Anglosaksien maailman pimeä puoli

Köyhien talonpoikien elämä oli kaukana idyllisestä, Ryan Lavelle kertoo.

Miten paljon Peter Jackson ja J. R. R. Tolkien ovat vaikuttaneet kuvaamme anglosaksien Englannista? Uusiseelantilaisen elokuvaohjaajan uusin klassiseen nuorten fantasiaromaaniin Hobitti, eli Sinne ja takaisin, perustuva trilogia on lumonnut yleisönsä niin Bilbo Reppulin viihtyisällä maailmalla kuin niillä seikkailuilla, joiden vuoksi hän lähtee sieltä. Bilbon hobittikolo ja vihreä, kotoisa seutu, jolla se on – Kontu – ovat jyrkkä vastakohta seikkailuun vievän matkan vaaroihin.

Hobitit, jotka asuivat Keski-maan leppoisassa kolkassa (jota on sitten puolustettava kirjan Taru sormusten herrasta pahuutta vastaan), olivat Tolkienin mukaan tyypillisten englantilaisten perikuvia. Bilbo Reppuli kuvataan seikkailunhaluiseksi, muttei liian seikkailunhaluiseksi, kodin mukavuuksia rakastavaksi, joka pystyy ottamaan parhaat puolet irti epämukavistakin olosuhteista, lannistumattomaksi, kekseliääksi ja loppuun asti lojaaliksi omilleen.

Maailma, jossa hobitti ja hänen seuraajansa liikkuivat, oli tulosta Tolkienin kattavasta perehtyneisyydestä ja rakkaudesta anglosaksiseen kulttuuriin. Oxfordin yliopiston muinaisenglannin professori loi fantasiamaailmansa Keski-maa eeppisen Beowulf- runon skandinaavisten myyttien pohjalta. Samalla lukija saa seurata, miten Bilbo jättää taakseen tämän viihtyisän maailman, joka muistuttaa eniten englantilaista maaseutua – jossa on anglosaksiset nimet ja menneisyys, joka muistuttaa itseään jatkuvasti nykyhetkessä ja jolla on monia yhtymäkohtia anglosaksien Englantiin.

Kontu ei tietenkään ollut lainkaan sellainen kuin anglosaksien Englanti. Monien mielestä maa kuului Tolkienin omaan aikaan ja oli iloinen sekoitus viktoriaanista ja edvardiaanista, läheisempää sukua 1900-luvulle kuin 1000-luvulle.

Mutta samalla Tolkienin Konnulla – aivan kuten hänen Englannillaankin – oli juuret syvällä maaseudulla. Se puhutteli brittiläisiä ja amerikkalaisia lukijoita 1930-luvun alussa, ja kiehtoo yhä ihmisiä kaikkialla maailmassa, ei vain nuoria, joita Tolkienin kustantaja aluksi piti hänen odotettavana lukijakuntanaan.

Fantasiat idylliseltä maaseutuaikakaudelta, jotka saavat aiheita kadotetusta keskiaikaisesta menneisyydestä jättävät yhä jälkiä esimerkiksi käsityksiin esiteollisesta Iso-britanniasta sellaisena kuin Lontoon olympialaisten avajaiset sen esittivät vuonna 2012. Sellaiset

”Milloin anglosakseja kuvataan popularisoidussa yhteydessä, heidät esitetään usein hobittien kaltaisina idealisoituina maaseudun asukkaina.”

näkemykset ovat kiehtovia, ja ne tuntuvat erottamattomalta osalta kiinnostusta anglosaksien maailmaan kohtaan. Ne valitettavasti myös johtavat liialliseen idealisointiin. Milloin anglosakseja kuvataan popularisoidussa yhteydessä, heidät esitetään usein Tolkienin hobittien kaltaisina idealisoituina maaseudun asukkaina: esi-isinä yksinkertaisemmalta ajalta, jotka elävät maanläheisesti "kovassa mutta oikeudenmukaisessa" yhdyskunnassa ja joilla oli vapauksia, joiden takaisinsaamisesta myöhemmät englantilaismiesten ja -naisten sukupolvet joutuivat taistelemaan kiivaasti myöhäisellä keskiajalla ja varhaismodernilla ajalla. (Tätä kuvaa eivät paradoksaalista kyllä häiritse anglosaksien Englannin mahtavat rikkaudet, joten kuninkaan hyvinvoinnin ja tavallisen kansan vapauksien ja oikeuksien välillä ei näyttäisi vallitsevan sanottavaa vastakohtaa.) Osa näistä käsityksistä ruokki myöhemmin viktoriaanisia ajatuksia "teutonisesta" alkuperästä ja ylivertaisesta rodusta. Myös osa suosituista ideoista "anglosaksisesta identiteetistä" ilman rotuajatuksia osoittaa idealismillaan ja kadotetun kulta-ajan kaipuullaan, että historia kertoo usein enemmän meidän käsityksestämme omasta itsestämme kuin todellisesta menneisyydestä.

