Kris­ti­nus­ko tuo­daan Englan­tiin

Sa­rah Foot Bri­tan­nian kris­til­li­sen lä­he­tys­työn kes­kei­sil­lä pai­koil­la.

Viikingit Lahtevat Lanteen - - Sisältö -

Tha­net'n saa­ri, sen hie­not hiek­ka­ran­nat ja kalk­ki­ki­vi­kal­liot si­jait­se­vat kauim­pa­na Ken­tin krei­vi­kun­nan itä­osas­sa. Ny­ky­ään se tun­tuu epä­to­den­nä­köi­sel­tä pai­kal­ta et­siä kris­ti­nus­kon keh­toa Englan­nis­sa. Ja kui­ten­kin roo­ma­lai­set lä­he­tys­saar­naa­jat nousi­vat tääl­lä mai­hin vuon­na 597 ja al­koi­vat saar­na­ta evan­ke­liu­mia pa­ka­naus­koi­sil­le an­glo­sak­seil­le. Saa­ren en­sim­mäi­set lä­he­tys­saar­naa­jat tu­li­vat roo­ma­lai­sai­ka­na, mut­ta roo­ma­lais­val­lan lop­pu ja ei-kris­tit­ty­jen ger­maa­nien kan­sain­vael­luk­set oli­vat joh­ta­neet us­kon hii­pu­mi­seen. Bri­tan­nias­ta oli tul­lut jäl­leen pa­ka­nal­li­nen maa, Roo­man paa­vi Gre­go­rius Suu­ri kat­soi.

Tha­net'n saa­ren erot­ti kes­kia­jal­la pää­saa­res­ta Want­sum­sal­mi. 700-lu­vul­la se oli noin 600 met­riä le­veä. Se koh­ta­si me­ren poh­joi­ses­sa ja ete­läs­sä, ja sen yli pää­si vain kah­des­sa koh­das­sa. Se on sit­tem­min liet­ty­nyt um­peen ja on ny­ky­ään oji­tet­tu kos­teik­ko, jo­ka tul­vii usein.

Tuul­ten piek­se­män saa­ren Ken­tis­sä on paa­vi Gre­go­riuk­sen lä­het­tä­mis­tä mun­keis­ta täy­ty­nyt tun­tua kau­kai­sel­ta, au­tiol­ta pai­kal­ta. Brit­tein­saa­ret oli sii­hen ai­kaan kau­ka­na tun­ne­tun maa­il­man reu­nal­la, ja pit­käl­lä mat­kal­la Eu­roo­pan hal­ki koh­ti Englan­nin ka­naa­lia munk­ke­ja al­koi ar­ve­lut­taa. Be­dan, englan­nin kan­san en­sim­mäi­sen his­to­rian­kir­joit­ta­jan, mu­kaan mun­kit ha­lusi­vat mie­luum­min pa­la­ta ko­tiin "kuin men­nä bar­baa­ri­sen, vä­ki­val­tai­sen ja pa­ka­nal­li­sen kan­san luo, jon­ka kiel­tä he ei­vät edes ym­mär­tä­neet". Hei­dän joh­ta­jan­sa, Au­gus­ti­nus jät­ti seu­raa­jan­sa Gal­li­aan ja pa­la­si Roo­maan pyy­tä­mään paa­vil­ta va­pau­tus­ta "niin vaa­ral­li­ses­ta, uu­vut­ta­vas­ta ja epä­var­mas­ta mat­kas­ta".

Mut­ta Gre­go­rius lä­het­ti vain Au­gus­ti­nuk­sen ta­kai­sin vas­ta­ha­kois­ten suo­jat­tien­sa luo vuo­lain neu­voin jat­kaa teh­tä­vää, jon­ka he oli­vat ot­ta­neet hoi­taak­seen. Be­da ei ker­ro tar­kas­ti, mis­sä Au­gus­ti­nus ja hä­nen mat­ka­to­ve­rin­sa nousi­vat mai­hin, mut­ta se ta­pah­tui luul­ta­vas­ti saa­ren ete­lä­puo­lel­la Ebbsflee­tin nie­mel­lä, kau­as ulos Want­su­min­sal­meen työn­ty­väl­lä maa­kie­lek­keel­lä. Ma­ta­lal­la pil­vi­sääl­lä­kin he nä­ki­vät val­kei­den kal­lioi­den hää­möt­tä­vän ylä­puo­lel­laan lä­hes­tyes­sään ran­taa. Kuo­le­man­vä­sy­neet mat­ka­lai­set ve­ti­vät ve­neen­sä ul­ko­ma­ta­laan ran­taan ja ru­koi­li­vat, et­tei­vät pa­ka­noi­den, joi­ta he oli­vat tul­leet kään­nyt­tä­mään, sy­dä­met oli­si yh­tä ko­via kuin hei­dän tal­lo­man­sa pik­ku­ki­vet.

