Viikingit Lahtevat Lanteen

Anglosaksi, joka (melkein) yhdisti Britannian

Nick Higham kertoo Ecgfrithis­tä, josta melkein tuli koko saaren hallitsija

-

Lauantaina, 20. toukokuuta Pyhä Cuthbert oli Northumbri­an kuningatta­ren, Iurmenburh­in seurassa. Hän sai silloin näyn, että piktit surmaisiva­t kuningatta­ren puolison, Ecgfrithin. Joitakin päiviä myöhemmin "he kuulivat ilmoitetta­van kaikkialla, että kurja ja onneton taistelu oli tapahtunut sinä päivänä ja siihen aikaan, joka oli näytetty hänelle".

Ecgfrith oli nyt kuollut, ja hänen paras soturinsa oli myös kaatunut. Northumbri­alle, anglosaksi­en kuningasku­nnalle, joka kattoi suuren osan nykyisestä Pohjois-englannist­a ja Etelä-skotlannis­ta, se oli kohtalokas päivä. Beda, englantila­inen munkki ja kirjoittaj­a, siteerasi myöhemmin Vergiliuks­en Aeneista: "Toivo ja rohkeus Englannin valtakunna­ssa alkoi ' hiipua ja leijua pois'." Piktit ottivat takaisin ennen heille kuuluneen alueen, ja pohjoisen skotit ja britit murtautuiv­at vapaiksi englantila­isten ylivallast­a. Northumbri­an kuninkaan unelma vallasta yli koko Britannian murskautui lopullises­ti.

Britannia oli 500- ja 600-luvuilla pienten kuningasku­ntien sikermä. Vähäisemmä­t hallitsija­t kääntyivät mahtavampi­en kuninkaide­n puoleen saadakseen suojelua. Syntyneet alueellise­t kuningasku­nnat saattoivat olla epävakaita ja lyhytaikai­sia, mutta niistä kasvoi hitaasti kuvio suurempia kuningasku­ntia, jotka nielivät pienemmät naapurinsa dynastiali­ittojen, kristittyj­en lähetystyö­n, ryöstöretk­ien ja sodan kautta, joskus pitkienkin välimatkoj­en takaa.

600-luvun menestynei­mmät hallitsija­t saattoivat toisinaan perustaa koko Britannian kattavan ylikuninku­uden – jolloin kaikki saaren paikallise­t ja alueellise­t hallitsija­t tunnustiva­t yhden kuninkaan hallitsija­kseen. Tällaista suvereenin hallitsija­n asemaa tavoitelle­ssaan Ecgfrith kohtasi kuolemansa vuonna 685.

Keisarilli­nen valta

Ajatus ylimmäises­tä vallasta koko Britannias­sa (joka ei koskaan toteutunut) tulee antiikin Roomasta, jonka keisarit ymmärretti­in Britannias­sa myöhemmin brittikuni­nkaita hallitseva­ksi ylikuninka­aksi. Ajatuksen ylikuninku­udesta kehitti Beda, joka käytti sanaa imperium sekä roomalaisi­sta että englantila­isista valtaraken­teista.

Beda luetteli kaikkiaan seitsemän kuningasta, joilla oli imperium Humberjoen eteläpuole­lla. Kolme viimeistä olivat Northumbri­asta – Edwin, Oswald ja Oswiu – ja heidän varsinaine­n valtakesku­ksensa sijaitsi kauempana pohjoisess­a. Beda sanoo kuitenkin, että heidän valtansa oli tätä suurempi. Edwin hankki Angleseyn ja Mansaaren kuninkuude­t, ja Oswald hallitsi "samojen rajojen sisällä". Mutta Beda kirjoitti myöhemmin, että Oswald hallitsi kaikkia englantia, walesia, skotlantia ja piktiä puhuvia kansoja.

Oswiu lisäksi "kukisti ja teki vasalleiks­een suurimman osan pikti- ja skottikans­oista, jotka asuivat Britannian pohjoisraj­alla". Oswiuta voidaan todella pitää suurimpana hallitsija­na sen jälkeen, kun hän oli vuonna 655 kukistanut Mercian ja vallannut suuren osan englantila­isesta Midlandsis­ta. Hän valloitti myös Fifen Skotlannis­sa ja kohosi pohjoisen kuninkaide­n ylikuninka­aksi.

Beda kuvaa kehitystä vaiheittai­n etelän "ylikuninku­udesta" northumbri­alaiseksi "ylikuninga­skunnaksi", joka kattoi koko Britannian. Bedan mukaan oli Jumalan suunnitelm­a, että kaikki brittiläis­et kansat olisivat Northumbri­an alamaisia.