Siinä ei tietenkään ole mitään uutta, mutta idealisoidut anglosaksit ovat yhtä lähellä käsitystä menneisyydestä 2000-luvulla kuin aiemminkin. Muuttavathan jotkut anglosaksisen kulttuurin historiaa uudelleen elävöittävistä ryhmistä "elävöityksen" eräänlaiseksi esi-isäkultiksi, ja anglosaksisen menneisyyden idealisointia käytetään edistämään poliittisten ryhmien intressejä – eikä vain äärioikeiston parissa. Molemmat esimerkit osoittavat, että on tärkeä ymmärtää Englannin varhaiskeskiajan historiaa, jottei anglosaksien romantisoinnista tulisi vieläkin vakiintuneempi ilmiö.

Niin tärkeää kuin onkin ymmärtää, miten romanttinen kuva syntyi, on yhtä tärkeää ymmärtää, miten räikeän epätasa-arvoinen anglosaksien yhteiskunta oli. Se oli suunnilleen yhtä kaukana Tolkienin idealisoidusta maaseudusta kuin Moria – Keski-maan valtava, kolkko maanalainen kaupunki – Bilbo Reppulin Konnusta.

Anglosaksit eivät koskaan eläneet missään idyllisessä maalaismaailmassa. Elämä heidän yhteiskunnassaan oli kovaa, mutta harvoin oikeudenmukaista. Anglosaksit nähdään usein kopeiden normannivalloittajien vastakohtana,

mutta englantilainen yhteiskunta ennen normannivalloitusta 1066 oli aivan yhtä hierarkkinen, ellei hierarkkisempi kuin Normandia. Voimme anglonormannikronikoitsija Orderic Vitaliksen tavoin väittää, että suurien maa-alueiden valtaaminen suhteellisen harvoilta rikkailta englantilaisilta maanomistajilta teki nuorimmillekin normannivalloittajille mahdolliseksi tulla rikkaammiksi kuin heidän normanni-isänsä olivat koskaan olleet.

Keskitymme usein uuden normannimaanomistajien luokan vaurauteen, ja heidän suurellisten rakennusprojektiensa loisto häikäisee meidät. Unohdamme silloin aikaisempien sukupolvien ns. uusrikkaat: miehet, jotka olivat hyötyneet voittoisan tanskalaisvalloittajan Knut Suuren ryöstöretkestä 1016 (he olivat tanskalaisia ja anglosakseja, mutta myös sellaisia kuin esim. Harald Godwinsonin sukulaiset, joiden juuret olivat englantilaisella maaseudulla).

Aiemmissa sukupolvissa oli muita hämmästyttävän rikkaita suurmiehiä, kuten Alfhere, Mercian ealdorman, Athelstan, East Anglian ealdorman (myöhemmin lisänimellä "puolikuningas") ja Wulfric Spot, jonka valtava omaisuus levittäytyi Midlandsista luoteeseen. Nämä hahmot, jotka esiintyvät siellä täällä säilyneissä dokumenteissa (ja joita on vaikea tunnistaa, koska anglosaksit käyttivät harvoin lisänimiä), on nykyään usein unohdettu, mutta he olivat sitäkin merkittävämpiä elinaikanaan – 900-luvun "toista viikinkiaikaa" edeltäneinä vuosikymmeninä.

Suurmiehet olivat eriasteisia sukulaisia

keskenään ja liittyivät avioliiton kautta Wessexin kuningasperheeseen. Tämä dynastia lujitti valtaansa ja omisti maata Midlandsin ja Pohjois-englannin entisillä v viikinkialueilla. Ealdorman Alfheren kaltaiset miehet olivat 900-luvun puolivälin poliittisen valtapelin keskiössä aikana, joka näki kolme eri hallitsijaa vain hieman yli kymmenessä vuodessa ja jolloin tehtiin suuria lahjoituksia erilaisten uskonnollisten ryhmien tukemiseksi.

