TOISEN MAAILMANSODAN VIIMEINEN TAISTELU

Japanin keisari Hirohito ilmoitti 15. elokuuta 1945 Japanin antautumisesta, mutta monet japanilaiset kieltäytyivät laskemasta aseitaan aina allekirjoitukseen 2. syyskuuta asti.

Japanin keisari Hirohito piti 15. elokuuta 1945 radiopuheen, jossa hän ilmoitti Japanin päätöksestä antautua ja käski joukkoja laskemaan aseensa. Koko maailmalle se merkitsi, että toinen maailmansota oli lopussa – ja niin se kuvataan useimmissa historiankirjoissa. Jäljellä oli vain antautumisasiakirjojen virallinen allekirjoitus. Mutta tosiasia on, että japanilaiset pidättivät itsellään oikeuden puolustautua hyökkäyksiä vastaan aina lopullisen antautumisasiakirjan allekirjoittamiseen 2. syyskuuta 1945 asti. Sen seurauksena toisen maailmansodan viimeinen taistelu käytiin pienestä Šumušun saaresta kaukana pohjoisessa Kuriileilla.

Hyökkäys tuli täysin yllättäen. Japanilaisten puolella kaikui hälytys. ”Amerikkalaiset tulevat!” Japanilaissotilaat toimivat ripeästi ja miehittivät ampumahaudat rinteissä rannan yläpuolella. Kenraaliluutnantti Tsutsumi Fusaki, Japanin 91. jalkaväkidivisioonan komentaja tällä pienellä Tyynenmeren saarella, käski tykistön avata tulen. Maihinnousurantaan kohdistui pian helvetillinen torjuntatuli. Maihinnousujoukot joutuivat hirvittävään verilöylyyn.

Mutta tämä ei ollut tavallinen taistelu Tyynenmeren saaresta toisessa maailmansodassa. Ensinnäkin sitä ei käyty trooppisella saarella, vaan sotilaat nousivat maihin sakeassa, kylmässä sumussa ja vain muutaman asteen lämpötilassa. He eivät lisäksi olleet amerikkalaisia, kuten japanilaiset olivat ensin luulleet: maihin rynnistävät laivastosotilaat olivat neuvostoliittolaisia. Ja oli kyseenalaista, vallitsiko enää ylipäätään mitään sotaa. Päivä oli 18. elokuuta 1945, kolme päivää Japanin keisarin radiopuheen ja maan antautumisen tunnustamisen jälkeen, ja katkera taistelu käytiin Šumušulla, Kuriilien pohjoisimmalla saarella heti itäsiperialaisen Kamtšatkan niemimaan eteläpuolella.

Toinen atomipommi oli pudotettu 9. elokuuta, ja Nagasaki oli siten kokenut saman kohtalon kuin Hiroshima. Japanin johdolle oli siinä vaiheessa ollut jo kahden vuoden ajan selvää, ettei maa pystyisi voittamaan sotaa taloudellista supervaltaa USA:TA vastaan.

Mutta japanilaiset olivat viimeiseen asti uskoneet voivansa aiheuttaa amerikkalaisille niin ankarat tappiot, että nämä suostuisivat edullisiin rauhanehtoihin. Kun japanilaisten laivasto ja ilmavoimat tuhottiin 1944 ja vuoden 1945 alussa, Tokion valtaapitävät asettivat viimeisen toivonsa yhä koskemattomaan ”Kwantungin armeijaan” Koillis-kiinan Mantšuriassa. Sen 600 000 sotilasta, 6 700 tykkiä, 1 000 tankkia ja 1 800 lentokonetta olivat myös huolenaihe amerikkalaisten sodanjohdolle.

Neuvostoliitto pyyhkäisi pois kaiken tämän julistaessaan sodan Japanille 8. elokuuta 1945. Puna-armeija valtasi Mantšurian samana päivänä, jolloin Nagasaki tuhoutui. Neuvostojoukot murskasivat 8 000 kaatuneen hinnalla koko Kwantungin armeijan alle viikossa. 20 000 japanilaista kaatui

ja 600 000 otettiin vangiksi koko Japanin vastaisen sodan suurimmassa sotilasoperaatiossa.

Mutta kaikkialla se ei käynyt yhtä helposti. Vara-amiraali Andrejevin Neuvostoliiton Pohjois-tyynenmeren laivasto sai tehtäväksi vallata maihinnousun aluksi Sahalinin saaren japanilaisen osan. Siperian itärannikolla sijaitsevan 950 km pitkän saaren eteläosa oli jäänyt Japanille Japanin-venäjän sodan 1904–1905 jälkeen, ja neuvostodiktaattori Stalin tavoitteli nyt takaisin sitä, minkä tsaari oli menettänyt. Mutta Sahalinilla neuvostojoukot kohtasivat huomattavasti kovempaa vastarintaa kuin Mantšuriassa.

