Mistä anglosaksit tulivat?
Nick Higham tarttuu suuriin kysymyksiin heidän alkuperästään.
Anglosaksien uudisasutusta, tai adventusta ("saapuminen"), kuten Beda kutsui sitä 731, on pitkään pidetty käännekohtana Britannian historiassa. Bedan kuvaus pohjautui aiempaan brittiläiseen kirjoittajaan, Gildasiin, joka valitti, että hänen maanmiehensä olivat palkanneet "sakseja", jotka tekivät sittemmin kapinan ja ryöstivät Britannian. Beda katsoi sen, mitä Gildas piti katastrofina, olevan tärkeä osa Jumalan suunnitelmaa esitellä Hänen kansansa Britannialle.
Molempien kirjoittajien mukaan "saksit" riistivät "brittejä", ja odottivat lukijoidensa ymmärtävän, mitä termit tarkoittivat. Beda myös erotteli erilaisia tulokasryhmiä ja katsoi, että englantilaisten kuningaskuntien asukkaat olivat syntyperältään niin sakseja, angleja kuin juuttejakin. Vaikka hän muualla teoksessaan katsoi, että uudisasutukseen osallistui useita eri heimoja mantereelta, kertomus englantilaisten anglosaksisesta alkuperästä alkoi hallita jälkipolvien näkemystä aikakaudesta. Tämä "joukkovaellusteoria" on kuitenkin kyseenalaistettu viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Historiantutkimuksen, arkeologian ja paikannimitutkimuksen edistysaskeleet ovat yhdessä uusien luonnontieteellisten analyysimenetelmien kanssa avanneet aivan uutta perspektiiviä tämän aikakauden tutkimukseen.
Koska anglosaksit tulivat Englantiin?
Beda kertoi Englannin kansan kirkkohistoriassaan, että kolme anglien tai saksien laivaa saapui Britanniaan vuosina 449–456 britannialaisen hallitsijan kutsusta, ja Englannin uudisasutus sai alkunsa tästä. Ajankohta on aivan liian myöhäinen. Gallialainen kronikoitsija kirjoitti, luultavasti 450-luvulla, että saksit olivat ryöstäneet suurimman osan roomalaista Britanniaa jo 441, mikä siirtää ensimmäistä maihinnousua kauemmas menneisyyteen.
Meidän aikamme käsitykset vaihtelevat. Myöhäisroomalaisen keramiikan ajoitukset, jotka viittaisivat germaaniasutukseen Itä-englannin rannikolla 300-luvulla, saivat tukea 1900-luvun puolivälin jälkeen, mutta tämä on sittemmin kumottu. Sittemmin on ehdotettu, että itäisessä Britanniassa olisi puhuttu roomalaisajalla germaanista kieltä, mutta Britannian roomalaisperäinen paikannimistö ei juuri tue tätä teoriaa.
Nykyään vallitseva käsitys on, että anglosaksien läsnäolo Englannissa voidaan jäljittää aikaan pian roomalaistyyppisen hallinnon päättymisen jälkeen (n. 410), ja varmasti vuoden 420 vaiheille. Se kasvoi hitaasti seuraavan sukupolven aikana. 400-luvun jälkipuoliskolta löytyy jäänteitä suhteel-
lisen laajasta anglosaksien aineellisesta kulttuurista. Se ilmenee hautapaikoista ja nykyään yhä vahvemmin uudisasutuksista erityisesti Lyme Regisin-sunderlandin linjan itäpuolella. Mutta idässäkin on aukkoja, joista on hyvin vähän löytöjä: Essexissä ja osissa itäistä Midlandsia.
Mistä he tulivat?
Beda kutsui Englannin kansan kirkkohistoriassaan tulokkaita sakseiksi, angleiksi ja juuteiksi; bysanttilainen historioitsija Prokopius puhui angleista ja friiseistä. Saksien juuret ovat Pohjois-germaniassa, alueella Hampurista ja Hannoverista Pohjanmerelle. Anglit tulivat etupäässä Schleswig-holsteinista, Jyllannin niemimaan eteläisimmästä osasta (juuttien asuttaessa muuta niemimaata). Friisien juuret olivat Alankomaiden rannikkoalueilla ja sen lähialueilla nykyisessä Saksassa aina Bremeniin asti.