Yhteiskunnan eliitti erottui esittelemällä aineellisia rikkauksiaan, kuten Ann Williamsin (East Anglian yliopisto) ja Robin Flemingin (Boston College, USA) tutkimukset ovat osoittaneet.

Kuilu superrikkaiden ja köyhien välillä ilmenee selvästi anglosaksien kuollessaan jättämien omaisuuksien kautta. Listoja näistä löytyi eri luostariarkistojen suurista testamenttikokoelmista. Aatelismiehet esittelivät eläessään vaurauttaan kauniilla silkkivaatteilla ja koruilla ja rehentelivät aseillaan ja varusteillaan. He ilmaisevat testamenteissaan lähes epätoivoista halua karistaa elinaikana hankitut maalliset rikkaudet, jotta heidän olisi helpompi päästä taivaaseen. Toisista dokumenteista käy ilmi, että anglosaksien mielestä jokaisen oli säilytettävä saamansa sosiaalinen asema, mikä tuo mieleen yleensä ennemminkin normanniajan Englantiin yhdistetyn feodaaliyhteiskunnan.

Klassinen keskiaikainen käsitys kolmesäätyisestä yhteiskunnasta – joka oli niin keskeinen keskiajan Euroopassa – heijastuu Wessexin kuningas Alfred Suuren (hallitsi 871–899) hovin muinaisenglantilaisista kirjoituksista. Alfred antoi kääntää Filosofian lohdutuksen – roomalaisen Boethius-ajattelijan teoksen – hänen hovissaan ja valtakunnassaan puhutuksi englanniksi. Luvussa, jota ei ole alkuperäisessä latinankielisessä laitoksessa, Alfred puhuu eri työkaluista, joita kuningas voi käyttää. Niihin kuuluvat "rukoilevat miehet, taistelevat miehet ja työtä tekevät miehet". Alfred ei sano suoraan, että taistelevien miesten oli oltava varakkaita, jotta he voivat suorittaa sotapalvelustaan (aivan kuten keskiaikaiset ritarit tarvitsivat myöhemmin tietyntasoista varallisuutta), mutta se käy ilmi tekstistä, joka erottaa heidät työtä tekevien ja uskonnollista tehtävää täyttävien luokista. He olivat sosiaaliluokka – sosiaalinen "sääty" – jonka asema perustui miesten erityisrooliin.

Tämä on varsin kaukana suositusta käsityksestä, että Alfredin länsisaksien kuningaskuntaa puolusti aseistautunut kansakunta – se liittyy pikemminkin viktorianaikaiseen tunteeseen valtiosta tai kansakunnasta kuin anglosaksien ajan loppuvaiheiden todelliseen tilanteeseen.

Wulfstan, Yorkin arkkipiispa Ethelred Neuvottoman ja Knut Suuren aikana (978– 1016 ja 1016–1035), on toisen yhteiskunnallista asemaa käsittelevän tekstin todennäköinen kirjoittaja. Hän tarkastelee mietteliäästi mennyttä aikaa, jolloin ihmiset tiesivät paikkansa, ja viittaa, että sosiaaliselle liikkuvuudelle oli tilaa. Vapaasta maanviljelijästä saattoi tulla ritaria vastaava soturi – thegn – kunhan hänellä oli "viisi hidea omaa maata" (ja eräitä muita etuoikeuksia, jotka liittivät hänet kuninkaan hoviin), ja kauppias saattoi saada saman aseman, jos hän oli ylittänyt meren kolme kertaa.

Ihmisen ilmeisesti oli mahdollista vaurastua, jos hän oli viisas ja onnekas, mutta hän tarvitsi siihen silti rahaa ja kontakteja. Kuten monissa muissa yhteiskunnissa, hyvät suhteet – mieluiten kuningashuoneeseen tai ainakin johonkuhun hovimiehen sukulaiseen – olivat sosiaalisen menestyksen edellytys.

Orjuus

Mutta entä ne, jotka olivat yhteiskunnallisen asteikon pohjalla: orjat? Orjuus oli keskiajalla hyvin tavallista anglosaksien kuningaskuntien ryöstöretkien vuoksi. Eikä orjakauppa rajoittunut sota-aikoihin: maaseutua rauhanaikoina säännöllisesti koettelevat nälänhädät pakottivat myös vapaita ihmisiä myymään orjaksi itsensä tai jonkun perheenjäsenistään.