Japanin Sahalinin, Hokkaidon ja Kuriilien 5. aluearmeijan komentaja, kenraaliluutnantti Kiichiro Higuchi, oli luonut vahvan puolustusjärjestelmän Sahalinin Japanin-neuvostoliiton rajan eteläpuolelle. Neuvostohyökkäys juuttui 30 km syvyiseen betonibunkkerien, panssarivaunukaivantojen, miinakenttien ja ampumahautojen järjestelmään. Asemia miehitti 20 000 japanilaissotilasta, ja reservissä oli 10 000.

Japanin keisari piti 15. elokuuta 1945 radiopuheen ja ilmoitti alamaisilleen, että hallitus oli päättänyt taipua hyväksymään ehdottoman antautumisen. Sotilaat määrättiin lopettamaan kaikki hyökkäykset samana päivänä. Mutta Sahalinilla sota jatkui.

Taistelut jatkuivat todellisuudessa useilla tahoilla vielä elokuun 15. päivän 1945 jälkeen, eikä niitä käyty vain neuvostoliittolaisia vastaan. Japanilaiset katsoivat nimittäin, että heillä oli oikeus puolustautua. Kun amerikkalaiset B-32-koneet lensivät 17. elokuuta Tokion ylle suorittamaan valokuvaus- tiedustelua, japanilaiset hävittäjät hyökkäsivät niitä vastaan, ajoivat ne Oshimalle ja pakottivat yhden B-32:n tekemään pakkolaskun mereen. Seuraavana päivänä sama toistui, ja silloin yksi yhden B-32:n miehistön jäsenistä haavoittui japanilaishävittäjän konekivääritulituksesta.

Mutta Sahalinilla taistelut olivat aivan toista luokkaa, kun neuvostoliittolaisten hyökkäysjoukot olivat keisarin radiopuhetta seuraavana päivänä yhä juuttuneina asemasotaan. He päättivät silloin hyökätä puolustajien selustaan. Rannikkovartioalus Zarnitsa, kaksi

kuljetusalusta, kuusi tykkivenettä ja yhdeksäntoista torpedovenettä vei 16. elokuuta maihin Neuvostoliiton 365. laivastopataljoonan ja yhden 113. jalkaväenprikaatin pataljoonan Torossa (nyk. Šahtjorsk ) Sahalinin länsirannikolla noin 100 km rajalta etelään. Japanilaiset tekivät sielläkin raivokasta vastarintaa, mutta seuraavana päivänä Neuvostoliiton sillanpääasema oli vakiinnutettu, ja neuvostojoukot olivat vallanneet viereisen Esutorun satamakaupungin (nyk. Uglegorsk).

Mutta sekään ei saanut japanilaisia luovuttamaan. Pohjoisessa heidän tykistönsä sulkutuli pidätteli neuvostojoukkoja yhä. Lisäksi tuli raportteja vahvistuksista, jotka olivat tulossa kohtaamaan neuvostoliittolaiset maihinnousujoukot.

Toinen neuvostoliittolainen laivaston pataljoona ja muita 113. jalkaväenprikaatin yksiköitä nousi 20. elokuuta maihin Maokassa (nyk. Holmsk) vielä etelämpänä Sahalinilla. Vaikka japanilaiset ovat saaneet tiedon maan antautumisesta viisi päivää aikaisemmin, maihinnousu kohtasi kiivasta vastarintaa. Japanin tykistö osui yhteen neuvostoaluksista niin pahasti, että se syttyi tuleen. Neuvostojoukot valtasivat pienen satamakaupungin vasta useiden tuntien taistelun jälkeen, jossa 300 japanilaista kaatui ja 600 otettiin vangiksi

Mutta japanilaiset luovuttivat vasta, kun Neuvostoliiton koneet olivat 22. elokuuta pommittaneet Sahalinin pääkaupunkia, Toyoharaa. Yhdessä sodan viimeisistä tragedioista kolmelle japanilaiselle kuljetusalukselle hyökättiin samana päivänä, luultavasti neuvostoliittolaisista sukellusveneistä merellä Toyoharan edustalla. Kaksi aluksista upotettiin, mikä vaati 1 708 ihmisen hengen – suurin osa oli siviilipakolaisia Toyoharasta.