Beda kirjoitti myöhemmin, että uudisasukkaiden joukossa oli muitakin kansoja, mm. ruugeja (Oderin suistoalueelta Itämeren rannikolla), daaneja (Tanskan saarilta ja Etelä-ruotsista), hunneja (heistä on toistaiseksi löydetty vähän todisteita) ja brukteereja (todennäköisesti alueelta Lippejoen ja Ruhrin välissä). Arkeologiset löydöt tukevat tätä käsitystä. Löytöjä on erityisen runsaasti nykyisen Saksan luoteisosista, mutta viitteitä yhteyksistä Norjaan ja osiin Ranskasta, jossa anglosaksisia asutuksia on löydetty EteläNormandiasta, löytyy myös.
Vallitseva käsitys on pitkään ollut, että löydöt angleista ovat hallitsevia Itä-midlandsissa ja East Angliassa (Itä-anglia), kun löytöjä sakseista on Thamesin jokilaakson ylä- ja keskiosissa ja niiden eteläpuolella. Löydöt juuteista ovat tähän mennessä keskittyneet itäiseen Kentiin, missä ne vaihtuvat 500-luvulla frankkien vaikutukseen.
Miksi anglosaksit muuttivat?
Anglosaksien uudisasutukseen on ehdotettu useita syitä, sekä houkutustekijään että vastoinkäymisiin liittyviä. Jälkimmäisiin kuuluvat tulvat itäisen Pohjanmeren rannikkoasutuksissa, jotka tähän aikaan rakennettiin usein paalujen varaan. Lisäksi kansainvaellusten ajan suurten heimovaellusten dominovaikutukset ajoivat rannikkoalueiden asukkaita hakeutumaan meren toiselle puolelle.
Roomalaisten puolustusvarustusten luhistuminen oli selvästi tärkeä tekijä. Linnoitusverkosto Englannin kanaalin molemmin puolin oli estänyt Pohjanmereltä tulevat ryöstöretket suurimman osan 300-luvusta. Mutta 400-luvulla varuskuntia ei pidetty yllä, ja merirosvot pääsivät hyökkäämään eteläisen Britannian ja Gallian (Ranska) rannikoille. Länsi-gallia sai frankki- ja länsigoottikuninkaat, joiden onnistui ajaa merirosvot pois, mutta Britannian puolustus Rooman ajan jälkeen oli heikko. Kun saksien rannikkolinnoitukset Itä-angliasta Portsmouthiin jäivät tyhjiksi, ryöstöretket ja merirosvojen hyökkäykset lisääntyivät.
Rooman tuho avasi johtajahahmoille tilaisuuden paitsi ryöstellä, myös vallata maata, alistaa kaupunkeja ja vaatia suojelurahaa. Brittihallitsijat ovat voineet turvautua saksien palkkasotilaisiin, kuten Beda kuvasi. Kun saksit sitten tekivät kapinan, he perustivat germaanisia siirtokuntia, jotka saattoivat vaatia briteiltä suojelurahaa.
Arkeologiset löydät viittaavat siihen, että toisistaan riippumattomia asutuksia perustivat useat eri ryhmät, aluksi ehkä Norfolkiin ja Itä-kentiin. Jos he aloittivatkin palkkasotilaina, he kasvattivat nopeasti juuret ja itsenäistyivät. Myöhäisroomalaisen Britannian kukin provinssi ehkä puolusti omaa aluettaan ja neuvotteli erilaisten "suojelijoiden" kanssa.
Kuinka paljon siirtolaisia oli?
Se on kiistelty kysymys, johon ei ole yksiselitteisiä vastausta. Vuosisatojen ajan oletettiin, että kyse oli joukkovaelluksesta; että kokonaisia germaaniheimoja tuli Britanniaan, raivasi maan ja aloitti maanviljelyn suunnilleen kuten eurooppalaiset tekivät Uudessa maailmassa. Beda todella väitti, että anglien alkukoti mantereella hylättiin, mutta arkeologiset löydöt eivät tue tätä.