Orjia vapautettiin usein – ajankohdan kielellä manumissioksi kutsutun käytännön mukaan – jotta heidän omistajansa saisi rauhan sielulleen. Mutta se ei antanut orjille suurempaa toivoa paremmasta asemasta maan päällä. Yhteiskunnassa, jossa tuhansilla kansalaisilla ei ollut juridista oikeutta omistaa maata, mikä pakotti heidät hoitamaan likaisimmat ja halveksituimmat työt, vapautukset olivat vain pisara meressä. Domesday Book, anglosaksien talouden yksityiskohtaisin kuvaus, kertoo, että orjia oli joillakin seuduilla kymmenesosasta neljäsosaan maaseutuväestöstä, varsinkin Englannin länsiosissa.

Tarkempia arvioita on mahdoton tehdä sen vuoksi, miten Domesday Book on koottu. Se on

”Joillakin seuduilla orjia oli kymmenesosasta neljäsosaan maaseutuväestöstä.”

johtanut virheoletuksiin, että pohjoinen "anglo-pohjoismainen" yhteisö oli jollakin tapaa "vapaampi" kuin etelä. Joitakin ihmisiä ehkä kutsuttiin orjiksi heidän isäntiensä maatiloilla suorittamiensa erikoistehtävien, kuten kyntämisen, vuoksi, mutta maatalouden muut työntekijät, kuten coliberti tai bordarii, elivät yhtä alistettuina.

Domesday Book kuitenkin osoittaa, miten keskeistä orjuus oli. Ja muista lähteistä tiedämme, että orjia karkasi – arkkipiispa Wulfstan valitti, että orjat saattoivat liittyä viikinkien sotaretkiin – ja heitä pidettiin joskus kahleissa.

Näistä tiedonmurusista yhteiskuntaluokasta, joka ei muuten ole jättänyt monta lähdettä itsestään, saamme varmistuksen, että orjien elämä oli kovaa. Emme siis voi puhua tasaarvoisesta keskiaikaisesta yhteiskunnasta, koska niin monilta sen jäsenistä puuttui juridinen vapaus ja mahdollisuus parantaa asemaansa.

Orjat eivät olleet ainoa kansanryhmä, jota kohdeltiin anglosaksien yhteiskunnassa huonosti. Epäoikeudenmukaisuudet ja epätasa-arvo olivat arkea myös naisille.

Anglosaksien aikaa pidetään usein naisten kulta-aikana, erityisesti niiden pakkoavioliittojen taustaa vasten, joihin monet lesket pakotettiin normannivalloituksen jälkeen.

Monet anglosaksien testamentit olivat naisten laatimia, mikä viittaa siihen, että heillä oli omistusoikeus. Historioitsijat ovat lisäksi nostaneet Ethelfledan, Mercian hallitsijan ja kuningas Alfredin tyttären, esimerkiksi mahtavasta anglosaksinaisesta, koska hänellä oli valtaa tietyllä alueella ja hän voitti sotia. Hän oli kuitenkin poikkeus.

Naisen juridinen asema riippui hänen isästään tai puolisostaan, ja vaikka naisen omaisuudella oli lain suoja, sitä ilmeisesti usein hallitsivat perheiden miehet. Ei ollut sattumaa, että normannivalloittajat pakottivat englantilaisia leskiä naimisiin kanssaan vuoden 1066 jälkeen. Pakkoavioliitosta oli englantilaisen lain mukaan mahdollista paeta, mutta niitä ei kielletty muodollisesti, jolloin sosiaalinen painostus usein ratkaisi naisen kohtalon.

Ja laeissa anglosaksien yhteiskunnan epäsuhdat nousevat näkyviin. Ceorlia (vapaista miehistä alhaisinta) sanotaan usein englantilaisten vapauksien esikuvaksi. Vapaa mies, joka hallitsee tai peräti omistaa omaisuutta, nähdään kunniallisen anglosaksisen yhteiskunnan perustana. Hänellä oli poliittista vaikutusvaltaa, ja hän

saattoi vedota kuninkaaseen (tai ainakin tämän edustajaan) – mutta tämä ei pohjautunut oikeudenmukaisuuteen eikä varsinkaan henkilökohtaisiin ansioihin.