Mutta taistelut eivät vieläkään päättyneet. Japanilaiset joukot jatkoivat vastarintaa pienellä Šumušun saarella yli 700 km päässä idässä.

Šumušu on pohjoisin saari Kuriilien saariryhmässä, joka ulottuu Kamtšatkan niemimaalta pohjoisessa Japanin Hokkaidolle etelässä. Myös Kuriilit olivat päätyneet Japanille Venäjän-japanin sodan 1904–1905 jälkeen, ja liittoutuneet olivat luvanneet Stalinille, että tämä saisi takaisin myös tämän tsaarin menetyksen.

Kamtšatkan puolustuksen neuvostoliittolainen päällikkö, kenraalimajuri Aleksei Gnetško, sai 15. elokuuta 1945 käskyn miehittää Šumušu, Paramušir ja Kuriilien pohjoisen osan muut saaret ennen elokuun 25. päivää. Gnetško päätti japanilaisten vastarinnasta Sahalinilla saatujen kokemusten perusteella koota kunnollisen valtausjoukon. Hän antoi kenraaliluutnantti Ksenofontovin komentoon 87. kivääridivisioonan ja yhden yksikön laivaston sotilaita, yhteensä 8 460 miestä. Ilmatukea antaisi koottu 128. lentorykmentti.

Šumušun ja Paramuširin japanilaisjoukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Tsutusumi Fusaki, ei aikonut antaa periksi ilman taistelua. Hän piti korkeimmassa valmiudessa 91. jalkaväkidivisioonansa 21 000 sotilasta ja näitä tukevat 200 tykkiä, 64 tankkia ja kourallisen lentokoneita. Venäläisten onnistui silti yllättää japanilaiset.

Neuvostoliiton maihinnousujoukot tulivat varhain aamunkoitteessa 17. elokuuta 1945 meritse Petropavlovskin satamakaupungista Länsi-kamtšatkalta. Alukset ajoivat etelään sakean sumun suojissa. Etujoukko hiipi maihin kello 04.22 aamulla pienen Kotomarin kaupungin lähellä Šumušun pohjoisrannalla. Merijalkaväki – ns. ”mustat paholaiset” – onnistui eliminoimaan rannan japanilaisasemat nopeasti ja äänettömästi.

Mutta kun pääjoukkojen ensimmäinen hyökkäys nousi maihin kaksi tuntia

myöhemmin, japanilaiset huomasivat heidät. He olivat valmistautuneet amerikkalaisten hyökkäykseen. Amerikkalaiset olivat tehneet ilmaiskuja kesästä 1943 lähtien – viimeisin 12. elokuuta 1945, jolloin neljä raskasta pommikonetta oli hyökännyt Kataokan lentokentälle. Siksi japanilaiset ajattelivat aluksi taistelevansa amerikkalaisia vastaan.

Näkymissä, jotka muistuttivat veristä Omaha-rantaa Normandiassa 6. kesäkuuta 1944, neuvostoliittolaiset taistelivat edetäkseen maihinnousurannoilla japanilaisten tulittaessa maihin nousevia sotilaita konekivääreillä ja tykistökranaateilla.

Useat sadat neuvostoliittolaiset kaatuivat maihinnousurannoilla yrittäessään vallata kukkula 171:tä, jolta rantoja hallittiin. Neuvostokoneet eivät voineet osallistua hyökkäykseen sakean sumun vuoksi. Neuvostojoukot valtasivat kukkula 171:n vasta seitsemän tunnin veristen lähitaistelujen jälkeen.

Siinä vaiheessa japanilaiset esittelivät valttikorttinsa: tankit. Eversti Ikedan johtama japanilaisten 11. panssarirykmentti jyrisi eteenpäin kohti neuvostojoukkojen haurasta sillanpääasemaa. 11. panssarirykmentin tankit eivät olleet kevyitä Tyypin 95 panssarivaunuja, jotka amerikkalaiset olivat tuhonneet helposti taisteluissa Tyynenmeren eri saarilla vuodesta 1942 vuoteen 1945, vaan Tyyppiä 97 – ja joukossa oli useita paranneltuja keskiraskaita versioita.

Japanin panssarihyökkäys vyöryi eteenpäin suoraan neuvostoasemien yli aina rantaan asti. Siellä japanilaiset kohtasivat neuvostoliittolaisten panssaritorjuntatykit, jotka tuhosivat joitakin heidän tankeistaan. Kesti kaksi tuntia, ennen kuin japanilaisten vastahyökkäys oli torjuttu. Silloin 21 panssarivaunua oli tuhottu ja yli sata neuvostosotilasta kaatunut.