Ajatus suurimittaisesta vaelluksesta on kiehtonut monia kielitieteilijöitä, jotka huomauttavat, että englanti on germaaninen kieli, jossa on hyvin vähän kelttiläisiä tai latinalaisia sanoja. Samoin anglosaksiset nimet korvasivat aiemmat roomalais-brittiläiset paikannimet suuressa osassa Englantia. Mutta on olemassa kirjallisia todisteita, että osissa Itä-englantia olisi jäljellä brittiläisiä kansanryhmiä ja yhdyskuntia vielä 600-luvulla, ja arkeologiset löydöt viittaavat yhä vahvemmin siihen, että siirtymä "britannia laisesta" "anglosaksiseen" pohjautui yhtä paljon kulttuuriseen valintaan kuin muuttoliikkeeseen. Voidaan myös laskea, että "anglisoitumisprosessia" tapahtui samaan aikaan muuttoliikkeen kanssa.
Myöhäisroomalaisessa Britanniassa uskotaan olleen ainakin kaksi miljoonaa asukasta. Roomalaisajalle tyypillinen metsien katoaminen ei näytä vähentyneen, joten on epätodennäköistä, että maatalousväestö olisi juurikaan pienentynyt 400- ja 500-luvuilla. Viljelijäväestö toisin sanoen selviytyi monilla alueilla, ja muuttoliike vahvisti sitä useiden sukupolvien ajan. Meren yli Britanniaan siirtyneiden ihmisten määräksi on arvioitu muutamasta kymmenestätuhannesta satoihintuhansiin.
Kysymykseen on nyt paneuduttu myös geneettisin tutkimuksin. Alustavat tulokset viittaavat vahvoihin yhteyksiin itäisen Britannian ja mantereen lähialueen välillä, ja alueet lännempänä Britanniassa liittyvät läheisemmin Pohjois-espanjaan. Uusimmat tutkimukset viittaavat siihen, että siirtolaiset muodostivat osissa itäistä Britanniaa yli kolmasosan väestöstä, mutta näiden geneettisten jälkien syntyajankohtaa ei varmuudella tiedetä. Olivatko ne tulosta asutuksesta viimeisen jääkauden jälkeen, nuoremman kivikauden maanviljelysvallankumouksesta, heimojen kansainvaelluksesta myöhemmin esihistoriassa, anglosaksien muuttoliikkeestä, viikinkiajoista vai näistä kaikista? Joten jos voimmekin nähdä geneettisiä eroja Walesin ja Cornwallin ja toisaalta Englannin väestön kesken, historia näiden erojen takana on kiistanalainen.
Myös hampaiden isotooppianalyysejä on kokeiltu. Tekniikalla voidaan määritellä, millaisessa ympäristössä ihminen on kasvanut. Tutkimus on tähän mennessä ollut
pienimuotoista, ja useimmat näytteet vahvistavat, että testatut yksilöt syntyivät joko alueella tai muualla Britanniassa, Mutta kahdeksan luurangon analyysi 51:stä Ringlemeren maatilalta Kentissä löydetystä viittaa siihen, että jotkut olivat syntyneet Friisiassa, ja löydetyissä esineissä erottuu vahvaa vaikutusta mantereelta. Tulevaisuuden tekniikka pystyy ehkä vastaamaan useimpiin kysymyksiin, mutta todennäköisesti vain pienen osan varhaisten hautapaikkojen haudoista voidaan osoittaa kuuluvan siirtolaisväestölle.
Mitä briteille tapahtui?
Vuosisatojen ajan oletettiin, että britannialaiset muuttivat ryösteleviä sakseja pakoon Walesiin ja Cornwalliin ja jättivät maansa. Tästä on jonkin verran todisteita Walesin kielen Lowlanders-vaikutteiden kautta. Britit vaelsivat myös Armoricaan, jota alettiin sen seurauksena aikanaan kutsua Bretagneksi. Mutta vaikuttaa yhä todennäköisemmältä, että monet brittien asutukset säilyivät.