Paikallisten yhdyskuntien suurmiehillä oli laki puolellaan, koska lain heille tarjoama suoja ("mieshinta", tai wer-geld) vaihteli suuresti, kuten miehen sanan arvokin. Eräässä lakitekstissä Mercian laista yhden thegnin sanaa pidetään kuuden alempiarvoisen miehen sanan veroisena. Thegn oli yleensä paikallinen mahtimies, ja hänellä oli huomattavasti suurempi juridinen vaikutusvalta. Englannin lainsäädännön perusteet voidaan kaikista eroavaisuuksista huolimatta johtaa varhaiskeskiajalle. Se on voinut olla erilainen Mercian ja Northumbrian länsisaksien alueella (jossa asui eniten skandinaaveja), mutta lain edustaja oli silti paikalla.

Tällä oli merkitystä seuraaville sukupolville. 1100-luvun kirjoittajat, kuten Henry Huntingdonilainen ja Orderic Vitalis, surivat normannisiteistään huolimatta, että anglosaksien kerran omistamat maat ja vapaus oli menetetty. Mutta erityisen suuresti tietoisuus anglosaksien menneisyydestä vaikutti 1500- ja 1600-lukujen kiistoihin absoluuttisesta vallasta historiassa ja ajatukseen anglosaksien erillisyydestä Rooman kirkosta.

Jotkut kirjoittajat, kuten 1600-luvun historioitsija Isaac Dorislaus, käyttivät ajatusta germaanivaikutteista "saksien" Englantiin painottaakseen vapauksia, joiden uskottiin vallinneen normanniaikaa edeltävässä menneisyydessä. Monet pitivät näitä ajatuksia vallankumouksellisina, ja ne olivat osaltaan mukana johtamassa sisällissotaan.

Anglosaksien vapauksien uskottiin loppuneen "normannien ikeen" alla, ja englannin kansan väitettiin yhä elävän itsevaltiaiden sortamina. Radikaalimmat ajattelijat, kuten agitaattori John Lilburne, halusivat palata menneisyyden kultaiseen aikakauteen. 1600-luvun sisällissodan aikana puhuttuiin usein normannien sorrosta vapaita englantilaisia kohtaan.

Ajatus kultaisesta aikakaudesta ja normannien sorrosta elää yhä brittiläisessä yhteiskunnassa ja vielä suuremmassa määrin Usa:ssa. 1700- ja 1800-luvun liberaalit ylistivät sitä, mitä he sanoivat kuningas Alfredin perustuslailliseksi monarkiaksi, ja vaikka kiinnostus germaaniseen kulttuuriin romahti ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen jälkeen, kuva englantilaisista kotiseutunsa puolustajina säilyi suurimman osan 1900-luvusta.

Atlantin toisella puolella amerikkalaiset pitivät kansakunnan isien laatimia perustuslaillisia vapauksia uutena versiona "teutonisten" esi-isien ikivanhoista oikeuksista, joita yhteydet normannien itsevaltaiseen maailmaan eivät enää rasittaneet.

Kaikkien näiden mielikuvien keskellä ei ole ihme, jos suhteemme anglosakseihin on monimutkainen. Olisi väärin pitää Tolkienin kuvauksia historiallisina, vielä vähemmän yhteiskuntahistoriallisina, mutta hobitin loikka valkokankaalle on tuonut anglosaksien taruun jälleen yhden kerroksen lisää. Kuten herrassa, Peter Jacksonin kuva trilogian Keski-maasta rakentuu vyyhdille fantasiaa, historiaa ja taruja.

Kun uudet sukupolvet lähestyvät varhaiskeskiajan historiaa näiden elokuvien ja niiden edeltäjien jälkeen, he ovat varmasti törmänneet jo koko joukkoon tuttua tavaraa. On vain yleisen edun mukaista herättää suuren yleisön kiinnostus rikasta kulttuuriperintöä kohtaan, joka nousee esiin tutkittaessa anglosaksien Englannin ja sen naapureiden historiaa. Mutta tämän ei pidä peittää synkempiä puolia aikakaudesta, joka ei ollut millään tavalla "kultainen".

Ryan Lavelle on keskiajan historian dosentti Winchesterin yliopistossa, ja hän on kirjoittanut aikakaudesta useita kirjoja, mm. Alfred's Wars (Boydell, 2010).