Neuvostoliiton tulitukea Kap Lopatkasta Kamtšatkan eteläkärjestä antanut rannikkotykistö oli tällä välin joutunut japanilaisten ilmaiskun kohteeksi. Kaksi japanilaiskonetta pudotettiin, kun ne hyökkäsivät neuvostoaluksia kohti.

Kun neuvostoliittolaisten koottu 128. lentorykmentti lähetettiin hyökkäämään Šumušun lentotukikohtaan, sen lentäjät

saivat vastaansa voimakasta ilmatorjuntatulta. Iskun jälkeen yksi 888. hävittäjärykmentin P- 63 Kingcobra -hävittäjistä puuttui. Se löydettiin vasta 35 vuotta myöhemmin korkealta sammuneen tulivuoren rinteeltä kuollut lentäjä, kapteeni Ivan Dergatšev yhä istuimellaan.

Illalla 18. elokuuta neuvostoliittolaisilla oli vihdoin Šumušulla varmistettu sillanpääasema, mutta se oli maksanut 1 000 kaatunutta – mikä maihinnousujoukkojen kokoon suhteutettuna tekee Šumušun operaatiosta yhden eniten tappioita tuottaneista maihinnousuista koko Tyynenmeren sodan aikana.

Taistelussa Šumušusta nähtiin myös sodan viimeinen kamikazehyökkäys pinta-alusta vastaan. Japanilainen lentokone syöksyi 18. tai 19. elokuuta (päivämäärää ei ole vahvistettu) päin pientä neuvostoliittolaista kutteri Kt-152:ta, joka räjähti ja upposi Šumušun vesillä. Tosiasia on, että samana päivänä, tai seuraavana – 19. elokuuta 1945 – muutkin neuvostojoukot joutuivat kaikkein viimeisen kamikazehyökkäyksen kohteeksi. Useita koneita lähti Soulista, Etelä-koreasta, ja syöksyi neuvostoliittolaiseen 46. panssariprikaatin kolonnaan Tongliaon lähellä Mantšuriassa.

Japanin 5. aluearmeijan komentaja, kenraaliluutnantti Kiichiro Higuchi, antoi 19. elokuuta Šumušun joukoille käskyn tulitauosta sekä määräsi neuvottelujen aloittamisesta neuvostoliittolaisten kanssa. Neuvostoliittolaiset ottivat samana iltana vastaan japanilaisten delegaation, joka allekirjoitti 91. jalkaväendivisioonan antautumisasiakirjan.

Mutta jotkut japanilaiset jatkoivat taistelua tästä huolimatta. Kataokan sataman rannikkotykistö Šumušulla avasi 20. elokuuta tulen neuvostoaluksia kohti. Neuvostoliittolaiset lähettivät välittömästi koneensa hyökkäämään sekä Kataokaan että Kashivabaran laivastotukikohtaan. Viimeiset taistelut päättyivät vasta 23. elokuuta. Šumušun taistelussa – toisen maailmansodan viimeisessä – oli silloin kaatunut 1 567 neuvostoliittolaista ja 1 018 japanilaista sotilasta.

Neuvostojoukot nousivat seuraavina päivinä maihin Kuriilien muille saarille vastarintaa kohtaamatta. Miehitys oli suoritettu loppuun, kun japanilaiset 2. syyskuuta 1945 allekirjoittivat antautumisasiakirjan amerikkalaisella taistelulaiva Missourilla. Toinen maailmansota oli ohi.

Vuonna 1946 sekä Sahalin että kaikki saaret Hokkaidon ja Kamtšatkan välillä liitettiin virallisesti Neuvostoliittoon. Japanin ja Neuvostoliiton/venäjän välillä on siitä lähtien vallinnut kiista eteläisistä saarista, jotka sekä japanilaisten että amerikkalaisten käsityksen mukaan eivät kuulu Kuriileihin eivätkä siten sisälly liittoutuneiden sopimukseen Kuriilien kuulumisesta Neuvostoliitolle. Toisen maailmansodan viimeinen konflikti on siten elänyt ainakin diplomaattisella tasolla. ___________________________________

ARTIKKELIN KIRJOITTAJA

Christer Bergström on kansainvälisesti tunnettu toisen maailmansodan asiantuntija. Hän on julkaissut aiheesta oli 20 kirjaa lähinnä englanniksi, mutta myös ruotsiksi, ja niitä on käännetty saksaksi ja tšekiksi. Tämä artikkeli perustuu osittain haastatteluihin Klaus Häberlenin kanssa. Klaus Häberlenin muistelmat, Luftwaffe Bomber Pilot Remembers (Schiffer), ilmestyi 2001.