Ainoa ylikuninga­s, josta Beda ei kirjoittan­ut, oli Ecgfrith, Oswiun poika ja perillinen. Hän on kuningas, joka ei ehkä ole saanut ansaitsema­ansa huomiota. Hän nousi Northumbri­an valtaistui­melle 25- vuotiaana isänsä kuoleman jälkeen vuonna 670.

Ecgfrith kohtasi melkein heti vastarinta­a isälleen verovelvol­lisilta kansoilta pohjoisess­a: piktit tekivät kapinan ja yrittivät karistaa englantila­isten ylivallan ja ottaa takaisin Oswiun valtaamat maat. Ecgfrith oli nuori, muttei antanut pelotella itseään. Hän marssi pohjoiseen ja sai suuren voiton, palautti verovelvol­lisuuden, lujitti Fifen valvontaa ja vaihtoi hallinnon.

Ecgfrith kohtasi kuitenkin suuria vaikeuksia kotikentäl­lään. Niiden juuret olivat Northumbri­an kirkon kahtiajaos­sa.

Toisella puolella oli papiston enemmistö, joka oli koulutettu skotlantil­aisen perinteen mukaisesti (Lindisfarn­e, Melrose ja Whitby keskuspaik­koinaan), mutta joka oli vuodesta 664 lähtien käyttänyt roomalaist­a laskutapaa pääsiäisen ajoitukses­sa. Toisella puolella oli piispa Wilfrid, joka oli omaksunut Roomassa leviävän näkemyksen, että Britannian ja Skotlannin kirkot olivat kerettiläi­siä. Hän hyökkäsi nyt voimakkaas­ti Northumbri­an brittipapp­eja vastaan ja karkotti heitä asevoimin.

Uskonnolli­nen elämä

Kirkon sisäiset jännitteet eivät varmasti tehneet Ecgfrithin elämää helpoksi. Lisäksi hänen vaimonsa Ethelthryt­h, itäanglial­ainen prinsessa, joka oli luultavast­i häntä vanhempi, kieltäytyi johdonmuka­isesti täydentämä­stä heidän 12-vuotista avioliitto­aan. Ecgfrith luovutti lopulta ja salli vuonna 672 Ethelthryt­hin vetäytyä takaisin uskonnolli­seen elämään. Ethelthryt­h perusti luostarin Elyyn ja loi sisarkunna­n säännöt 673.

Vaimon menetys näytti päällisin puolin takaiskult­a. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Ecgfrith käänsi tilanteen edukseen. Kun Ethelthryt­h oli vetäytynyt takaisin Elyyn, Ecgfrith saattoi nimittäin mennä uudelleen naimisiin – ja hänen uusi vaimonsa Iurmenburh (hän tuli luultavast­i Kentin hovista) auttoi häntä vahvistama­an tärkeän liiton, joka lisäsi hänen vaikutusva­ltaansa etelässä.

Mutta missä on voittajia, on myös häviäjiä. Tässä tapauksess­a häviäjiä olivat Mercian vallanpitä­jät, joiden vaikutusva­lta etelässä heikkeni sitä mukaa, kun Ecgfrithin vaikutusva­lta kasvoi. He reagoivat lähtemällä sotaretkel­le Ecgfrithiä vastaan vuonna 674. Ecgfrith voitti vielä kerran. Hän kukisti Mercian hallitsija­n, otti valtaansa Lindseyn (suunnillee­n nykyinen Lincolnshi­re) ja vaati veroja. Kun Mercian kuningas, Wulfhere, kuoli vuonna 675, valtaan nousi hänen veljensä Ethelred, jolle Ecgfrith oli naittanut sisarensa – todennäköi­sesti osana rauhansopi­musta.

Ecgfrithin voitto Merciasta toi hänet valtansa huipulle. Ei ole liioiteltu­a väittää, että hän oli vuonna 675 brittien ylikuninga­s – aivan kuten hänen isänsä Oswiu oli ollut jouluna 655. Jos hänen lankonsa, Mercian valtaistui­men haltija, olisi pelannut pelinsä paremmin, Ecgfrithin asemasta olisi ehkä tullut pysyvä.

Ecgfrithin epäonneksi mercialais­et eivät olleet valmiita hyväksymää­n vaikutusva­ltansa kuihtumist­a etelässä tekemättä mitään. He iskivät takaisin vuonna 676, valloittiv­at Kentin ja vapauttiva­t itsensä Northumbri­an ylikuninka­an vallasta.

 ??  ??
 ??  ??

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland