Alfred Suuri: hyvän onnen kuningas?
Alex Burghart pohtii, menestyikö legendaarinen johtaja, koska onni oli hänen puolellaan.
Anglosaksien Englannille vuosi 878 oli viikinkisodan pahin vuosi. Jos tapahtumat olisivat kehittyneet toiseen suuntaan, koko Englannin historia olisi voinut muuttua perinpohjaisesti. Sinä vuonna viikinkien suuri armeija, joka oli ryöstänyt ja valloittanut alueita anglosaksien kuningaskunnan eri puolilla vuodesta 865 lähtien, marssi kuningas Alfredin Wessexiin.
Lähes kaikki anglosaksien Englannin suuret kuningaskunnat olivat kuluneen kahdentoista vuoden aikana kukistuneet yksi toisensa jälkeen tanskalaisten viikinkien edessä. Viikingit valtasivat Yorkin vuonna 866 ja surmasivat Northumbrian molemmat kuninkaat. Vuonna 869 kuoli Itä-anglian kuningas Edmund Marttyyri, kun viikingit sitoivat hänet kiinni puuhun ja ampuivat hänet täyteen nuolia. Ja vuonna 877 he jakoivat Mercian kuningaskunnan kahtia.
Noin vuonna 878 tanskalaisten hallussa oli Englannin nykyisen valtatie A5:n (tai anglosaksien ajan Watlingin tien) pohjoispuolella oleva osa. Alfredin Wessex oli sitä vastassa käytännössä yksin. Viikinkiarmeija hyökkäsi nyt raivoisalla voimalla Wessexiin. Anglosaksien kronikan mukaan "Tänä vuonna [878] keskitalvella loppiaisen jälkeen vihollisarmeija hiipi Chippenhamiin ja valloitti länsisaksien maan ja asettui sinne. He karkottivat paljon ihmisiä meren toiselle puolelle ja kukistivat melkein kaikki muut. Ihmiset luovuttivat heidän edessään; kaikki paitsi kuningas Alfred. Hän matkusti suuria vastuksia kohdaten pienellä joukolla metsien halki ja soiden yli."
Tämän viikinkien Gloucesterista tekemän salamaiskun tarkoitus oli siepata kuningas vangiksi hänen juhliessaan joulua Chippenhamin kuninkaanlinnassa. Alfred pääsi onnekkaasti pakenemaan nopeaa, määrätietoista hyökkäystä. Häntä auttoi pieni ryhmä miehiä, jotka pystyivät liikkumaan turvallisesti Somersetin suoseuduilla. Kun Alfred oli tointunut, hänen onnistui koota salaa itselleen joukkoja koko kuningaskunnasta. Ei kulunut täyttä vuottakaan, kun hän kukisti viikinkien armeijan Edingtonissa Wiltshiressa, käännytti tanskalaiskuningas Guthrumin kristinuskoon ja sai tämän lähtemään Wessexistä. Jos niin ei olisi tapahtunut, Englantia tai englannin kieltä ei todennäköisesti olisi koskaan ollut olemassa. Alfredista olisi tullut pelkkä alaviite "Danalandin" historiassa – joka olisi kirjoitettu anglotanskaksi.
Tämä ei ollut ainut kerta, jolloin onni esitti suurta osaa Alfredin elämässä – eikä tätä tosiasiaa useinkaan mainita kertomuksissa tästä kuninkaasta. Kirjoittajat alkoivat itse asiassa kutsua häntä "Suureksi" vasta 1500-luvulla, mutta Alfredia alettiin kyllä pitää jo varhain Englannin pelastajana – ellei suorastaan maan isänä (vaikka Englanti yhdistyi vasta hänen pojanpoikansa Athelstanin aikana). Joskus häntä ylistetään liioitteluun asti. Tunnettu partasuinen viktorianaikainen historioitsija Edvard Augustus Freeman sanoi Alfredia "historian täydellisimmäksi hahmoksi". Hänen maineensa "suurena" hallitsijana on itse asiassa usein jättänyt varjoonsa erilaiset hetket hänen valta-aikanaan, jolloin ratkaisevana tekijänä oli viisautta vahvemmin sattuma. Hänen – ja kuningaskunnan – kohtalo oli usean kerran ohuen säikeen varassa.
Kuuluisa voitto
Alfred ehkä onnistui ajamaan viikingit Wessexistä vuonna 878, mutta hän oli itse asiassa kohdannut vain osan paljon suuremmasta tanskalaisten sotajoukosta. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, jolloin näin kävi. Hänen aiempi yhteenottonsa tanskalaisten kanssa tapahtui vuonna 871, jolloin hänen veljensä Ethelred I oli vielä vallassa. Hän kävi sinä vuonna yhdeksän taistelua tanskalaisia vastaan ja sai kuuluisan voiton Ashdownissa. Mutta armeija, jota vastaan hän taisteli, oli kooltaan vain noin puolet siitä, joka valloitti Britannian vuonna 865. Tanskalaisten armeija oli vuonna 869, kaksi vuotta ennen Ashdownin taistelua, jaettu kahtia Northumbrian ja Itä-anglian kuningaskuntien valtauksen jälkeen. Toinen lähetettiin pohjoiseen, toinen etelään. Alfredin tarvitsi kohdata vain osa suuresta armeijasta, joka oli vallannut kaksi naapurivaltakuntaa – ja kaikkien todistajien mukaan hänen voittonsa oli täpärä.
Vuonna 878, kun Alfredin onnistui kukistaa tanskalaiset näiden vallattua Chippenhamin, hänellä oli myös vastassaan vain osa tanskalaisten sotajoukoista. Vaikka uusi Guthrumin johtama sotajoukko liittyi etelän armeijaan Ashdownin taistelun jälkeen vuonna 871 ja pakotti Alfredin "solmimaan
rauhan" (eli: "ostamaan itsensä vapaaksi"), sekin jaettiin. Se lähti Wessexistä Ashdownin yhteenoton jälkeen ensin Lontooseen, sitten Northumbriaan ja Lincolnshireen, ennen kuin se valloitti Mercian vuonna 874. Mercian kuningas, Burgred, ajettiin maanpakoon. Sen jälkeen joukot jaettiin, ja yksi osasto jatkoi Northumbriaan toisen lähtiessä Cambridgeen, mistä se pääsi hyökkäämään Wessexiin (vuonna 876) suuntaamalla ensin Wareha- miin, sitten Exeteriin ja lopulta Gloucesterin kautta Chippenhamiin. Alfred taisteli, aivan kuten myöhemmin, vuonna 878, pienempää joukkoa vastaan kuin se, joka oli valloittanut hänen naapurinsa – mutta oli silti vähällä hävitä.
Jos koko tanskalaisarmeija olisi marssinut suoraan Wessexiin vuonna 866, tai ei olisi jakautunut vuonna 874, Alfredin kuningaskunta olisi todennäköisesti kaikesta hänen sotataitojensa ylistyksestä huolimatta valloitettu.
Enemmän kuin mikään muu onnen merkitystä Alfredille symboloi se, että Ethelred, Länsi-mercian hallitsija (sen osan Merciaa, jota tanskalaiset eivät olleet valloittaneet) päätti vuonna 879 liittyä Wessexin kuninkaan alamaiseksi.
Mercia ja Wessex olivat olleet arkkivihollisia satojen vuosien ajan, käyneet sotia
”Jos koko tanskalaisten armeija olisi marssinut suoraan Wessexiin, Alfredin kuningaskunta olisi – hänen sotilaallisista taidoistaan huolimatta – todennäköisesti valloitettu.”