Kun Et­hel­bert, Ken­tin ja juu­teik­si kut­su­tun ger­maa­ni­siir­to­kun­nan ku­nin­gas, sai tie­don lä­he­tys­saar­naa­jien saa­pu­mi­ses­ta, hän neu­voi hei­tä jää­mään saa­rel­le, kun­nes hän oli­si päät­tä­nyt, mi­tä teh­täi­siin. Ku­nin­gas oli aluk­si va­ro­vai­nen, sil­lä Tha­net'ssa si­jait­si tär­keä ger­maa­nien pa­ka­nal­li­sen uk­ko­sen­ju­ma­la Thu­no­rin py­hät­tö – py­hä kum­pu Mans­to­nin lä­hel­lä. Thu­no­rin kult­ti eli niin vah­va­na

” Tuul­ten piek­se­män saa­ren Ken­tis­sä on täy­ty­nyt tun­tua kau­kai­sel­ta, au­tiol­ta pai­kal­ta.” SA­RAH FOOT

juut­tien kes­kuu­des­sa, et­tä ku­nin­kaan oli teh­tä­vä vai­kea pää­tös si­tä, kum­paa ju­ma­laa hä­nen tu­li­si suo­sia.

Et­hel­bert tie­si jo jo­ta­kin kris­ti­nus­kos­ta vai­mon­sa, frank­kien kris­ti­tyn prin­ses­san kaut­ta. Muu­ta­ma päi­vä Roo­man munk­kien saa­pu­mi­sen jäl­keen Et­hel­bert läh­ti saa­ren toi­sel­le puo­lel­le ta­paa­maan hei­tä. Huo­lis­saan, et­tä he voi­si­vat teh­dä maa­gi­sia temp­pu­ja, hän vaa­ti ta­va­ta hei­dät ul­ko­sal­la. Mut­ta tai­ka­kei­no­jen si­jas­ta lä­he­tys­saar­naa­jat tu­li­vat hä­nen luok­seen mu­ka­naan ho­pei­sen ris­tin muo­toi­nen stan­daa­ri ja pa­nee­li­maa­laus Jee­suk­ses­ta. He lau­loi­vat li­ta­nioi­ta ja ru­koi­li­vat uusien isän­tien­sä pe­las­tuk­sen puo­les­ta. Kun Et­hel­bert kuu­li hei­dän saar­naa­van lok­kien kir­kues­sa ylä­puo­lel­la hän an­toi mun­keil­le lu­van le­vit­tää Ju­ma­lan sa­naa kan­san­sa kes­kuu­teen ja kas­taa it­sen­sä. Hän myös tar­jo­si heil­le asuin­pai­kak­si tär­keim­män kau­pun­kin­sa, Can­ter­bu­ryn.

Vie­lä 1800-lu­vul­la ih­mi­set us­koi­vat Ken­tis­sä, et­tä paik­ka, jos­sa Et­hel­bert ja Au­gus­ti­nus ta­pa­si­vat en­sim­mäi­sen ker­ran, oli se, jos­sa kas­voi val­ta­va tam­mi yh­te­nä clif­fen­di­läis­tä pel­toa reu­nus­ta­vis­ta puis­ta Pegwell Bays­sa Mins­ter-in-tha­net'n lä­hel­lä. Kun Gran­vil­len toi­nen jaar­li (tuol­loin ul­ko­mi­nis­te­ri) sai vuon­na 1884 kuul­la, et­tä jät­ti­puu oli kaa­det­tu, hän mää­rä­si pai­kal­le pys­ty­tet­tä­väk­si suu­ren ris­tin, jo­ka sei­soo siel­lä yhä.

Us­koa le­vi­te­tään

Kris­til­li­sen us­kon pe­rus­sa­no­man le­vi­tys jat­kui kul­tin uu­des­ta kes­kuk­ses­ta, Can­ter­bu­rys­ta, ei­kä Tha­net'n roo­li kris­ti­nus­kon le­vit­tä­mi­ses­sä hii­pu­nut roo­ma­lais­ten lä­he­tys­saar­naa­jien läh­det­tyä. Eor­men­burh, Et­hel­ber­tin lap­sen­lap­sen­lap­si ja nai­mi­sis­sa Mercian ku­nin­kaan kans­sa, pa­la­si Tha­net'hen ot­taak­seen hal­tuun­sa maa­ta kor­vauk­sek­si kah­den vel­jen­sä mur­his­ta. Mur­hat oli teh­nyt Thu­nor, Ken­tin sil­loi­sen ku­nin­kaan neu­vo­nan­ta­ja.