Kentiläiset paikannimet viittaavat siihen, että brittanic oli jälkiroomalaisella ajalla elävä kieli. Myöhäisroomalaisen ajan metallikoristelutyylin löytymistä Rooman jälkeisen ajan rintakoruista on helpointa tulkita todisteeksi brittien hallinnasta KaakkoisEnglannissa Thamesin eteläpuolella pitkälle 400-luvulle asti. Paavi Gregoriuksen kirje viittaa siihen, että Augustinus Canterburyläinen kävi teologisia keskusteluja Canterburyn seudun brittipapiston kanssa n. vuonna 600. Lincolnin kaupunki pysyi brittien hallussa pitkään, samoin Verulamium (St Albans). Kristinusko eli molemmissa paikoissa. Arkeologit katsovat nykyään, että tämä "myöhäisroomalaiseksi" kutsuttu aikakausi kesti itse asiassa ainakin 400-luvun alkupuoliskolle, ja Baldockissa ja South- warkissa on myöhäisroomalaisiksi tunnistettuja hautapaikkoja.
Britannialaiset yhdyskunnat anglosaksien asuttaman alueen ulkopuolella näyttävät selviytyneen suhteellisen hyvin, joskin monet niistä pakotettiin maksamaan suojelurahaa. Brittiläisiä kuningaskuntia kasvoi ja kehittyi aikaisemman roomalaisen Britannian länsi- ja pohjoispuolella, ja jotkut niistä kukistettiin vasta 500- tai 600-luvulla. Cornwall pysyi syntyperäisillä hallitsijoilla aina viikinkiajalle asti. Näiden alueiden englantilaiset siirtokunnat olivat lähinnä maanomistajien, eivät maanviljelijöiden tai talonpoikien perustamia, ja niissä vallitsivat englantilaiset maanomistuskäytännöt ja niiden ylhäisö ja kirkolliset johtajat olivat englantilaisia ja puhuivat englantia.
Anglosakseja edeltävän ajan paikannimet ovat tavallisempia läntisessä Britanniassa kuin alueilla, joilla esiintyy runsaasti löytöjä anglosaksiselta ajalta. Se voi merkitä, että läntisiin alueisiin kohdistui tyyliltään poliittisempaa "anglisointia" itään verrattuna, ja paikallisväestö säilytti enemmän perinteisestä kulttuuristaan siirtyessään "brittiläisistä" "englantilaisiksi".
Milloin termiä anglosaksit alettiin käyttää?
Roomalaiset ja brittiläiset sanoivat ensimmäisiä maahantulijoita sakseiksi. Frankit käyttivät kuitenkin mieluummin nimitystä "anglit", ja paavit, erityisesti Gregorius Suuri, omaksuivat tämän käytännön.
Beda käytti molempia nimityksiä. Puhuessaan Britannian germaaneista hän kirjoitti joko "anglit" tai "anglit ja saksit", muttei johdonmukaisesti. Hänen aikalaisensa Stefan Riponilainen kutsui pyhää Wilfridiä "saksien piispaksi", vaikka hänen hiippakuntansa oli Northumbriassa.
Termiä "anglosaksi" alettiin käyttää mantereella 700-luvulla Britannian germaaniyhteisöjen erottamiseksi Pohjois-euroopan "vanhoista sakseista". Kun kuningas Alfred 800-luvun lopulla otti valtaansa osia Merciasta, hän kutsui itseään anglosaksien kuninkaaksi. Arvonimi eli 900-luvulle asti, jolloin hänen perillisensä olivat ottaneet valtaansa Northumbrian, mutta se katosi myöhemmin käytöstä ja korvattiin "englantilaisten kuninkaalla" ("King of the English"). 1500-luvun oppineet ottivat termin "anglosaksi" uudelleen käyttöön kuvatessaan tiettyä aikakautta Englannin historiassa.
Nicholas J. Higham on keskiajan historian ja kulttuurimaantieteen professori emeritus Manchesterin yliopistossa ja on yhdessä Martin Ryanin kanssa kirjoittanut teoksen The AngloSaxon World (Yale University Press 2013).