eivät joutuneet taisteluun, koska liittoutuneet jättivät eristyneet tukikohdat valtaamatta. Suurien tappioiden jälkeen jäljellä olevia Snlf-yksiköitä käytettiin laivastotukikohtien suojeluun ja muihin vartiointitehtäviin.
Snlf-joukot oli varustettu samoilla käsiaseilla kuin keisarillinen armeija. Heillä oli mm. 7,7 mm Nambu Tyyppi 99 kevyt konekivääri, Tyyppi 97 -käsikranaatteja ja 6,5 mm Arisaka Tyyppi 38 -kivääri. Se perustui Mauserin rakenteeseen. Kivääriä alettiin sodan aikana vaihtaa suurikaliiperisempaan: 7,7 mm. Käytännössä molempia aseita käytettiin koko sodan ajan, mikä tuotti suuria logistisia haasteita.
Myös univormuja muutettiin 1930-luvun alusta sodan loppuun. Muutokset olivat usein tulosta materiaalien saatavuudesta ja taistelukokemuksista. Aluksi sotilaat käyttivät sinistä laivaston villaunivormua talvisin ja valkoista puuvillaista kesäisin. Univormuja alettiin 1930-luvun lopussa muuttaa myös armeijan käyttämäksi vihreäksi. Kuva univormusta edellisellä aukeamalla.