Kes­kiai­kais­ten le­gen­do­jen mu­kaan Eor­men­burh sai niin pal­jon maa­ta kuin min­kä hä­nen ke­sy peu­ran­sa pys­tyi kier­tä­mään. Hä­nen oli pe­rus­tet­ta­va sil­le luos­ta­ri vel­jien­sä muis­tok­si. Peu­ran tal­laa­mas­ta po­lus­ta tu­li luos­ta­rin aluei­den ra­ja, ja van­ha pa­ka­nal­li­nen kult­ti­paik­ka "Thu­no­rin kum­pu" oli sen si­sä­puo­lel­la. Kun peu­ra juok­si pai­kan ohi, maan ker­ro­taan avau­tu­neen ja nie­lais­seen mur­haan syyl­lis­ty­neen pa­han­te­ki­jän. Mins­ter-inT­ha­net'n kau­pun­gin­vaa­ku­nas­sa on yhä val­koi­nen peu­ra.

Vuon­na 670 Can­ter­bu­ryn ark­ki­piis­pa Teo­dor ava­si Eor­men­bur­hin neit­syt Ma­rial­le omis­te­tun luos­ta­rin. Se sei­soi sa­mal­la pai­kal­la kuin ny­kyi­nen Mins­ter-in-tha­net'n seu­ra­kun­nan St Ma­ry the Vir­gi­nin kirk­ko. Rau­hal­li­nen paik­ka pui­den kes­kel­lä tar­jo­si ru­kouk­sil­le ihan­teel­lis­ta eris­ty­nei­syyt­tä, ja me­ren lä­hei­syys tar­jo­si mah­dol­li­suuk­sia ihail­la Luo­jan luo­mis­työ­tä.

Pai­kas­ta tu­li munk­kien ja nun­nien ku­kois­ta­va yh­dys­kun­ta, jo­ta joh­ti Eor­men­bur­hin jäl­keen hä­nen tyt­tä­ren­sä Mildrith (Mildred). Luos­ta­ri hyö­dyn­si luon­nol­li­sen sa­ta­ma­pai­kan etu­ja Want­su­min­sal­mes­sa, se omis­ti aluk­sia ja kä­vi ak­tii­vi­ses­ti kaup­paa mo­nien aluei­den kans­sa Tha­me­sin suis­tos­sa ja Eu­roo­pan man­te­reel­la. Mins­ter-in-tha­net me­net­ti riip­pu­mat­to­man ase­man­sa 700-lu­vul­la, ja sii­tä tu­li jok­si­kin ai­kaa lou­nai­senglan­ti­lai­sen Ly­min­gen si­vu­luos­ta­ri. Kun vii­kin­git al­koi­vat hyök­käil­lä Englan­nin ran­ni­kol­le 800-lu­vul­la, Mins­ter-in-tha­net'n suo­ja­ton si­jain­ti ran­ni­kol­la osoit­tau­tui vaa­ral­li­sek­si, jo­ten nun­nat pa­ke­ni­vat Can­ter­bu­ryyn, mis­sä St Mildrit­hin seu­ra­kun­ta jat­koi ole­mas­sao­lo­aan ai­na 1000-lu­vul­le as­ti.

En­sim­mäis­ten nun­nien ja hei­dän omis­tau­tu­nei­suu­ten­sa muis­toa vaa­li­taan ny­ky­ään St Ma­ry the Vir­gi­nin kir­kos­sa, jon­ka mo­der­nit la­si­maa­lauk­set ker­to­vat osia ta­ri­nas­ta. Sak­sit aloit­ti­vat ny­kyi­sen kirk­ko­ra­ken­nuk­sen ja sen kau­niin hol­vi­ka­ton ra­ken­nus­työt, ja nor­man­nit laa­jen­si­vat si­tä. Sak­sien van­hem­pi tor­ni on si­säl­ly­tet­ty nor­man­nien tor­niin. Ny­kyi­sen St Mildred Prio­ryn be­ne­dik­tii­ni­nun­nat lä­hei­ses­sä Mins­ter Ab­beys­sa ovat Tha­net'n saa­ren en­sim­mäis­ten kris­tit­ty­jen elä­vä sym­bo­li.

Sa­rah Foot on kirk­ko­his­to­rian pro­fes­so­ri Ch­rist Churc­his­sa, Ox­for­dis­sa, ja hän on kir­joit­ta­nut teok­sen Mo­nas­tic Li­fe in An­glo-saxon England c600–900 (Camb­rid­ge Uni­ver­si­ty Press, 2006).

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.